Kadunvarren toinen puoli

·

Tänä sunnuntaina saatte nauttia kahdeksantoista minuutin ajan vähän tunnetummasta musiikista kuin tavallisesti, joskaan ei alkuperäisiltä esittäjiltä. Newyorkilaisten studiomuusikoiden perustama The Fab Faux -ryhmä tulkitsee tässä Beatlesin Abbey Road -albumin kakkospuolen lyhyistä lauluista koostuvan sarjan – pieteetillä. Ynnä taidolla ja tyylillä. Äänitys on alun perin tehty Howard Sternin radio-ohjelmaa varten, mutta iloksemme sessio myös videokuvattiin.

Vaikka minun kaikkien aikojen Beatles-lempparini onkin samaisen levyn ykköspuolen aloitusraitana ja levyn loppupään lyhyiden raitojen sarja jää helposti vähemmälle huomiolle, niin ei tästä voi olla tykkäämättä. En minä ainakaan.

Vimeon sivulta löytyy lisää tietoa sekä bändistä että äänityksestä.

Tupla-Sapho

· Yksi kommentti ·

Viime sunnuntaina ei tullutkaan soitettua teille videomusiikkia – iskiaksen takia ei ollut oikein ns. fiiliksiä – joten tällä kertaa tupla-annos.

Lainasin joskus 80-luvun lopulla serkultani Keijolta laulaja/lauluntekijä/kirjailija Saphon tupla-LP:n Live au Bataclan, ja siitä äänitettyä kasettia tuli sittemmin kuunneltua melkoisen paljon. 16-vuotiaana Ranskaan muuttaneen juutalaisen marrakešiläisperheen tyttärellä tuntui olevan mainio taito yhdistää ranskalaista perinnettä ja arabialaisen musiikin aineksia. Sapho taisi itse asiassa olla ensimmäisiä artisteja, jotka avasivat korviani pohjoisen Afrikan upealle popmusiikille. Sillä tiellä ollaan edelleenkin. Saphon levytysten hankkiminen on vain osoittautunut mutkikkaaksi: tarjolla on ollut vain paria myöhempää ja tylsempää diskopoppislevyä (kuten Digital Sheikha). Viime viikolla onnistuin ilmeisesti jäljittämään paikan ostaa Live au Bataclanin cd-versio, ja postitätiä odotellessa ilahdutan teitä kahdella tulkinnalla tuolla mainiolla albumilla julkaistuista lauluista.

Tämä ”Tam Tamin” tulkinta on tuore, tänä vuonna ilmestyneeltä dvd:ltä. ”Methylene” taas on peräisin hollantilaisen televisio-ohjelman VHS-nauhoituksesta vuodelta 1987.

Ranska tuntuu olevan kummallisella tavalla sisäänpäinkääntynyt markkina-alue. Isojenkaan nimien levyjä on vaikeaa saada mistään muualta, ja isotkaan ranskalaisnimet eivät välttämättä ole kovin tunnettuja muualla. Juhannuksena näin Keijon ja hänen miehensä luona pätkiä Mylene Farmerin stadionkonsertti-dvd:ltä, ja systeemin mittakaava – puhumattakaan pukujen ja valtaisien lavasteiden liki morbideista kuolemateemoista – oli kertakaikkisen häkellyttävä.

Kuuntelen kyllä paljonkin Ranskassa levytettyä musiikkia, mutta musiikkia jonka alkuperämerkintänä on useinmiten joko Afrikan tai Lähi-Idän maa. Kanadalaissyntyinen Farmer ei ole päässyt tästä maahanmuuttajaboomista osalliseksi, epäilemättä siksi että hänen musiikkinsa on (kulisseistaan huolimatta) paljon lähempänä tavallista, modernia keskitien popmusiikkia, jota tehdään aika hyvin vähän kaikkialla.

Tiiliskivi kengässä

·

Heinäkuu on vienyt minua Tanskaan, Jyväskylään, Oittilaan, Joutsaan ja Poriin, mutta viime töikseen se otti ja sulki minut kotiin. Toivuskelen pikku hiljaa elämäni ensimmäisestä iskiaskokemuksesta, ja tähän vaivaan oma- tai kaverikohtaisesti tutustuneet kyllä tietävät, että siihen menee aikaa, kehnosti nukuttuja öitä ja rasiakaupalla särkylääkkeitä. Viime aikojen energisimpiin suorituksiini on kuulunut klenkata kerran päivässä vaivalloisesti pihamaalle kirsikkapuun katveeseen lueskelemaan. (Näillä keleillä se on ollut sitä paitsi ainoa paikka, missä en ole ollut koko ajan likomärkänä hiestä.)

Minua voi kuitenkin kokea etänä radion välityksellä: kuten olen ennenkin maininnut, kävin kevättalvella juttelemassa J. P. Pulkkisen kanssa Babylon 5 -sarjasta Television tiiliskivet -radiosarjaan, ja tämän jakson ensiesitys tapahtuu maanantaina 2.8. kello 17:20. Uusinta tulee torstaina kello 13:00, ja muina aikoina jakson voi tietenkin kuunnella internetitse YLE Areenasta. Mistä kannattaa myös käydä kuuntelemassa viimeviikkoinen, Markus Leikolan kanssa tehty mainio Frasier-keskustelu.

Kuinka kaikki voi mennä pieleen

·

Äänittäjätuttavat alkoivat puhua Mixermanin blogimerkinnöistä joskus loppukesästä 2002. Foorumeilta tuttu, ilmeisen asiantunteva ja ilmeisen monissa nimiprojekteissa mukana ollut äänittäjä/tuottaja/miksaaja oli ruvennut dokumentoimaan uutta projektiaan, josta vaikutti kehittyvän kiintoisaan suuntaan. Blogissa ”Bitch Slap” -salanimellä kulkenut kvartetti oli kiinnitetty pari vuotta aikaisemmin isolle levymerkille ja käsketty säveltämään uutta materiaalia. Nyt materiaalia oli, ja bändi pääsi lopultakin studiohommiin. Hankkeesta oli jo alkuvaiheissaan tullut todellakin… kiintoisa, ennen kaikkea siksi, miten moni asia oli jo ehtinyt mennä kunnolla pieleen. Eikä se siihen jäänyt.

Monen muun tavoin hekottelin Mixermanin lähes päivittäisiä merkintöjä omista, Bitch Slapin, tuottajan, A&R-väen, studiohenkilökunnan sun muiden tyyppien tekemisistä, toilailuista ja tollouksista, ynnä odottelin joka ikinen aamu päästäkseni lukemaan uusista seikkailuista. Muiden lukijoiden kanssa spekuloitiin myös, mikä bändi Bitch Slap oikeasti on. (Metallica oli yksi suosikkiarvaus, ennen kaikkea siksi että Bitch Slapinkin rumpali ”Dumb Ass” eli ”Cotton” vaikutti hieman… toistaitoiselta.)

Noin vuotta myöhemmin The Daily Adventures of Mixerman ilmestyi myös omakustannekirjana, josta puuttui joitakin alkuperäisessä blogissa ilmestyneitä juttuja (mm. studioavustaja ”Lance Nephew’n” merkinnät) mutta joka kertoi Bitch Slapin tarinan loppuun… tai ainakin siihen, mihin se luultavasti jämähti useammaksi vuodeksi. Myöhemmin musiikkikirjallisuutta kustantava Backbeat Books on julkaissut kirjan useampaankin kertaan, joten se on helposti saatavilla.

Sittemmin Mixerman on paljastanut oikean nimensä (Eric Sarafin) ja ilmoittanut, että Bitch Slapia ei ole koskaan ollut olemassakaan. Kaikki on keksittyä. Tosin asia on ilmoitettu niin, että lukijalle jää helposti mieleen ajatus, että josko sittenkin… ehkä Sarafin joutui vain varmistamaan selustansa oikeuskanteilta… ehkä Bitch Slap on sittenkin totta? Ehkä äänilevyteollisuus tosiaan toimii näin käsittämättömän naurettavasti?

Mitä minuun tulee, en usko että Bitch Slapia on koskaan ollut olemassakaan. Toisaalta uskon vahvasti, että kaikki kirjassa esitetyt tapaukset, kommellukset ja päättömyydet ovat totta. Ne eivät vain sattuneet samassa projektissa, samalle bändille, samoille ihmisille. Sarafinin diskografia on sen verran laaja, että aika iso osa jutuista on epäilemättä sattunut hänen omissa projekteissaan. Tai hänen hyville ystävilleen.

Joka tapauksessa kirja kuuluu ehdottomasti lukulistalle kaikille niille, jotka ovat ikinä soittaneet bändissä, äänittäneet musiikkia tai edes haaveilleet jommastakummasta. Se on hillittömän hauskaa luettavaa myös jokaiselle musiikista ja sen tekemisestä ylipäänsä kiinnostuneelle. Kannen Spinal Tap -viittaus ei ole ihan tuulesta temmattu. Tässä on samaa henkeä: satiirin ja parodian ylettömyyksistä huolimatta Mixermanilla on taito ymmärtää ja jopa arvostaa sitä, mitä hän satirisoi.

Tietämyksen cohennus

·

Tutustuin Leonard Coheniin ensin ideana, sitten vasta hänen musiikkiinsa. Cohen kuului niihin ns. vanhemman polven artisteihin, joita 1980-luvun alussa kuului diggailla. Kun sitten sain hankituksi ensimmäisen levyni – kokoelmaksi harvinaisen arvostetun, keltakantisen Greatest Hitsin – ymmärsin kyllä, miksi mies on niin maineessa. Vähän myöhemmin satuin näkemään televisiosta tuoreen ”Hallelujahin” videon, ja kappale upposi minuun jotakuinkin laakista. Se oli kokoelman introverttejä ja synkkiä kitaraballadeja sovitetumpi ja valoisampikin, mutta (etenkin sitten kun sain tekstin eteeni) yhtä kaikki herkullisen ironinen, julmakin.

Sittemmin Cohen-suhteeni on ollut hieman satunnainen – pääosin arvostava, mutta joskus välinpitämätön. I’m Your Man tuli hankittua tuoreeltaan Various Positionsin diggailun jäljiltä, The Future jäi oikeastaan kokonaan väliin, Ten New Songs tuli Rumban arvostelukappaleena, sai minulta vähän välinpitämättömän käsittelyn ja lähti arvion kirjoittamisen jälkeen divariin (joskin hankin sen taannoin uudestaan, kun kohtuuhintaan sain). Tulin nähneeksi Cohenin bändeineen Roskildessa joskus 1990-luvun alkupuolella. Setti jäi mieleen ”ihan kivana” ja siitä, että Cohen yritti laulaa bluesia, johon hänen äänialansa ei oikein yltänyt. (Hänen pianistinsa sai setissä hyvin tilaa ja lauloi loistavasti bluesia – lieneekö hän ollut Cohenin kanssa edelleenkin yhteistyötä tekevä Sharon Robinson?) Diggailuaste alkoi kuitenkin sitten kohota niin paljon, että parin vuoden takaisen Helsingin konsertin missaaminen nyppi tosi pahasti – niin pahasti, että hankimme Sipin kanssa liput Cohenin konserttiin Lissabonin Atlântico-salissa viime heinäkuun lopussa.

(Kyseinen konsertti on sikäli harvinainen viime vuosien live-kokemuksistani, etten kirjoittanut siitä mitään blogiin. Tämä johtui ennen kaikkea äidin kuolemasta pari päivää aikaisemmin. Sanottakoon nyt, että konsertti oli odotusten veroinen, hieno kokemus – joskin lievästi sanottuna  vähän yllätyksetön sen jälkeen kun olimme nähneet hienon Live in London -dvd:n. Ainoa yllätys oli tallenteella kovin hauraalta näyttävän Cohenin ilmeisen hyvä kunto: lavalle tullessaan tai sieltä poistuessaan hän juoksi, hypähteli, tanssahtelikin.)

Cohen on vaikuttanut aina kiinnostavan ristiriitaiselta persoonalta: Juutalainen zen-munkki. Arvostelumenestyksiä kirjoittava kanadalaisen kirjallisuuden nouseva tähti, joka kolmekymmentä täytettyään luopui valokuvamallityttöystävästään ja asumisesta Hydran saarella ryhtyäkseen laulaja/lauluntekijäksi. Ira B. Nadelin kirjan Leonard Cohen – Elämäkerta (Various Positions – A Life of Leonard Cohen; suom. Tarja Lipponen, Johnny Kniga 2010) jälkeen hänen hahmonsa tuntuu entistäkin ristiriitaisemmalta. Kuuban vallankumouksen entisestä ihailijasta kasvoi välillä pasifisti, välillä Israelin  äärioikeistolaisen väkivaltapolitiikan avoin tukija. Naisilleen nöyriä, itsetutkiskelevia rakkauslauluja kirjoittanut trubaduuri tuntuu olevan oikeassa elämässä lähes perverssi seksimaanikko – joka on toisinaan pyytänyt häntä haastattelevia naistoimittajia riisuuntumaan tai edes näyttämään tissinsä – ja täysin kyvytön ylläpitämään minkäänlaisia naissuhteita kuin pakon (esimerkiksi yhteisten lasten) sanelemana. Cohen ei tunnu pystyvän nauttimaan kunnolla edes menestyksestään, tapahtui se sitten kirjallisella tai musiikillisella puolella.

Nadelin elämäkerta ei ole mikään Goldman-tyylinen roskatunkioiden rääppimisteos. Se on tehty yhteistyössä Cohenin kanssa, ja Cohen on sekä pyytänyt lähipiiriään puhumaan Nadelin kanssa että antanut tämän käyttöön julkaisemattomia kirjoituksiaan. Päähenkilö on ollut mukana myös toimitusvaiheessa. Ilmeisesti hän on itsekin pohtinut omaa minäänsä ja sen monia, yhteensopimattomia puolia, joten tällainen ristiriitaisen ja monisärmäisen kuvan antava teos saattaa olla hänelle hyvinkin mieleen. Nadel ei yritä selittää kaikkea lapsuuden traumoilla (kuten isän vakavalla sairaudella ja kuolemalla Leonardin ollessa vasta yhdeksän) tai Cohenin eri aikakausien päihderiippuvuuksilla (ei, kyse ei todellakaan ole ollut pelkästään punaviinistä).

Monissa suhteissa kirja poukkoilee vähintäänkin yhtä paljon kuin Cohenin hämmentävä ura, mikä tekee kronologian seuraamisen joskus ns. haastavaksi. Elämäkerta on kirjoitettu alkuaan jo vuonna 1997, minkä jälkeen Nadel on tehnyt siihen laajan täydennyksen vuonna 2006, jolloin edelleen jatkuva konserttikiertueiden sarja oli vasta suunnitteluvaiheessa. Cohenin viimeisten puolentoistakymmenen vuoden musiikille hyvin keskeinen henkilö Sharon Robinson jää myöskin näiden jälkisanojen sivuhuomautukseksi. Kun kerran yhden yön suhteitakin on kerrottu nimiä myöten, olisi ollut kiinnostavaa tietää onko perää siinä, että Robinsonin ja Cohenin suhde olisi muutakin kuin ammatillinen (mikä olisi kirjan teemojen suhteen sikäli mielenkiintoista, että kyseessä olisi ilmeisesti Cohenin elämän ensimmäinen edes jotenkin toimiva pitkäaikainen suhde…)

Kaikkine puutteineenkin Nadelin elämäkerta on antoisaa luettavaa, etenkin meille jotka parhaillaan odottavat Cohenin uutta Helsingin keikkaa aivan tuossa lähitulevaisuudessa.

Vanha(kaan) hikinen mies ei rakasta jazzia

·

Kuten tässä blogissa on aikaisemmin todettu, ensisijainen syy lähteä Pori R’n’b* -festivaaleille oli sunnuntaiksi buukattu Daniel Lanoisin Black Dub -yhtye, joka ei Porissa sitten soittanutkaan Lanoisin moottoripyöräonnettomuuden vuoksi. Reissu tuli kuitenkin tehtyä, eikä kaduta. Hienoja esityksiä tuli nähtyä, vaikka harva niistä istuikaan kovin hyvin festivaalin oikeassa nimessä esiintyvän ”jazz”-nimikkeen alle. Viimeksi joskus 1980-luvun alkupuolella jotakin älyllisesti stimuloivaa musiikista kirjoittanut Hesarin kriitikko Jukka Hauru ilmoitti jättävänsä Porin väliin juuri tästä syystä.

Itse en ole koskaan pitänyt jazzista tyylilajina, vaikka olen tykännyt hyvinkin paljon monien sellaisten artistien musiikista, jotka luokitellaan (ja aivan aiheellisesti) jazziksi. Minulle jazz (tyylilajina) on musiikkia, jota minun 1970-luvun kasvuvuosinani tyrkytettiin joka lävestä hienona musiikkina siksi, että sitä pidettiin hienona musiikkina, ja josta ainoa välittyvä tunne oli kulloisenkin solistin keskeinen sanoma: ”Kuunnelkaa, kuinka taitava minä olen!” Minusta tuollainen on köyhää ja epä-älyllistä ilmaisua, joten suuntasin musiikillisten elämysten etsintäni toisaalle, erinomaisen antoisin tuloksin.

Nyttemmin musiikin kenttä on – onneksi – niin pirstaleinen, että yksittäiset musiikkityylit eivät voi vaatia itselleen muita korkeampaa asemaa pelkästään sillä, että ne ovat tyylilajiltaan muita hienompaa musiikkia. Tämä on selvästi huomattu Porissakin. Yhä harveneva ja harmaantuva on se joukko, joka viitsii tulla paikalle kuuntelemaan pelkästään jotakin tiettyä tyylilajia vain siksi että se on jotakin tiettyä tyylilajia. (Ja nyt Haurukin jättäytyi pois, joten porukkaa on vieläkin vähemmän.) Pori Jazzin on joko pikku hiljaa hiivuttava pienen diggariporukan jutuksi tai laajennettava musiikillista aluettaan sellaiseen yleisöön, jolle on tärkeämpää itse musiikki kuin se, onko se jazzia.

Järjestelyjen puolesta Porin Kirjurinluodon päälavamiljöö on miellyttävä kokemus: se on tehty aikuisille ihmisille, ei karjalle. Vessoja on tarpeeksi ja ne ovat siistihköjä, kunnollosta ruokaa, juomaa ja – mikä hyvin tärkeää – istumapaikkoja on riittävästi.

Saavuimme Poriin vasta lauantaina, mutta joidenkin kohdalle sattuneiden tuttujen mukaan olisi kannattanut olla liikkeellä aikaisemmin. Tori Amos oli kuulemma ollut vaikuttava, samoin Gil Scott-Heron. Mutta minkäs teet… joka tapauksessa Jätkäjätkät polkaisi lauantain käyntiin mainiosti mielikuvituksekkaalla, energisellä ja rennolla hiphopilla. En ole tyylilajin suuri ystävä, mutta kyllä tämä toimi. Soul Investigators siirsi seuraavaksi näkökulmaa vanhakantaisempaan souliin, eikä ihan onnistuneesti. Bändin soitto oli teknisesti oikeaoppista, mutta elotonta ja vaisua. Jätkät hei, tämän pitäisi olla tanssimusiikkia! Laulusolistien, Myronin ja E:n, tyyli oli vielä sellaista crooner-hyminää joka olisi toiminut paremmin yökerhomaisemmassa miljöössä. Muistikuvaan vaikuttaa tietysti sekin, että heti seuraavaksi Sharon Jones & the Dap-Kings näytti, miten homma pitää hoitaa. Loistavalla bändillä oli loistava, täysillä keikkaansa heittäytyvä solisti. Tätä menoa oli täysin mahdotonta olla diggailematta kybällä.

Kuten sanottu, hiphop ei ole ydindiggailualuettani enkä välttämättä ostaisi N.E.R.D:n levyjä (ja ei, en myöskään downloadaisi niitä luvallisesti tai luvatta), mutta en voi olla kunnioittamatta sitä miten hienosti, sävykkäästi ja tyylikkäästi bändi toimi lavalla. Koska en myöskään erityisemmin perusta jurnuttaviin koneisiin tai taustanauhoihin perustuvasta puolikuolleesta musiikista, minua ilahdutti homman perustuminen ns. oikeisiin soittajiin: kaksi rumpalia, basisti, kitaristi, kosketinsoittaja ja kolme vokalistia. Tiettyjä asioita kyllä liipaistiin käyntiin sekvensserinkin muistista, mutta tyylikkäästi. Yleisö oli ns. pähkinöinä ja ihan aiheesta.

Sama oikeastaan pätee myös lauantain pääesiintyjään, Massive Attackiin, joka oli viikonlopun ainoa esiintyjä joka käytti äänen lisäksi myös valoja – ja komeasti käyttikin. Setti oli hyvin pitkälti sama kuin lokakuussa Jäähallissa. Johtuiko sitten paikasta, vähemmän äänentoistoa salikaiulla sotkevasta ulkotilasta tai lämpimästä päivästä sateiseksi illaksi muuttuneesta säästä – tai siitä, että uusi materiaali oli nyt hivenen tutumpaa – tämä tuntui paljon edelliskertaa vahvemmalta keikalta. Infotaulun – tämä lienee paras nimitys bändin tekstejä ja kuvia esittäneelle, säleikköiselle taustascreenille – materiaali oli suomenkielisempää ja ajankohtaisempaa. Ja jälleen se häiritsi minua varsinaisen setin päättäneessä, väkivahvassa ”Inertia Creepsissä”. Valot jättivät soittajat jälleen jokseenkin kokonaan varjoon, tällä kertaa bändin johtajaksi (kait) laskettava Robert Del Naja otti kuitenkin hivenen kontaktia yleisöön, kiitteli ja esitteli vierailevat laulajattaret.

Sunnuntain piknik-konsertti alkoi Eric Bibbin rennolla, modernilla kantribluesilla. Olen tykännyt herran levyistä ja tykkäsin toki livenäkin. Bibbillä oli bändinkorvikkeena vain soolokitaristi Staffan Astner, mutta Bibb itse on rytmisesti niin vahva kitaristi, ettei sen kummempaa komppia oikeastaan kaivannutkaan. Vanhana bluesin ystävänä mieltäni ilahduttaa syvästi, että joku modernisoi tätä musiikin haaraa näin hyvällä, rennolla ja lämpimällä otteella.

(Nyt joku tietysti voi vinoilla noista äskeisistä jazz-kommenteistani, mutta sitten vinoilee. 😎

Mitä lämpöön tulee, sitä iltapäivässä piisasi. Gustav Lundgrenin kvartetin ja vieraansa Teemu Viinikaisen kitara-bebop soi ihan hyvin taustamusiikkina, mutta ei aiheuttanut paineita nousta viltiltä loikomasta ja mennä lähemmäksi seuraamaan. Pekka Pohjolan 70–80-lukujen tuotantoa tulkitseva Husband jäi vähän lämpötilan uhriksi, kun oli pakko siirtyä viilentäytymään varjoon. Minusta vähän tuntuu siltä, että pidän Pohjolan omasta musiikista enemmän ideana kuin käytännössä: kuultuna tästä jokseenkin läpisävelletystä musiikista tulee lähinnä vaikutelma elokuvaansa etsivästä elokuvamusiikista. Hienoista muusikoista kootun ryhmän into ja energia kyllä välittyivät.

En oikeastaan odottanut Jeff Beckiltä mitään: ajattelin, että kiva bongata joskus tämäkin legenda, joka on sentään vaikuttanut melko tavalla monien minun diggaamieni musiikkivirtausten kehitykseen. Mutta kärtyn äijän maineessa oleva Beck yllätti minut täysin heittämällä todella loistokkaan, sävykkään, funkyn, bluesihtavan, huumorintajuisen ja vahvan setin. No, olihan hänellä toki vahva bändikin: rumpali Narada Michael Walden, basisti Rhonda Smith ja kosketinsoittaja Jason Rebello tuntuivat nauttivan lavalla olemisesta, ja se välittyi kyllä muutenkin kuin vain videoscreenien lähikuvista. Beckillä itselläänkin tuntui olevan hauskaa.

Beck on sen verran legendaarinen kitaristi, että hänellä on kanttia olla näyttämättä osaamistaan joka helkutin välissä. Saadessaan käsiinsä kauniin melodian hän uskaltaa soittaa sen kauniina, selkeänä melodiana, muuttamatta sitä miksikään aivottomaksi tilulilu-vinkuvanku-tekniikkaesittelyksi. Ja kauniita melodioita riitti, Beckin oman (ja valitettavan huonosti tuntemani) tuotannon lisäksi klassikoita, kuten Curtis Mayfieldin ”People Get Ready”, Giacomo Puccinin ”Nessun dorma” ja Les Paulin ”How High the Moon”, esimerkiksi. Bändi herkutteli myös Sly and the Family Stonen klassikolla ”(I Want to Take You) Higher”, joka oli jo toinen tänä kesänä kuulemani huikea livetulkinta tästä laulusta. (Edellisen esitti Rhonda Smithin aikaisempi työnantaja, Prince.)

Olen vaikuttunut.

___

* Monilla eurooppalaisilla musiikinharrastajilla on vaikeuksia suhtautua siihen, että esimerkiksi listahiphopia kutsutaan nykyään ”r’n’b”- tai ”rhythm and blues” -musiikiksi. Heidän (tai kuuluinhan minäkin tähän koulukuntaan hyvän tovin) mielestään rhythm and bluesia on ainoastaan tietynlainen, bluesjohdannainen musiikki, jota esimerkiksi Rolling Stones soitti myyttisinä kultavuosinaan ennen keikkaansa Porin Yyterin hiekkarannalla, vähän matkan päässä viikonlopun majapaikastamme. Tämä käsitys perustuu kuitenkin silkkaan väärinkäsitykseen. Amerikassa ”rhythm and blues” ei ole koskaan ollut musiikkityyli, vaan eufemismi. Amerikkalaisilla on nimittäin neuroottinen vimma luokitella musiikkia kohderyhmänsä mukaan. Mustalle yleisölle myytävien levyjen menestys listattiin alkuaan nimikkeellä ”race records”. Sittemmin käytettiin mustekalamaista ”sepia”-termiä, kunnes joskus 50-luvulla mm. Billboard-lehti otti käyttöön termin ”rhythm and blues”. Espanjankieliselle väestönosalle myytävät levyt listataan ”latin”-otsikon alla.

Tätä ei nähdä tänään

·

Daniel Lanois meni alkukesästä telomaan itsensä prätkäonnettomuudessa, joten Black Dub ei soita tänään Pori Jazzissa. Dang. Täytyy sitten tyytyä näihin videoklippeihin.

Laitetaan vielä eräänlaisena lisäbonarina klippi tuossa keväällä linkittämäni ”Love Livesin” miksauksesta:

Mielenkiintoinen tuo ajatus: ”Tämä ei voi olla koskaan laulu, vaan ääniveistos jostakin toisesta galaksista.” Tykkäsin raakaversiostakin, mutta tämä demonstroi varsin hyvin miten sinänsä varsin yksinkertaisin keinoin toteutettu kappale voi saada tasoja miksausvaiheessa. Päällekkäisäänityksiä ei minun korvieni mukaan ole kauheasti, enimmäkseen kyse on tosiaankin varsinaisen miksausvaiheen työstöstä.