Lasipalatsin sisäpihan terassiravintolan esiintymislavan eteen asettuu kolmen parikymppisen naisen seurue. Vilkaisen heitä syrjäsilmällä, huomaan yhden heistä vetäytyvän taaksepäin, poispäin ystävistään, ja palelevan: hänen huulensa värisevät. Ei, ehkä se olikin jännittämistä. Seuraavassa hetkessä hän nousee, astelee lavalle ja tarttuu akustiseen kitaraan.
Joskus kouluaikoina muistan suomenopettajamme soittaneen kirjalliselta äänilevyltä Ella Erosta lausumassa Eino Leinon runoa ”Tumma”. En muista runoa kovinkaan hyvin (vilkaisin sitä äsken), mutta Erosen äänensävy joissakin runon kohdissa jäi mieleen: painoton, tuonpuoleinen, tumma. Kuten runon tarinaan sopiikin. Mirel Wagner laulaa usein samankaltaisella äänellä millä muistan Ella Erosen lausuneen. Hänkin laulaa kuolemasta ja näyistä, hänenkin ilmaisunsa on äärimmäisen minimalistista ja tavattoman tehokasta. Toisinaan sävy muuttuu tyttömäiseksi, hetkittäin jopa uhmakkaaksi. Hän istuu liikkumatta jakkarallaan, miltei silmät kiinni, näppäilee kitarasta koruttoman tehokkaita kuvioita ja laulaa tavalla joka tuntuu olevan kotoisin pikemminkin jostakin Mississippin Deltan tietämistä kuin Espoosta.
Mirel Wagner -esikoisalbumi on tehokasta musiikkia, mutta ainakin tämän yhden keikkakokemuksen perusteella sen laulut syttyvät kunnolla eloon vasta livenä.
