Suomalaisia moititaan usein, ihan aiheestakin, turhasta kynttilän pitämisestä vakan alla. Omaa osaamista kannattaisi nostaa enemmänkin esille. Siitä olen samaa mieltä. Toisaalta Säteilyturvakeskuksen pääjohtajan Jukka Laaksosen lausunnot – sikäli kuin YLEn uutinen siteeraa niitä millään tavoin oikein – tuovat kyllä mieleen enemmänkin amerikkalaisen omakehukulttuurin ja, tietysti, sen mitä tuollaisesta ylimielisestä hybriksestä väistämättä seuraa kreikkalaisten tragedioiden malleja tiuhaan siteeraavassa Hollywoodin maailmassa.

Etenkin, kun ottaa huomioon, etteivät STUK:n ennustukset Fukushiman voimalan tilanteen kehittymisestä ole nähdäkseni viime aikoina osuneet oikeastaan yhtään sen paremmin oikeaan kuin kenenkään muunkaan. Teoriassa meillä on maailman parasta reaktoriosaamista, mutta käytännössä olisi enemmän hyötyä käytännön reaktorionnettomuuskokemuksesta – jota on kaikkialla maailmassa perin vähän.

Henkilöauton omistamisen ainoita hyviä puolia oli, miten hyvin se opetti ristiriidan teoreettisen tiedon ja käytännön ongelmien välillä. Kun silloisessa taloudessamme oli muinoin vanha Saab 99, perehtyin huolella auton omistajan oppaaseen ja kahteenkin huolto-opaskirjaan. Silti muistan tuijotelleeni monena monituisena iltana auton valtavan konepellin alla ääneti lepäävää kaksilitraista moottoria, jonka kaikilla pinnoilla kimalteli parkkipaikan katuvalon siniseksi sävyttämä huurrekerros. Kaiken piti olla kunnossa, kaiken piti olla tarkistettua, mutta tästä erinomaisesta teoreettisesta tiedosta huolimatta moottori ei toiminut. Ammattimaiset huoltomiehet onnistuivat vekottimen kanssa paremmin, käytännön kokemuksensa ansiosta.

(Minulla on nykyään muitakin erinomaisia syitä olla omistamatta autoa, mutta tämä on ollut pitkään tärkeä tekijä. Minusta on erittäin epämiellyttävää olla tekemisissä sellaisten  laitteiden kanssa, joita en pysty hallitsemaan ja joiden teknisiä ongelmia en pysty itse ratkaisemaan. Sen verran minussa on machoa maalaisjunttia.)

Teorian ja havaittavan todellisuuden ero oli tietysti jo vanhastaan tuttua teoreettisen fysiikan opinnoista. Jokainen fysikaalisia(kin) tieteitä opiskeleva oppii luullakseni väistämättä tajuamaan, että löysässä arkipuheessa ”luonnonlaeiksi” kutsutut käsitteet ovat ikuisten totuuksien sijaan pelkkiä ihmisen laatimia teoreettisia malleja, joiden hyvyys ja toimivuus testataan sillä, miten hyvin teorian ennusteet vastaavat tehtyjä havaintoja. Jos havaintojen ja teorian välillä on ristiriita, teoriaa on korjattava tai on kehitettävä tilalle parempi teoreettinen malli, joka puolestaan joutuu jatkuvaan testiin: sen on selitettävä sekä kaikki vanhat että myös tulevat havainnot. Tällä jatkuvan korjailun ja vanhojen doktriinien hylkäämisen tekniikalla – joka on osa sitä, mitä kutsutaan ”tieteelliseksi metodiksi” – ollaan päästy aika toimiviin todellisuuden malleihin: esimerkiksi suhteellisuusteoriaan ja kvanttiteoriaan. Kumpikaan näistä sadan vuoden takaisista perusolettamuksista lähteneistä teoreettisista malleista ei ole todellisuuden kanssa millään muotoa ristiriidaton – puhumattakaan siitä, että niiden välillä on vakavia ristiriitaisuuksia – joten parhaillaan kehitellään uusia teoreettisia malleja, jotka korjaisivat vanhojen mallien ongelmia. Tiedämme maailmankaikkeuden toiminnasta melkoisesti, mutta kvantti- ja suhteellisuusteorian kaltaisia uusia tieteellisiä vallankumouksia on taatusti tulossa, ennemmin tai myöhemmin.

Aivan niin, taatusti jo tajuattekin, mikä minun mielestäni on niin ongelmallista Laaksosen puheissa: hän antaa ymmärtää (ehkä tahtomattaan), että jos STUK:n teoria ja Fukushiman todellisuus ovat ristiriidassa, Fukushiman todellisuus on väärässä.