Kirjavaisen Sakke on minua pari vuotta vanhempi ja taisi liikkua teinivuosinaan paljon enemmän kotikaupunginosassaan Mellunmäessä kuin minä siinä naapurissa Kontulassa. Niinpä Sakke ehti nähdä muutaman asian enemmän ja kuulla enemmän juttuja sillä aikaa kun itse hankasin nenääni kirjoihin. Puolensa kummallakin.
Ohjaaja-dramaturgi 
Sakari Kirjavaisen toinen romaani Tinaharkko (Johnny Kniga 2011) kertoo Jappe Kärpäsestä, Saken ikäisestä mellunmäkeläispojasta ja hänen 1970-luvustaan. Iso osa paikoista on minullekin tuttuja – tätini ja serkkuni asuivat Mellarissa – mutta Jappe liikkuu kyllä eri puolilla Helsingin ympäristöä enemmän kuin minä tuolloin. Esimerkiksi Koivukylään tutustuin vasta paljon myöhemmin, silloin kun se oli jo rakennettu. Sipoota en tunne kovin hyvin vieläkään. Silti miljööt ja ilmiöt tekevät tästä minulle jonkinlaisen kotiseuturomaanin.
Tai kertomuskokoelman. Kirja koostuu erillisistä episodeista, joita välillä tuntuu yhdistävän vain se, että ne tapahtuvat Japelle, Japen perheelle tai Japen kavereille. Yleensä kahdelle jälkimmäiselle ryhmälle. Jappe itse tuntuu olevan elämässään pikemminkin vähän välinpitämätön sivustakatsoja. Hän ei tunnu myöskään juuri muuttuvan tai kasvavan episodien väleissä kuluvien kuukausien ja toisinaan vuosienkin mittaan. Välinpitämätön asenne tietysti selittää sen, miksi Japelle käy lopulta niin kuin käy, tai ainakin on selittävinään. Itselläni oli huomattavia vaikeuksia saada otetta koko tyypistä ja hänen motiiveistaan. Hieman hämmentävä oli myös Seksuaalipoliittisen seuran julkaisuja -sarjan ykkösosan kappaleiden päätyminen tuon tuostakin milloin kenenkäkin henkilön luettavaksi ja siteerattavaksi. Ehkä se tuotti jatkuvuutta?
Osan tarinoista olen kuullut Sakelta aikaisemminkin – jouluinen automatka Neuvostoliittoon sisältyi Saken pikkujoulusaarnaan Eino Leinon Seurassa viime marraskuussa – mutta tässä ne kyllä asettuvat hyvin aikaansa silloinkin, kun alkuperäinen juttu on ilmeisesti peräisin aivan eri ajalta. Niinhän tarinankerronta toimii. Muistoja, muistikuvia ja miljöitä kirja välittää (ja herättää) hyvin, vaikka romaanikokonaisuus jäikin minun mielessäni vähän hajanaiseksi.
