Olin juuri aloittamassa lukiota, kun NASA laukaisi matkaan Voyager 2– ja 1-luotaimet (tässä järjestyksessä) elo- ja syyskuussa 1977. Luultavasti noteerasin uutisen jo tuoreeltaan, vaikka intohimoinen kiinnostukseni tähtitieteeseen alkoi vasta saman vuoden joulun alla, kun äiti pisti minut siivoamaan kirjahyllyä ja käteen sattui Patrick Mooren klassikko Tähtitaivas.
Kun luotaimet tavoittivat Jupiterin keväällä ja kesällä 1979 olin tuore abiturientti ja katselin lumoutuneena ennennäkemätöntä kuvamateriaalia Tähdet ja avaruus -lehdestä. Sekä kuvat että luotainten muiden laitteiden mittaustulokset uudistivat melkoisesti käsitystä jättiläisplaneetan olemuksesta.
Voyager 1 pääsi Saturnuksen lähelle marraskuussa 1980 ja Voyager 2 elokuussa 1981. Tähän aikaan opiskelin yliopistossa fysiikkaa, tähtitiedettäkin, ja aioin vakaasti tutkijanuralle.
Tämän jälkeen Voyager 1 on taivaltanut eteenpäin tyhjässä avaruudessa, mutta Voyager 2 onnistui vielä kohtaamaan kaksi aurinkokuntamme planeettaa. Sen päästessä Uranuksen lähelle tammikuussa 1986 olin jo vaihtanut pääaineekseni filosofian ja, samassa kuussa, jättänyt HOASille perheasuntohakemuksen tyttöystäväni kanssa. Kun Voyager 2 saavutti Neptunuksen elokuussa 1989, poukkoilin Helsingin ja sivaripaikkani Muhoksen väliä, kun käytin kaiken vapaa-aikani vasta ostamamme vuosaarelaiskaksion maalaamiseen ja tapetointiin. (Muutin sieltä pois seuraavan vuoden marraskuussa. M. myi asunnon vasta toistakymmentä vuotta myöhemmin, kuten kuulin nähdessäni hänet pari vuotta sitten.)
Molempien luotainten laitteistot toimivat edelleen, kolmenkymmenenkolmen vuoden lennon jälkeen. Viime vuosina ei ole ollut kovinkaan paljoa raportoitavaa. Suurten planeettojen tuolla puolen avaruus on vieläkin tyhjempää kuin täällä Auringon kyljessä. Muutamia kuukausia sitten Voyager 1:n mittalaitteet kuitenkin osoittivat merkittävän muutoksen: anturit eivät enää tunteneet aurinkotuulta. Tietoa ei vielä ilmoitettu, sillä sinänsä odotetusta ilmiöstä haluttiin olla varmoja. Aurinkotuulettomuus (aurinkotyven?) on kuitenkin jatkunut, joten alkaa olla varmaa, että Voyager 1 on saavuttanut etäisyyden, jota voidaan hyvällä syyllä pitää meidän Aurinkokuntamme (eräänä) ulkorajana.
Aurinkotuuli on Auringosta purkautuva suhteellisen tasainen varattujen hiukkasten virta, joka samalla kantaa mukanaan Auringon magneettikenttää, joka puolestaan muodostaa Aurinkokunnan ympärille eräänlaisen näkymättömän kuoren aivan samalla tavoin kuin Maan magneettikentä ympäröi kotiplaneettaamme (ja suojaa meitä aurinkotuulen ja muiden kosmisten hiukkasten säteilyn haittavaikutuksilta). Jossakin vaiheessa tulee alue, jossa aurinkotuulen paine on heikentynyt niin paljon, että tähtienvälinen kaasu ja pöly – ja muiden tähtien aurinkotuulten yhteisvaikutus – vaimentavat sen olemattomiin. Tätä tyventä aluetta kutsutaan heliovaipaksi.
Muutamien – tai muutamien kymmenien – vuosien kuluttua Voyager 1 ohittaa lopullisesti myös heliovaipan alueen ja siirtyy aidosti tähtienväliseen avaruuteen. Mielenkiintoista nähdä, olenko silloin vielä kirjoittamassa Voyagerien ja oman elämäni etappien yhteensattumisista.
Elämme jännittäviä aikoja, mutta tähtitieteen ja avaruusmatkojen suhteen ei parane olla erityisen kärsimätön.
Ovat nämä luotaimet jääneet pysyvästi mieleen, tosin vain lähettämisajalta pystyn ne omaan henkilöhistoriaan liittämään. Alakoululaisena nimittäin menin ja kirjoitin aineen, jossa maalailin tulevaisuuden kuvia siitä miten saamme lisätietoa Saturnuksen renkaista ja kaukaisista ulkoavaruuksistakin vuosikymmenten kuluttua.
Ikäväkseni opettaja ei ollut seurannut uutisia niin, että olisi tiennyt Voyagereiden olemassaolosta. Sain sitten julkisen puhuttelun koko luokan kuullen, ettei asia-aineisiin saa itse asioita keksiä.
Siellä ne kuitenkin menevät kauemmaksi ja kauemmaksi.
Reijo,
voin kuvitella että tuollaisesta jää elinikäiset traumat.
Itselläni ei ole näistä asioista, lähinnä muutamista sellaisista uskonnonopettajan kommenteista, joihin olen sen jälkeen miettinyt sitkeästi, että ”hitto, miksi minä en sanonut vastaan”…
Enää ei pysty.