Missä kaikki ovat nyt, 40 vuotta myöhemmin?

·

Nils Mustelinin mainio Elämää maailmankaikkeudessa? (Liv bland miljarder stjärnor, suom. Olli Siltanen, WSOY 1980) tuli aikoinaan luettua erinäisiä kertoja ja säilytettyä kirjahyllyssä. Mainiosta Professorsrundan-ohjelmastakin tuttu suomenruotsalainen fyysikko ja astronomi Mustelin (1931–2004) selosti kirjassa erinomaisen yleistajuisella, mutta syvällä otteella sen, mitä tiedettiin elämän mahdollisuuksista Maan ulkopuolella.

Neljäkymmentä vuotta on pitkä aika, ja astrofysiikassa viimeiset neljäkymmentä vuotta ovat olleet todella pitkä aika. Molekyyli- ja astrobiologi Kirsi Lehdon viime syksynä ilmestynyt Astrobiologia: Elämän edellytyksiä etsimässä (Ursa 2019) onkin aiheellinen päivitys.

Mustelinin aikaan Voyager-luotaimet olivat ehtineet jo tehdä huikeat havaintonsa Jupiterista, mutta olivat vasta matkalla kohti Saturnusta, Uranusta ja Neptunusta. Näistä planeetoista – ja niiden kuista – tiedettiin vain Maasta tehtyjen havaintojen perusteella. Hubble-avaruuskaukoputki oli vasta pilke budjetinlaatijoiden silmässä (ja astrofyysikoiden märkä uni). Ja maailmankaikkeudessa tiedettiin varmuudella olevan vain yhdeksän planeettaa: toki niitä arveltiin olevan muitakin tähtiä kiertämässä, mutta ensimmäiset varmat havainnot tehtiin vasta puolitoista vuosikymmentä myöhemmin.

(Kuten Mustelin kertoo, aivan lähimpään naapurustoomme kuuluvalla Barnardin tähdellä arveltiin sen rataliikkeen häiriöiden perusteella olevan yksi tai useampia planeettoja, mutta spekulaatiota parempaa varmuutta asiasta alkoi tulla vasta toissa vuonna.)

Kaikesta kasvaneesta tietomäärästä, edistyneemmistä havaintolaitteista ja aivan uudenlaisista tutkimusmenetelmistä huolimatta tunnemme täsmälleen yhtä monta elollisia olentoja synnyttänyttä maailmaa kuin vuonna 1980: yhden. Omasta aurinkokunnastamme on löytynyt useampikin ehkä-kandidaatti ainakin jonkinlaiselle (luultavasti korkeintaan yksisoluiselle) elämälle, mutta ehkä on sitkeästi pysynyt ehkänä.

Sekä Lehto että Mustelin käyttävätkin suurimman osan kirjojaan kuvaillakseen kaikkea sitä, mitä tiedämme (tai voimme perustellusti olettaa) Maan elämän synnystä, kehityksestä sekä sen vaatimista olosuhteista astro- ja planeettafysiikan ja kemian osalta. Koska ainoat tuntemamme elämänmuodot perustuvat veden ja hiilen (sekä muutaman muun Maassa yleisen alkuaineen) kemiaan, kirjailijat keskittyvät ymmärrettävästi siihen: teoreettisista spekuloinneista muunkinlaisista elämänmuodoista mainitaan, mutta lähinnä ohimennen. Tämä on järkevä rajaus. Evoluutiotutkimuskin on kehittynyt neljänkymmenen vuoden aikana, ja biologina Lehdolla on enemmän annettavaa (Maan) evoluution biokemian ja itse evoluution osalta. Toki hänkin myöntää (kuten kuuluukin), ettemme edelleenkään tiedä miten Maan elämä on oikein saanut alkunsa. Perusteltuja hypoteeseja voidaan esittää, ja Lehto perustelee esittämänsä hypoteesit uskottavasti.

Jo se mitä tiedämme ja pystymme perustellusti päättelemään elämän edellytyksistä ja evoluution sattumanvaraisesta kulusta riittää synnyttämään epäilyksiä, ettei elämän synty tai kehittyminen edes yksisoluisten tasolle selviämään hengissä ole mitenkään ihan yksinkertainen juttu. Niinpä vastaus Enrico Fermin klassiseen kysymykseen Missä kaikki ovat? voi olla masentavankin yksinkertainen: niin harvassa ja niin kaukana, ettei heitä ja heidän mahdollisia kommunikaatioyrityksiään ole mahdollista täältä, meidän alkeellisilla havaintovehkeillämme, huomata. Tai jos kommunikaatioon ja avaruustutkimukseen asti yltävät sivilisaatiot ovat yhtä törppöjä ympäristönsä suhteen, voi olla ettei niiden elinikä jää kuin joihinkin satoihin vuosiin – heidät (tai meidät) havaitakseen täytyy olla epätodennäköisen oikeassa paikassa pikkuriikkisen pienellä oikealla hetkellä.

Neljänkymmenen vuoden päästä tiedämme asioista taatusti aika tavalla enemmän. Siihen asti Kirsi Lehdon Astrobiologia antaa vallan hyvän ja sujuvasti luettavan perustietopaketin tämänhetkisestä tietämyksestämme.

Vaihtuu vuosi, vaihtuu tahti

·

Luulin, että käännöksen deadline oli tammikuun lopussa. Eipäs ollutkaan, vaan vuodenvaihteessa. Niinpä olen viimeiset puolitoista kuukautta suomentanut Josh Malermanin Punaista pianoa perin pitkin päivärupeamin. Eilen käännös lähti kustantajalle. Samoin lähti selvitys vuosiapurahajaksosta Taiteen Edistämiskeskukseen.

On aika vaihtaa moodia suomentajasta takaisin kirjailijaksi. Pahasilmän seuraavan version pitäisi syntyä alkuvuoden aikana kustannustoimittajan ihmeteltäväksi. Teksti kaipaa isoa remonttia. Ideoita kyllä on, mitä sille tehdä. Lisää syntynee matkan varrella.

Vuosi 2019 merkitsi kirjailija-minälle jonkinlaista toipumisvaihetta Hunanin edellisvuotisesta vastaanotosta F-ehdokkuuksineen. Töitä kyllä tuli tehtyä: pari kirjakäännöstä, ja se Pahasilmän – entiseltä työnimeltään Wolandan – käsikirjoituksen ensimmäinen versio. Se syntyi varsin vaivattomasti, ehkä liiankin vaivattomasti. Hybris oli yhä päällä. Niinpä työtä käsikirjoituksen parissa piisaa ensi vuodellekin.

Hetken aikaa voin kuitenkin huoahtaa. Rauhoittaa rytmiä. Tehdä vähän musiikkia. Nikkaroida soittimia ja erään jo kauan sitten tilatun kaapin. (Keittiökaapin, ei kaiutinkaappia.) Ja skarpata vähän liikuntaharrastusten suhteen.

Mutta kaikki se vasta vuoden 2020 puolella. Nyt vain toivotan teille kaikille

Mitä mainiointa uutta vuotta!
Olkaa kilttejä toisillenne.

Näkymättömän tähystäjät

·

Tiedekirjallisuus on parhaimmillaan silloin, kun se ei yritä väittää tarjoavansa valmiita ratkaisuja tai ikuisia totuuksia, sillä valmiit ratkaisut ja ikuiset totuudet kuuluvat uskonnollisen kirjallisuuden piiriin (eivätkä mieluiten edes sinne). Hyvä tiedekirjallisuus saa lukijan ajattelemaan, että ”onpa kiinnostava ongelma, tätähän voisi yrittää ratkaista vaikka työkseen”. Tai: ”Vau. Onneksi onneksi saan elää näin jännittäviä aikoja – tulevina aikoina on tiedoissa huikeita, yllättäviä löytöjä.”

Niin sanottu ”pimeä aine” on kiistämättä jotakin, jonka suhteen ei ole tarjolla valmiita ratkaisuja eikä ikuisia totuuksia. Ursan tänä vuonna julkaiseman Pimeän aineen arvoitus -kirjan kirjoittaja Tommi Tenkanen on itse niitä, joka on ratkaisemattomien kysymysten edessä heittäytynyt tutkijaksi, ja tutkijan innostus näkyy myös kirjassa.

Perusasetelma on hyvin yksinkertainen: tutkittaessa galaksien liikkeitä toistensa suhteen tai tähtien liikkeitä galakseissaan havaitaan, että niiden nopeudet eivät sovi yhteen tuntemiemme gravitaatioteorioiden (ts. Newtonin gravitaatioteorian eivätkä Einsteinin yleisen suhteellisuusteorian) kanssa: liike on liian vauhdikasta, aivan kuin kohteisiin vaikuttaisi paljon enemmän massaa kuin millään havaintomenetelmällämme on havaittavissa. On toki mahdollista, että vika on teorioissa, ja tällä tiellä on koetettu kehittää mm. niin sanottua MOND-teoriaa, vähän huonoin tuloksin. Vaikuttaisi siis siltä, että galakseissa (ja galaksijoukoissa) on runsain määrin sellaista ainetta, jota emme näe: kuten Tenkanen toteaa, se ei ole varsinaisesti ”pimeää”, vaan pikemminkin ”läpinäkyvää”.

On kehitetty lukuisia hypoteeseja siitä, mitä tämä salaperäinen aine voisi olla: alkuräjähdyksen myötä syntyneitä mustia aukkoja, jonkinlaisia meidän tuntemillemme vuorovaikutusmenetelmille (paitsi gravitaatiolle) immuuneja hiukkasia, mitä? Lukuisten eri hiukkasteorioiden todentamista hankaloittaa, että on vaikeaa keksiä havaintolaitteistoja, joilla havaita hiukkasia jotka eivät vuorovaikuta havaintolaitteistojen kanssa, vaan sujahtavat ”tavallisesta” aineesta läpi tuosta vain. Niinpä ei voida olla varmoja edes siitä, onko pimeää ainetta oman aurinkokuntamme alueella vai ei – olemmeko mahdollisesti sattumalta päätyneet Auringon kiertäessä Linnunrataa sellaiseen kohtaan, jossa sattuu olemaan hiljaisempaa? Vai emmekö vain havaitse sitä, tai sitä on niin vähän ettei se vaikuta mitenkään havaittavasti aurinkokuntamme kappaleiden liikkeisiin.

(Itselläni on ollut toisinaan tapana ajatella kaikenlaisia uusien hiukkaisten sun sensellaisten olemassaololla spekuloivia hypoteeseja eräänlaisina uudemman ajan ”episyklihypoteeseina”, tarpeena tehdä hyvin paljon isompia ja perustavanlaatuisempia remontteja fysiikan perusteorioihin. Mutta minä olen amatööri ja kiinnostunut harrastelija, ja minun näkemykseni perustuu perin pintapuoliseen tietämykseen.)

Tenkanen on mainio, selkeä kirjoittaja, joka osaa johdatella hankalaan ja monisyiseen aiheeseen ainakin fysiikan, tähtitieteen ja kosmologian perusasioista perillä olevan lukijan. Tätä nimenomaista lukijaa hieman häiritsi joidenkin lukujen jossain määrin lehtiartikkelimainen tyyli, jossa poukkoiltiin yleisemmältä tasolta Tenkasen omiin muistoihin eri yliopistoista ja tutkimuslaitoksista tai tutkijahaastatteluihin. Ehkä tämän sinänsä arvokkaan ja antoisan henkilökohtaisen panoksen olisi voinut toimittaa teoksen kokonaisuuteen vähän jouhevammin? Mutta tämä on silkkaa nipotusta pääosin hyvinkin antoisasta lukukokemuksesta – joka kannattaa lukea mahdollisimman pian: pimeän aineen tutkimus on sen verran aktiivinen ala, että kaikenlaista uutta voi ilmetä hyvinkin taajaan.

Halleyn komennossa

·

Olli Jalosen Taivaanpallo (Otava 2018) oli toinen kahdesta suosikistani vuodentakaisessa Finlandia-kisassa (siis kahdesta niistä viidestä F-ehdokista joita en itse kirjoittanut). Osittain tämä johtui toki siitä että kirjan aiheet – tähtitieteen ja merenkulun historia – ovat olleet itsellenikin merkittäviä kiinnostuksen kohteita. Taivaanpallon jatko-osa Merenpeitto (Otava 2019) kuuluikin näitä pohjilta ”ensi tilassa” -luettaviin.

Taivaanpallo kertoi köyhän sainthelenalaisen yksinhuoltajaäidin pojan, ”Kuolleenpuun-Angusin” päätymisestä varhaisen valistuksen ajan merkittävimpiin englantilaisiin tiedemiehiin kuuluneen Edmond Halleyn (1656–1742) apulaiseksi ensin Saint Helenan saarella ja sitten, Halleyn yllätykseksi, Lontoossa, jonne Angus matkustaa jäniksenä Intian kauppakomppanian laivalla kuvitellessaan, että Halley on hänet sinne kutsunut. Merenpeitto jatkaa Angusin tarinaa. Hän on osa Halleyn taloutta, mutta ei perheenjäsenenä eikä oikeastaan palvelijanakaan, koska hänelle ei makseta palkkaa, vain elatus ja joskus pientä taskurahaa. Hänellä alkaa olla säätyläisen sivistys, mutta alhaissyntyisenä ei säätyläisen asemaa. Lisäksi herra Halleylla ei tunnu olevan juurikaan tunnontuskia ottaa Angusin havaintoja ja keksintöjä omiin nimiinsä. Aikuistuvan pojan vähittäinen turhautuminen epäselvään tilanteeseen vailla kunnollisia tulevaisuudennäkymiä saa (osaltaan) hänet sortumaan hetken mielijohteesta isoon erheeseen, jolla on vakavia fyysisiä(kin) seurauksia. Tämäkin saa lukijan miettimään: ”Tämä tarina ei muuten pääty hyvin.”

Siinä missä Angus oli Taivaanpallossa Halleyn apulainen nimenomaan tähtitieteen tutkimuksessa, Merenpeitossa – kuten nimestä voi arvata – ollaan enemmän tekemisissä veden kanssa. Aikansa luonnonfilosofien tapaan Edmond Halley teki monipuolista ja monialaista tutkimusta, ja navigoinnin osalta tähtitiede ja merenkulku tietenkin lomittuivat keskeisiltä osiltaan yhteen. Merkittävässä osassa kakkososassa ovat Halleyn kehittelemät sukelluskellot – sekä Paramour-aluksella tehdyt Atlantin laajuiset tutkimusmatkat.

Ensimmäistä osaa lukiessa kesti jokusen luvun ennen kuin Jalosen omintakeinen kirjoitustyyli alkoi tuntua luontevalta luettavalta: se sinänsä toimii oikein hyvin kuvaamaan kouluja käymättömän mutta Halleylta ja pastori Burchilta runsasta yksityisopetusta saaneen Angusin kasvua. Tähtitieteen ja merenkulun historian tuntemus epäilemättä auttavat saamaan romaaneista enemmän irti. Toisaalta ne saavat kiinnittämään huomiota tekstin (sinänsä vähäpätöisiin ja merkityksettömiin) detaljeihin, jotka ainakin ensi lukemalta vaikuttavat virheiltä tai epätarkkuuksilta: sitrushedelmien käyttö laivamatkoilla keripukin torjumiseen tuntuu puoli vuosisataa liaan aikaiselta (joskaan kirjat eivät missään nimessä väitä että tämä olisi ollut yleinen käytäntö jo 1600-luvun loppupuolella) ja jossakin kohtaa Jalonen kirjoittaa laivasta nimeltä Pink Paramour, kun kyseessä on pinkki-runkotyypin alus nimeltä Paramour.

(Asia erikseen on, että ainakin 1700- ja 1800-luvuilla sana laiva – ship – tarkoitti kookasta, vähintään kolmimastoista täystakiloitua purjealusta, ei vesillä kulkevaa alusta yleensä. En ole lainkaan varma, laskettiinko 1600-luvun pinkit omana aikoinaan ”laivoiksi”.)

Epäoleellisista nipotuksista huolimatta Taivaanpallon ja Merenpeiton muodostama romaanikokonaisuus on ollut nautinnollista, joskin verkkaista luettavaa. Se saa kiinnostumaan Edmond Halleyn vaikuttavasta elämäntyöstä ja tarjoaa siinä sivussa historiallista sosiaalista realismia. Toisin kuin joissakin vaiheissa kakkososaa kuvittelin, tarinan ei välttämättä tarvitsisi päättyä siihen mihin se Merenpeiton lopussa päättyy, mutta en tosiaan tiedä onko Jalosella aikeita jatkaa kertomusta enää edemmäksi.

Kolmas ja viimeinen

·

Olen ollut täällä blogissa(kin) aika tohkeissani Lucia Berlinin novelleista, joiden ensimmäinen kokoelma Siivoojan käsikirja ilmestyi kaksi vuotta sitten ja toinen osa Siivoojan käsikirja 2: Tanssia ruusuilla viime vuonna. Tämän syksyn kirjamessuille saatiin – edelleen Aula & Co:n kustantamana ja Kristiina Drewsin suomentamana – kolmas ja viimeinen kokoelma Ilta paratiisissa. Nyt ilmeisesti kaikki Berlinin julkaistut novellit on suomennettu.

Kolmoskokoelman hyvä puoli on, että ykkösen ja kakkosen aloittava Lydia Davisin vaivaannuttava essee Berlinin kirjallisesta ilmaisusta (se jonka esimerkkikohdat ovat Drewsin eivätkä Berlinin kieltä) on pudotettu pois. Tilalla ovat Lucia Berlinin (myös edesmenneen) Jeff-pojan* lyhyet ja lämpimät saatesanat. Kaipailin aikaisempien kokoelmien yhteydessä mahdollisuutta lukea Berlinin novelleja (fiktiivisen päähenkilön elämän) kronologisessa järjestyksessä. Tässä suhteessa kolmoskokoelma täyttää toiveen: tarinat alkavat lapsuusmuistoista ja etenevät monen kotipaikan ja muun mutkan kautta seesteisemmän vanhemman ihmisen näkökulmaan.

Ilta paratiisissa on näistä novellikokoelmista ensimmäinen, jota ei tehnyt mieli lukea saman tien toiseen kertaan. Ensilukukerran jälkeen tuli tunne, että aikaisemmat kokoelmat olivat Greatest Hits I ja II: nyt oli käsillä sitten Outtakes. Tai ehkä kyse oli vain kohtuuttomaksi paisuneista odotuksista. Eivät tämän kokoelman novellit missään mielessä huonoja ole – ne eivät vain tunnu yhtä loistokkaan monitasoisilta ja näkemyksekkäiltä kuin aikaisemmat. Ei sillä etteikö tästäkin kokoelmasta löytyisi loisteliaita hetkiä – vaikkapa puolen sivun mittainen ”Sadepäivä”, joka tuossa mitassaan toimii oikeastaan melkein standup-henkisenä hiilenmustana, itseironisena vitsinä – mutta kokonaisuutena kirja jättää vähän sellaisen ihan kiva -fiiliksen.

Suosittelen siis, että aloitat Lucia Berlinin tuotantoon tutustumisen Siivoojan käsikirjasta: tämä kolmonenkin on tietysti pakkohankinta kaikille meille jotka ovat aikaisempiin kokoelmiin ihastuneet, mutta ihastuminen tapahtuu helpommin kahdella aikaisemmalla kirjalla.

___
* Itseni piti tarkistaa, pojan nimeen ensi kertaa törmätessäni, oliko kyseessä jokaisen basistin tietämä, kärkevistä mielipiteistään tunnettu huippuluokan studio- ja jazzmuusikko Jeff Berlin. Ei ole. Lucia Berlinin aviomiesten joukossa oli parikin jazzmuusikkoa, joten yhteys olisi voinut olla ihan mahdollinen.

***

Jotakuinkin tarkkaan yksitoista vuotta sitten olin perustamassa vihreää tiede- ja teknologiapoliittista järjestöä, joka sai nimekseen Viite – tieteen ja teknologian vihreät. Vuoden takaiset kymmenvuotiskarkelot jäivät valitettavasti väliin, F- ja sukusyistä, mutta voin olla (pieneltä osaltani) ylpeä siitä että olin perustamassa putiikkia, joka on nykyään Vihreiden suurin valtakunnallinen jäsenjärjestö.

Lauantaina täydensin yhdistyskirjoani käymällä Tampereella perustamassa uutta järjestöä, joka sai nimekseen Vihreä kulttuuripoliittinen yhdistys Kupoli. Tulin valituksi putiikin ensimmäiseen hallitukseenkin. Palataan asiaan, jahka yhdistys on virallisesti rekisteröity ja hyväksytty Vihreän liiton jäsenjärjestöksi.

F-vuosi

·

Melko tarkkaan vuosi sitten kalenterissani oli askeettinen merkintä: ”Päivi 9:15”. Minua oli varoitettu etukäteen pitämään kaikessa nettiin menevässä kieli keskellä suuta, ja koska käytän kalenterinani monessa laitteessa toimivaa näppärää, mutta tietoturvaltaan kyseenalaista kansainvälistä nettipalvelua, tein merkinnän varman päälle. Kyseinen Päivi oli Liken kustannusjohtaja Päivi Paappanen, ja koska asumme noin viidensadan metrin päässä toisistamme, meillä oli tapaaminen lähibussipysäkillä.

Me molemmat olimme tietenkin tienneet jo muutaman päivän, että Hunanista oli tulossa kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokas, mutta asia kuului tietenkin pitää tiukasti salassa.

Ehdokkuudesta on nyt kulunut vuosi. Asian tuottama mediahässäkkä jäi varsin lyhyeksi, vaikka minun romaaniani toki analysoitiin useassakin mediassa ennen lopullisen voittajan julkistamista muutama viikko myöhemmin. Hunan on myynyt kotimaiseksi, suhteellisen tuntemattoman kirjailijan teokseksi aika hyvin, ts. yli kolmetuhatta kappaletta, ja myynee sähkökirjana vielä jokusen kappaleen lisää: paperipainosta alkaa olla vaikeampi löytää. Normaaliin tapaan myynti hiipui vuodenvaihteen jälkeen eikä kustantaja katsonut enää aiheelliseksi ottaa vielä yhtä lisäpainosta. Kirjaston varausjonokin on täällä P-seudulla pudonnut yli kuudensadan innokkaan ja kärsivällisen määrästä alle sataan. Jonon pituuden ja Hunanin paksuuden vuoksi kirjan lainausmäärät eivät ole ainakaan vielä viime vuoden puolella olleet mitenkään poikkeuksellisen valtavat. Käytin Helsingin kirjamessuilla hyväkseni tilaisuutta kysyä Sanaston tiskiltä joulukuun lainauskorvaussummaa, eikä se ole mitenkään poikkeuksellisen suuri. Myyntirojalteja toki kilisi tilille alkuvuodesta ihan kohtuullisesti, ja kun sain täksi vuodeksi vielä yksivuotisen apurahan, taloudellinen tilanne on tänä vuonna ollut vakaampi kuin aikoihin.

Ensi vuosi on sitten asia erikseen. Ensi vuosi ja seuraava kirja.

Romaanikäsikirjoitus syntyi kesällä oikeastaan odottamattomankin vauhdikkaasti ja kivuttomasti. Mukana ehkä oli hieman hybristä, ehkä hieman enemmänkin. Nyt kun olen saanut kommentteja sekä ateljeekriitikoiltani että kustannustoimittajalta on selvää, että tekstissä on paljon työstämistä ja uudelleenkirjoittamista. S. tiivisti asian parhaiten: Tämä olisi ollut ihan hyvä minun romaanikässärikseni ennen Hunania, mutta nyt pitäisi olla nextillä levelillä.

Niinpä ensi kesään ja Finnconiin alustavasti kaavailtu julkaiseminen siirtyy näillä näkymin vuoden 2021 alkuun: olen kaikkien kanssa samaa mieltä siitä, että parempi julkaista hyvä romaani ajan kanssa kuin läyhäisempi tekele turhalla kiireellä. Nimikin muuttuu: Wolanda osoittautui kustantamoportaassakin hankalaksi muistettavaksi, joten käsikirjoitus ja kirjahanke kulkee nyt nimellä Pahasilmä.

Tällä hetkellä kokoilen ideoita seuraavaan, osin uudelleenkirjoitettavaan versioon, ja suomennan Lintuhäkin (eli Bird Boxin) kirjoittajan Josh Malermanin seuraavaa romaania. Toisen kirjailijan tekstin pähkäily on erittäin hyvää terapiaa ja harjoitusta siihen, kun palaan oman käsikirjoitukseni pariin.

***

Tämän vuoden Finlandia-ehdokkaina ovat Johanna Venho, Hanna-Riikka Kuisma, Monika Fagerholm, J-P Koskinen, Pajtim Statovci ja Mikko Rimminen. Koskisen kirja on ainoa jonka olen ehtinyt lukea, muutama muu on tuota pikaa luettavien pinossa, mutta epäilemättä muutkin ovat ehdokkuutensa ansainneet. Onnea!

Idealismin ja pettymysten kirja, ystävyyden ja jatkuvuuden kirja

·

Sirpa Kähkösen Graniittimies (Otava 2014) on oikeastaan aika mainiota jatkoa JP Koskisen Tulisiivelle (Like 2019), jatkoa jonka ensimmäinen sana voisi olla mutta.

Graniittimies sijoittuu suurelta osin 1920-luvulle, aikaan jolloin Tulisiiven kertoja oli vasta pikkulapsi Yhdysvalloissa. Klaraksi ja Iljaksi nimensä muuttanut nuoripari pakenee sisällissodan jälkeisestä Suomesta itärajan yli rakentamaan työläisten yhteiskuntaa, kuten he kuvittelevat. Pian heidän seuraansa liittyy Iljan pikkuveli, joka uudessa maassa haluaa olla nimeltään Lavr. Alkuun elämä näyttää vallan lupaavalta: uudessa kotikaupungissa Petrogradissa on köyhää, mutta mielekästä työtä löytyy. Kirjan kertoja, Klara, alkaa työskennellä katulasten parissa ja saakin aikaan vaikuttavaa toimintaa. Iljalle löytyy töitä, ja Lavr liittyy Punakaartiin suojelemaan työläisten valtakuntaa vastavallankumouksellisilta. Kolmikko tutustuu uusiin ihmisiin, löytää paikkansa uudelleen itseään rakentavassa yhteiskunnassa.

Iloa, idealismia ja optimismia ei jatku kauan. Lenin kuolee, Petrogradista tulee Leningrad, valtio alkaa suhtautua yhä epäluuloisemmin yhä useampaan ihmisryhmään, etenkin suomalaistaustaisiin. Siinä missä Tulisiiven kertojalla oli kaikkien kokemustensa halki kantimenaan haave lentämisestä – mistään muusta hän ei ollut kiinnostunut – Klara ja Ilja joutuvat katselemaan kuinka todellisuus alkaa murentaa heidän idealismiaan, kuinka ystävät katoavat tai muuttuvat. Toivo paremmasta alkaa huveta, jäljelle jää vain sinnikäs selviämisen ja toimeentulemisen tarve. Lavr tekee omat johtopäätöksensä tajutessaan, että puna-armeijan upseerikoulutettavana hänet komennetaan tappamaan niitä, joita hän kuvitteli velvollisuudekseen suojella: hän palaa Suomeen ja ilmestyy Kuopio–sarjaan Lassi Tuomena, joka ei pahemmin puhu menneisyydestään, mutta joutuu siitä maksamaan valkoisen Suomen vankileireillä. Klara ja Ilja jäävät, eivät osaa tai eivät halua lähteä. Ehkä he vielä toivovat muutosta, vaikka Klara ei sitä edes omissa ajatuksissaan – tai kirjoituksissaan, kuten käy selväksi – oikeastaan tunnusta. Eivät he lapsellisia ole, eivätkä lopulta erityisen idealistisiakaan, mutta he ovat valintansa tehneet.

Graniittimies on varsinaista Kuopio-sarjaa synkempi ja toivottomampi, jo siksi että lukija tietää jo ennestään, mihin työläisten valtion yhteiskunta on matkalla.

Tänä vuonna ilmestynyt Muistoruoho on suoraa jatkoa Kuopio-sarjalle ja jossain määrin sen edelliselle, epilogimaiselle Tankkien kesälle. Edellisestä kirjasta on kulunut viisi vuotta: kesällä 1972 Vietnamin sota hallitsee televisiouutisia, Työläisasunto-osakeyhtö Puijon tilalla on pelkkä tyhjä tontti ja Lassi Tuomi on kuollut edellisenä talvena. Anna-leski yrittää päästä surustaan yli, jatkaa elämäänsä.

Siinä missä Graniittimies oli selkeästi, yhden näkökulman (ja, lopussa, kolmannen persoonan) kautta etenevä tarina, Muistoruohossa muutamia kesäpäiviä tarkastellaan pääosin viiden ihmisen kautta. Anna ja hänen ystävänsä Helvi, lasten avioliiton kautta tuttaviksi tulleet Ida ja Siiri, sekä Annan tyttärentytär Hilla – joiden lisäksi kertojina vilahtavat hetkittäin Kuu, alkoholisoitunut maalari ja kerrostalohuoneisto. Kirjan ytimenä ovat oikeastaan kolme ystävyyssuhdetta: Anna ja Helvi, Ida ja Siiri sekä Hilla ja hänen pioneerileirillä tapaamansa Emmi. Ystävyys, sen kestäminen ja kestämättömyys, kehittyminen ja kehittymättömyys, yhteiset muistot ja yksityiset traumat muodostavat oikeastaan keskeisen osan tarinaa. Ystävyys ja ylisukupolvinen jatkuvuus, isoäitien ja lastenlasten suhde: pikkutyttöjen vanhempia hädin tuskin mainitaan edes nimeltä, he ovat koko kirjan ajan poissa, omia ongelmiaan setvimässä. Ja muistot, ennen kaikkea kaikki se mitä sota teki ja mitä sota rikkoi.

Alkuun kirja tuntui vähän sekavalta, päämäärättömältäkin, kunnes toisiinsa kietoutuvat tarinasäikeet löytävät oman rytminsä: tavallaan olisi ollut hyvä kerrata vähintäänkin pari Kuopio-sarjan edellistä osaa: nyt niiden lukemisesta on puolitoista vuotta ja useammankin kerran jäin miettimään, pitäisikö minun tässä viitattu asia tietää, pitäisikö tuossa mainittu ihminen muistaa. Ehkä olisi pitänyt lukea kirjaa vain kuin ei olisi aikaisempiin kajonnutkaan, ottaa hahmot sellaisina joihin tutustuu vasta kirjan myötä, oppii heistä tarpeelliset asiat tekstin edetessä. Koska kuudennellakymmenennellään olevien keskeisten henkilöiden elämäntilanteessa kipeät ja ahdistavat muistot ovat niin isossa osassa, paljon tulee kerrattuakin.

En tiedä, onko sarjaan tulossa vielä jatkoa. Tavallaan kiinnostaisi, miten ihmisten elämät jatkuvat tästäkin eteenpäin. Toisaalta tämän kirjan lopun valo ja lämpö, ystävyys ja optimismi olisivat hyvä paikka lopettaakin.