Eläviä kuvia, ehkä

· 2 kommenttia ·

Isän tavaroista löytyi kapine, jonka muistan 1970-luvulta: Admira-merkkinen 16-millinen elokuvakamera.

Kuvasimme vuosikymmenen alussa silloin tällöin kaitafilmejä, kuten tapana oli, sekä matkoilta että kotoa. Kamera oli yksinkertainen Super 8 -laite, perusvehje. Mutta perusvehkeetkin olivat siihen aikaan hintavia. Jossakin vaiheessa isä toi kotiin työkaverilta käytettynä ostamansa kuusitoistamillisen, eli laitteen jota voi vieläkin pitää aivan täysiverisenä elokuvakamerana. Erinäisiä klassikkoelokuvia on kuvattu 16-milliselle filmille. Tšekkiläisvalmisteinen Admira 16 A1 Electric ei ole mikään turha laite muutenkaan, nykyään se lasketaan muutaman kohdalle sattuneen nettilinkin perusteella hyvinkin keräilyarvoiseksi laitteeksi.

Jos eivät superkasikamerat tai -filmikasetit olleet aikanaan halpoja (tosin filmin hintaan taisi sisältyä kehitys ainakin joillakin filmimerkeillä, ellen väärin muista), kuusitoistamillinen filmi oli jo ihan oikeasti kallista. Näin ainakin isä sanoi, ja päätti että ensimmäinen 16-millinen kotielokuvamme piti suunnitella huolellisesti ettei kallista filmiä kuluisi turhuuksiin.

Suunnittelun asteelle se sitten jäikin. Muistini mukaan kameralla ei filmattu lainkaan. Se pyöri nurkissa monta vuotta ja lähti sitten isän mukaan hänen muutettuaan kotoa.

Kamerassa on kuitenkin sisällä melkein loppuun kuvattu filmirulla. Saatan muistaa väärin. Voi olla, että filmi on valottunut piloille tai muuten hapertunut vuosikymmenien mittaan, voi olla että siellä on minusta ja siskosta elävää varhaisnuoruuskuvaa, jota kukaan ei ole nähnyt. Täytyy ottaa selvää.

Asiaa hankaloittaa, että kameran irrotettavaan kahvaan sijoitettu akku on (ymmärrettävästi) lopussa, eikä laturikaan näytä toimivan. Voi olla, ettei kummastakaan tule enää kalua. Ilmeisesti näitä Admiran kameroita on saatu toimimaan ihan normaaleilla sormiparistoilla: täytyy viritellä joku päivä sopiva välijohto. (Olisi tietysti mukava tietää, millä jännitteellä kamera on alun alkaen toiminut: akussa, kahvassa tai kamerassa ei ole tästä mitään tietoa.) Voi tietysti olla, että kamera on muutenkin rikki. Mutta jos se toimii, niin laulun sivutaskussa on myös korkkaamaton filmirulla.

* * *

Pieni päivitys: onnistuin saamaan vekottimen toimimaan yhdeksän voltin paristolla. Ainakin filminsiirto kelasi eteenpäin ja kuulosti siltä että suljin toimi… Täytyy viritellä vähän luotettavammat kontaktit patterin ja kameran väliin.

Varhaistuotanto I

·

Lopultakin onnistuin löytämään käsiini esikoisteokseni vuodelta 1988.

Siihen aikaan olin onnistunut puhumaan itseni myymään mikrotietokoneita opiskelijoille. Gaudeamus Data oli Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan omistama lafka, eikä puhumista välttämättä lainkaan haitannut, että silloinen pomo oli vanha lukioaikainen luokkakaverini. Mikrotietokoneita käsittelevät tietoni, ne joita olisin tarvinnut sovellusneuvojan työtehtävissäni, olivat kieltämättä varsin puutteelliset.

Niinpä vetäytymiseni kesäksi kotiin kirjoittamaan Mikroista-nimen saanutta pientä tietokoneen ostajan opasta oli vähintään yhtä lailla omaa opettelua kuin asiakaskunnan valistusta. Opin hommassa melkoisesti – enkä vähiten kuvankäsittelyä tai taitto-ohjelman käyttöä.

Kesä 1988 oli harvinaisen helteinen. Asuimme silloisen avovaimoni kanssa Itäkeskuksessa vastapäätä nykyistä Iiris-keskusta, jonka tilalla oli siihen aikaan avoin pelto. Näin ollen iltapäiväaurinko pääsi paistamaan vapaasti punatiilipinnoitetun talomme länsiseinään, ja parvekkeettoman kaksion sisälämpötila pysyi viikkokausia reippaasti kolmenkymmenen kuumemmalla puolella. Ikkunat oli pakko pitää levällään ympäri vuorokauden, mikä aiheutti yöaikaan meluhaittaa. Pellolla nimittäin piti reviiriään muuan aloitteleva satakieli, joka korvasi laulutaitonsa heikkouden ja ohjelmistonsa yksitoikkoisuuden silkalla äänenvoimakkuudella. Työasunani toimi ohut puuvillainen lannepyyhe, ja joinakin päivinä pidin jalkojani tyhjässä pesusoikossa ettei lattialle olisi kertynyt kovin isoja hikilammikoita.

Siinä vaiheessa kun kokeneempien työtovereiden tarkastama teksti pääsi lopulta taittovaiheeseen, työtahti rauhallistui (entisestään). Sen aikainen taitto-ohjelmien huippu, Xerox Ventura Publisher toimi työpaikalta lainatussa Osborne-pc:ssä (80286-prosessori, 640 kilotavua muistia, 20 megatavun kovalevy, EGA-näyttö) melkoisen hitaasti, varsinkin jos halusi saada aikaan jotakin eksoottista – vaikkapa automaattisesti generoidun sisällysluettelon. Laitoin koneen laatimaan sisällysluetteloa, menin keittiöön laittamaan lounasta, söin sen, keitin kupillisen kahvia, join sen, lueskelin vähän aikaa lehtiä… tämän jälkeen oli aika katsoa, oliko sisällysluettelo syntynyt oikein. Muussa tapauksessa piti muuttaa asetuksia ja laittaa kone raksuttamaan uudelleen…

Kirjan primitiivinen grafiikka – kansikuvineen –meni vielä julkaisuvuonna melkein ns. täydestä. Suurin osa mustavalkokuvista oli pelkkiä yhdelmiä Arts & Letters -nimisen grafiikkaohjelman ”clip art” -kirjastosta. Pari vuotta myöhemmin samat kuvat löytyivät jotakuinkin joka toisesta julkaisusta.

Kirjaa myytiin muistaakseni kymmenellä markalla tietokonemyymälämme tiskiltä, ja luullakseni painos meni loppuun. Toinen, päivitetty painos tehtiin pari vuotta myöhemmin, mutta sitä ei taidettu koskaan julkaista. Siinä vaiheessa oppaita alkoi olla saatavilla myös ns. oikeilta kustantajilta ja ihan oikeasti asiansa osaavien kirjoittajien tekeminä. En usko, että Mikroista-kirjalla on nykyään jälleenmyyntiarvoa.

Mutta onpahan tuokin tullut tehtyä.

Tursaan puutarhassa

· 2 kommenttia ·

Mustekalojen, etenkin tursaiden älykkyydestä on tiedetty jo pitkään. Parin viikon takainen New Scientistin artikkeli (olen vähän myöhässä lukemisteni suhteen) löi lisää löylyä kiukaalle: ainakin joidenkin tutkimusten perusteella mustekaloilla saattaisi olla alkeellinen tietoisuus, ne ovat oppivaisia ja kykenevät oppimaan myös seuraamalla lajitovereidensa toimia. Kuten ihmiset ja vain pari muuta lähisukulaisselkärankaistamme. Joissakin suhteissa (joitakin) mustekaloja on pidetty jopa älykkäämpinä kuin kaikkein lähimpiä (eläviä) sukulaisiamme simpansseja ja bonoboja. Parhaillaan yritetään keksiä keinoja tutkia, olisiko niillä jopa samantapaisia ”peilineuroneja” kuin ihmisillä.

Homma ei ole lainkaan niin helppoa kuin lähisukulaistemme – vaikkapa hiirien – kohdalla. Mustekalojen äly, sikäli kuin sitä on, on todellakin vierasta älyä jotakuinkin kaikissa niissä merkityksissä, mitä englanninkielen hauskalle pikkusanalle alien voidaan kuvitella. Ei yhdelläkään nisäkkäällä tai linnulla ole osaa aivoista hajasijoitettuna raajoihin, eikä yhdenkään nisäkkään tai linnun ruoansulatuskanava kulje aivojen läpi.

Eihän yhdelläkään nisäkkäällä tai linnulla ole kahdeksaa (tai kymmentä) tavattoman herkkää ja taitavaa raajaa.

Äly on vain yksi niistä syistä, miksi mustekalat ovat aina kiehtoneet minua. Tuota artikkelia lukiessani tulin tosin, kiusallisesti, tajunneeksi että kaikki jo nytkin suhteellisen hyvin varmistettu tieto mustekalojen älykkyydestä horjuttaa pahan kerran erästä mieliteoriaani.

Minulla on nimittäin ollut jo kauan yksi (mielestäni hyvin) perusteltu suosikkiratkaisuehdotus Fermin paradoksiin (”Missä kaikki muut ovat?”). Ajatelkaapas nyt: Maan elämästä olemme oppineet ainakin sen, että evoluution myötä kehittyy samankaltaisia piirteitä ja ominaisuuksia kehittyy kohtuullisen kaukana toisistaan oleville eliöille, koska kyseiset ominaisuudet toimivat hyvin niissä olosuhteissa missä ko. eliöt elävät. Esimerkiksi valaat ja kalat muistuttavat melkoisesti toisiaan, koska sukkulamainen muoto ja raajojen sijainti sopivat erinomaisesti vedessä uimiseen. Tai linnut ja lepakot.

Entäs äly sitten? Delfiinit ja jotkut muut valaat ovat melkoisen älykkäitä, mutta eivät juurikaan manipuloi ympäristöään tai käytä lainkaan työkaluja. Simpanssit ja bonobot käyttävät työkaluja, mutta siihen se suunnilleen jääkin. Suurimman osan nykyihmisen esihistoriaa planeetalla on ollut muitakin ihmislajeja, jotka ovat kyenneet suunnilleen samaan kuin me (siihen aikaan), mutta muut lajit ovat kuolleet kauan sitten sukupuuttoon. Ja voisi perustellusti sanoa, ettei meilläkään mene niin suunnattoman hyvin. Voi hyvin olla, että kohtapuoleen – sanotaan vaikka, no, miljoonan vuoden kuluttua – tämäkin laji on sukupuutossa.

Tällä perusteella voisi väittää, että vaikka evoluutio näyttää kykenevän kehittämään mitä merkillisempiin ekologisiin lokeroihin sopivia eliöitä, ihmistyyppinen äly ei ole kovinkaan erinomainen keino pärjätä… yhtään missään.

Mutta sitten ovat nämä mustekalat. Ne käyttävät työkaluja. Ne manipuloivat ympäristöään. Ne kommunikoivat toistensa kanssa ja näyttäisivät oppivan toisiltaan. Eihän niillä ole ihan yhtä näyttävää ja tilaa vievää kulttuuria kuin meillä – no, emmehän me tiedä oikeastaan mitään mitä tapahtuu meressä jossakin kilometrin–parin syvyydessä, missä mustekalat ovat kuin kotonaan – mutta silti. Mustekaloilla on kaikki tarvittavat palikat, vaikka niistä ei olekaan rakennettu kovin korkeaa tornia. Ainakaan vielä. Joten vähän meikäläisiä muistuttavaa älyä on kehittynyt muillekin kuin lähisukulaisillemme nisäkkäille, eikä se ole mitenkään hirveästi haitannut mustekalojen olemassaoloa: niitä on elellyt Maapallolla paljon kauemmin kuin nisäkkäitä.

Joten pikku teoriani perustelu vaikuttaa perin horjuvalta. Tässä vaiheessa mieleen tuleekin vain yksi kysymys: Missä kaikki muut ovat?

60-luvun kauansoiva blues

·

Periaatteessa en lue toisten kirjoittamaa fiktiota ennen kuin oman kirjan käsikirjoitusversio numero yksi on valmiina, mutta koska a) tapasin Olli Jalosen Messilässä ja kovin pikaiseksi jääneen juttutuokion perusteella hän on äärimmäisen fiksu ja sympaattinen ihminen, b) koska hänen Messilä-alustuksensa teki vaikutuksen, c) koska Poikakirjaa (Otava 2010) kehuttiin Messilässä niin estoitta ja d) koska sen voi väljästi katsoen olevan (ainakin tunnelmiltaan) lähdemateriaalia Muurahaispuuhun, e) koska kirja tarttui kaupasta hihaan ja f) koska siltä nyt vain tuntui, vietin rauhallisen juhannuspäivän kuroen edes hivenen pienemmäksi kirjallisen sivistykseni erästä isoa aukkoa.

En tiedä missä määrin tätä romaania voi pitää omaelämäkerrallisena – muutama tekstin viite antaa ymmärtää että ehkä paljonkin – eikä se välttämättä ole edes oleellista, mutta etenkin tarinan alkupuolella olin aistivinani, että lähes vuosikymmenen ikäero Ollin, minun ja Kirjavaisen Saken välillä näkyy. Vaikutelma väheni kirjan etenemisen mittaan. Lopultakin Poikakirja on suhteellisen ajaton kuvaus koulupojan kasvamisesta perheen täyttämästä lapsuudesta koulun ja koulukaverien myötä aina siihen asti, kun teini-ikä ja alkuun pelottavakin seksuaalisuus alkavat hiipiä osaksi elämää.

Kirjan nimi on yksinkertaisuudessaan sikäli uteloittava, että 1950–60-lukujen koulupojan nuoruuteen (luultavasti väistämättä) kuulunut kirjallisuuden sittemmin hiipunut laji, poikakirjat, eivät nouse esiin kovinkaan vahvasti esiin. Poikakirjamentaliteettia edustaa kaikkein vahvimmin sotaveteraaniopettaja, jolle on yhä jäänyt päälle nuoruusaikojen jämerän militantti uho siitäkin huolimatta, mitä sota on tehnyt sekä hänelle itselleen että myös hänen tovereilleen (jos hänellä sellaisia on koskaan ollut). Opettajan kohtalon kautta Jalonen myös viestii, että jotakin on muuttunut lopullisesti, että entiseen ei ole paluuta, ei kirjan kertojan omassa elämässä eikä myöskään suomalaisessa elämänmuodossa. Aika on muuttunut, maailma myös, eikä Suomi voi jäädä eristyksiin sormet korvissa ja silmät ummessa.

Vaikka Jalonen ei asiaa suuremmalti korosta, olin lukevinani vähintäänkin rivien välistä saman kehityksen jota olen omalla kohdallani pohtinut viime aikoina paljon: kuinka koululaisen maailma pikku hiljaa alkoi laajeta, ensin kodin ja perheen, koulun ja luokkatovereiden ynnä lähimetsien leikkien ja seikkailujen pienestä, loogisesti toimivasta ja turvallisen rajatusta kehästä vähitellen yhä laajemmalle, muihin kaupunginosiin, perheystävien mökeille (jotka muodostivat toisaalta oman, pienen, suljetun kehänsä) ja lopulta lehtien, radion ja television kautta kattamaan ison osan maapalloa. Avaruuttakin: Jalosen koulupoika kasvoi teini-ikään silloin kun ensimmäiset avaruusluotaimet lensivät kohti muita planeettoja.

Tätä Jalonen ei suuremmalti korosta, eikä oikeastaan muutakaan. Hänen tarinansa on pienien sattumusten, hiljaisten tragedioiden, puoliääneen mumistujen surujen ja ilojen tarinaa, rivienvälien tarinaa. Kauniisti kudottu kertomus nuoren pojan elämästä, jossa ei oikeastaan tapahdu mitään erityisen poikkeuksellista kenenkään muun kuin pojan itsensä kannalta: se on hänen elämänsä, hänen ainoa elämänsä, ja hänelle asiat tapahtuvat aina ensimmäisen kerran. Vähitellen hän alkaa tajuta myös, että monet asiat tapahtuvat viimeisen kerran, että hitaasti muuttuva jatkuvuus saattaa toisinaan katketa hyvinkin terävästi.

Kuvia sanojen takaa

· 5 kommenttia ·

Täällä taas, ojentaisitko perunalastuja? Joukko uupuneita, mutta tyytyväisen oloisia kirjailijoita, kääntäjiä ja muita kirjallisuusihmisiä halaili toisensa hyvästiksi tänään ja palasi normaaliin elämäänsä sieltä, jota ehdittiin kutsua jo ainakin runoratsuleiriksi ja aikuisten rippileiriksi.

Kahdeskymmenesviides Lahden kansainvälinen kirjailijakokous sujui leppoisissa merkeissä. Kohdalle ei sattunut staroja. Porukan esikoiskirjailijat kertoivat tuntevansa itsensä tasaveroiseksi osaksi hyvähenkistä porukkaa.

Sunnuntai-illan Open mike -illassa Onerva Vartiainen kohdistaa tangoaiheisen runonsa Milan Deklevalle. Elia Lennes lausuu tekstiä englanniksi, säkeistö säkeistöltä.

Tällä kertaa en ottanut muiden tavaroiden lisäksi mukaani kitaraa ja pedaalilautaa – vain slide-putken ja viritysmittarin. Elian luvalla lainasin hänen kitaraansa, viritin sen avoimeen D-duuriin ja esitin kansainväliselle porukalle Henry Thomasin ”Fishin’ Bluesin” Olli Haaviston klassisilla stadinkielisillä sanoilla. Omasta mielestäni ”Onkimiehen blues” lähti käyntiin epävarmasti ja jatkui loppuun asti epävarmana, mutta monet olivat tykänneet ja tulivat jälkeenpäin kiittelemään. Pitäisiköhän tosiaan treenata jonkinlainen soolosetti dobron (ja ehkä pedaalilaudan) kanssa soitettavaksi ja laulettavaksi – ehkä lausuttavaksikin – ja lähteä tyrkyttäytymään keikalle? Taannoinen Mirel Wagner -keikka lisäsi sekin osaltaan vetoa tähän suuntaan.

Eero Balk ja Wolfram Eilenberger seuraavat esityksiä.

Maria Peura joikaa. Minua ilahdutti suuresti, että tämäkin musiikin ja kerronnan yhdistelmä pääsi esille illanvietossamme, ja vieläpä melkoisen alkuvoimaisella otteella.

Open mike -ilta on kallistumassa loppuaan kohti. Oma majapaikkani sijaitsi takana näkyvässä aitassa, muutaman askeleen päässä tapahtumista.

Kishwar Desai sekä livenä että lehdessä. Kokouksen teema Sanojen takana kirvoitti alustajissa ja alustuksia seuranneissa keskusteluissa monenlaisia ajatuksia. Sensuuri – ja itsesensuuri – nousivat vahvasti esiin mm. Desain, Philo Ikonyan ja Olli Jalosen osuuksissa. Toivottavasti Desain alustus saadaan luettavaksi kokouksen sivuille, sillä tiedän kyllä muutamankin tämän blogin lukijan, joita kiinnostaa hänen esityksensä siitä miten Bollywood-elokuvat kiertelevät sensuuria, käsittelevät vaikeita aiheita ja siitä, miten hän on käyttänyt sieltä omaksumaansa käsittelytapaa omissa teksteissään.

Jarmo Papinniemen ja Eleanor Cattonin välissä alustamassa istuu huonetoverini Gerry Loose, kerrassaan mainio skotlantilaisveikko.

Wolfram Eilenberger ja muutama muu keskieurooppalainen kertoivat yllättyneensä siitä, miten vähän (kristinuskon) jumalaa käsiteltiin kokouksessa, jonka teeman englanninkielinen käännös Beyond words voidaan hyvinkin tulkita uskonnollissävyiseksi: beyond-sanaa käytetään paljon juuri sellaisissa yhteyksissä. Itse en ollut tullut asiaa tältä kannalta edes ajatelleeksi. Uskonnollisuutta sivuttiin kyllä monessakin yhteydessä, esimerkiksi yhtenä sensuurin perusteena.

Tulkit työssään. Varsinaisen tapahtumateltan (sää ei oikein sallinut ulkona istumista) vieressä sijainnutta tulkkien telttaa oli hauska seurata: minulla on taipumusta elehtiä jopa puhelinkeskusteluissa, joten oli lohdullista nähdä kokeneiden ammattitulkkien elehtivän omassa kopissaan.

Monikielisessä kokouksessa (suomi, englanti, ranska, venäjä) tulkkeja totisesti tarvittiin.

Ei päiväohjelma niin tiivis ollut, ettei välissä ollut aikaa rentoutumiseen.

Maanantai-illan kansainvälinen runoilta pidettiin viime vuodesta poiketen Sibeliustalon näyttävässä, mutta kaikuisessa aulassa. Puitteet olivat sinänsä komeat. Tässä äänessä on nykyään virossa asuva udmurttirunoilija Muš Nadi, tukenaan tulkkina toiminut kääntäjäkollega Alice Martin. Molemmat loistavia tyyppejä.

Samana iltana pidetty perinteinen keskiyön jalkapallo-ottelu Suomi vastaan Muu Maailma päättyi tällä kertaa Muun Maailman voittoon. Itse en tälläkään kertaa pelannut, minulla kun on ollut kouluajoista lähtien (luullakseni monille silmälaseista täysin riippuvaisille tyypillinen) lievä pallofobia, joka on tehnyt jalka- ja lentopallon kaltaisten lajien harjoittamisen epämiellyttäväksi. (Fobioiden epäloogiseen tyyliin olen aina tykännyt pesäpallosta, vaikka siinä peliväline pystyy itse asiassa tekemään paljon pahempaa jälkeä.)

Tiistain viimeisessä keskustelusesssiossa Nicholas Drayson summasi kokouksen annin komeana music hall -henkisenä lauluesityksenä.

Itse olin tänä vuonna vähän vaisu keskustelujen kommentoija. Iso syy siihen oli Muurahaispuu, jonka pitäisi huomenissa siirtyä suunnitteluvaiheesta kirjoitusvaiheeseen. Kuuntelin kyllä tiiviisti keskustelua ja tein muistiinpanoja kokouskassista löytyneeseen Writers’ Block -muistilehtiöön, mutta niistä suurin osa oli ideoita kirjan juoneen, miljööseen ja tapahtumiin. Mutta hyvinhän nuo pärjäsivät vaikken minä ollutkaan kaiken aikaa suuna päänä. Keskustelu polveili vilkkaana. Toisinaan jotkut meistä hämmästelivät, millaisen ruokahalun onnistuivat kehittämään sessioiden aikana: arvelimme yhdessä, että vilkastunut aivotoiminta oli kasvattanut kehon kokonaisenergiankulutusta. Ryhdyimmekin tuota pikaa suunnittelemaan kirjallisuutta sivuaviin keskustelutilaisuuksiin perustuvaa laihdutusohjelmaa.

Päättäjäisillallisilla Nicholas Drayson ja Milan Dekleva näyttivät poikaparina nuorisolle, miten sitä musiikkia oikein tanssitaan.

Edellisillä kerroilla olen roikkunut viimeisen illan jatkoilla viimeisten joukossa – neljä vuotta sitten Mukkulassa oli pakkokin, joska jatkot järjestettiin siinä kartanon morsiussviitissä, jonka kaksoisvuode toimi minun ja pastori Jaakko Heinimäen yösijana. Tällä kertaa tulin simahtaneeksi jo puoliltaöin. Ilta oli, kuulemani mukaan, jatkunut asiaankuuluvan leppoisissa merkeissä. Kokouksessa sivuttiin suuria draamoja, mutta (tietääkseni) enimmäkseen alustusten ja keskustelujen kohdalla: lukekaa vaikkapa Philo Ikonyan alustus, jonka hän piti pukeutuneena siihen samaan säkkikangasmekkoon, josta hän kertoi.

 

Viimeinen ilta

· Yksi kommentti ·

Tällä hetkellä sataa, ja ukkostaa. Ukkosenjyrinää alkoi kuulua iltapäivällä, kun yhteenvetopaneelikeskustelussa ryhdyttiin pohtimaan, miksi ”sanoinkuvaamaton”-teemaisessa kirjailijakokouksessa ei ole puhuttu juuri lainkaan (kristinuskon) jumalasta. Englanninkielinen käännös teemasta, ”beyond words”, vei monellakin ajatuksia ”beyond”-sanaa runsaasti viljelevään kristillisyyteen.

Mutta onhan siihenkin vielä aikaa. Kohta alkaa päättäjäisillallinen, jonka jatkot ovat perinteisesti jatkuneet melkoisen varhaiseen. Viimeistään kellon soidessa puolentoista tunnin yöunien jälkeen voi mieleen nousta muutamakin (eri uskontojen) teologinen käsite.

Ajatuksia on lennellyt. Olen itse parhaillaan oman romaanini suunnittelun ja kirjoittamisen välitilassa, ja melkoinen osa muistilehtiöön päätyneistä kirjauksista on ollut keskustelun(kin) innoittamia ideoita tarinaan. Itse asiassa mieleen on putkahtanut kokonaan uusi juonisäie, tai aikaisemman juonisäikeen eräänlainen reaalifantastis-maagisrealistis-vampiristinen jatke. Ajatukset ovat olleet enemmänkin keskustelun innoittamissa asioissa, eivät aina niinkään itse keskustelussa.

”Kirjallisuudessa ei ole kyse meistä itsestämme”, Ole Larsmo totesi alustuksessaan siteerattuaan ensin Salaisten kansioiden erään jakson alkua, jossa juuri ennen etäisessä Alaskassa sijaitsevan tutkimusaseman väki ilmoitti viimeisessä yhteydenotossaan: ”We are not who we are.” Me emme ole sellaisia kuin kirjamme, emme ole sellaisia kuin meistä kirjotetut lehtijutut (niiden tapauksessa, joista lehtijuttuja kirjoitetaan), emme edes sellaisia kuin Naamattu-profiilimme. Miksi pitäisikään olla?

Joka tapauksessa kirjailijat, kääntäjät, kirjallisuustoimittajat, tulkit ja kokouksen järjestävän tahon ihmiset ovat erinomaisen mukavaa porukkaa. Vaikka kirjailijakokoukseen suhtautuisi pelkästään aikuisten kesäleirinä, tänne tuleminen kannattaisi.

Lisää kultturelleja ajatuksia, ja jokunen kuvakin, jahka olen päässyt kotiin prosessoimaan sekä univelkaa että kokouksen antia.

Rockradio

·

Naamattututtu linkitti taannoin tämän klassikon. Kyllä, minä muistan Rockradion. Muistan myös Radio Cityn niiltä 80-luvun ajoilta, jolloin sieltä saattoi tulla seuraavaksi ihan mitä tahansa, kuten jokaiselta kuuntelemisen arvoiselta radiokanavalta.

Eikä kappale, jossa mainitaan käsipuoli Barbarians-rumpali Moulty voi olla muutenkaan huono.