Yksi ”nuo luen ensi tilassa”
-pinon teoksia on ollut Sirpa Kähkösen seitsenosainen Kuopio-aiheinen romaanisarja, on ollut oikeastaan siitä lähtien kun käytin hänen Vihan ja rakkauden liekit -tietokirjaansa (2010) lähdemateriaalina omaan Muurahaispuuhuni. Kuopio-sarjan Lassi Tuomen ilmeisenä esikuvana on ollut Kähkösen isoisä Lauri Tuomainen, jonka kohtaloita Liekit puolestaan kuvaa Etsivän keskuspoliisin avautuneita arkistoja hyödyntäen. Kuten Kähkönen on todennut, Liekit piti kirjoittaa, koska niin moni Suomen historiaa tuntematon – tai koulussa puolueellista, pimeimpiä lukuja vähättelevää oppia saanut – oli kysynyt: ”Eihän tällaista todellisuudessa ole voinut tapahtua, eihän?”
Kyllä tapahtui.
Sarjan ensimmäinen osa Mustat morsiamet (1998) muodostaa eräänlaisen johdantojakson. Siinä missä myöhemmät kirjat kattavat päivän, parin päivän tai korkeintaan muutaman kuukauden ajanjaksoja, Morsiamissa kerrotaan kymmenvuotinen tarina siitä, kuinka teini-ikäinen Anna muuttaa maaseudulta, kotitilaltaan Kuopioon lääkäriperheen palvelukseen 1930-luvun alussa. Hän tapaa komean ja tumman Lassi Tuomen, tapaa toisenkin kerran, rakastuu. Asia johtaa toiseen, Anna tulee ensin raskaaksi, sitten rouva Tuomeksi ja hänen esikoispoikansa kuolee synnytyksessä vain vähän ennen kuin Etsivä keskuspoliisi, ”ohrana”, pidättää Lassin ja vie Tammisaaren vankileirille kärsimään seitsemän vuoden tuomiota. Annasta tulee ”elävän leski”. Vaimolleen Lassi ei ole juuri menneisyydestään puhunut, kertonut vain olleensa ennenkin leirillä, vakaumuksellisena kommunistina, ja että hän on edelleenkin ohranan silmätikku. Pienessä Kuopiossa ”kaikki” myös tietävät, että Lassin isoveljet ovat muuttaneet jo vuosia sitten sinne – Neuvostoliittoon – rakentamaan sosialismia eikä heistä ole juurikaan kuultu sittemmin. (Myöhemmissä osissa selviää, että Lassikin on aikoinaan sinne lähtenyt, mutta palannut parin vuoden päästä pettyneenä takaisin – kuten todellinen Lauri Tuomainen.)
Siinä missä Morsiamet oli pitkälti Anna Tuomen tarinaa, vuoden 1940 kesään sijoittuva Rautayöt (2002) laajentaa näkökulmaa Lassin – ja nyt myös Annan – perheeseen. Mukaan tulee myös sarjan keskeisiin henkilöihin nouseva Helvi Martiskainen, karjalaispakolainen joka on nähnyt Sortavalan-kotinsa tuhoutuvan talvisodassa ja menettänyt kaiken muunkin, paitsi Mari-tytärtään. Seitsemän vuoden vankilakokemukset ja talvisota työvelvoitettuna ovat murtaneet Lassi Tuomen psyyken, ja kaksosvauvoja hoitava Anna on jotakuinkin yhtä miehetön kuin vankilavuosien aikana.
Seuraavien osien myötä tapahtumien miljöö laajenee Työväenasunto-osakeyhtiö Puijon pienen puutalon pihapiiristä laajemmalle alueelle ja mukaan tulee pikku hiljaa enemmän näkökulmahenkilöitä, myös työläisperheitä varakkaammista yhteiskuntaluokista. Vuoden 1941 talveen ja kevääseen sijoittuva Jään ja tulen kevät (2004) esittelee jatkossa tärkeäksi muodostuvan Tatra-ravintolan, jossa Anna ja Helvi käyvät töissä, Lehtivaaran eroavan pariskunnan ja heidän kasvatikseen päätyvän puoliorvon Juho-pojan. Kirjan lopussa Suomi lähtee jatkosotaan Saksan aseveljenä – monien pohtiessa, lykkäsikö Saksa hyökkäystä Neuvostoliittoon niin kauan, että myöhäisen kevään Suomessa saatiin kylvöt tehtyä. Talvisodassa vapaaehtoisena taistellut englantilainen herra Mulligan viedään vihollismaan kansalaisena turvasäilöön, pois tulevan lapsensa elämästä.
Yhdenpäivänromaani Lakanasiivet (2007) alkaa kuin televisiosarjan jakso, kun hyvän aikaa nimettöminä pysyvät nainen ja lapsi saapuvat yötä myöten Kuopioon. Kuten arvata sopii, heistä tulee tässä ja myöhemmässä sarjassa keskeisiä henkilöitä. Takakanteen (tai mainosteksteihin) tutustunut lukija tietää, että kirja sijoittuu siihen ainoaan jatkosodan päivään, jolloin Kuopiota pommitettiin kesällä 1941. Tämä luo jännitettä, mutta koska pommitus tapahtui jo puoliltapäivin, romaani jatkuu vielä yöhön asti tapahtuneen jälkiseurauksien keskellä. Tämä kirja heilahtaa ohimenevien näkyjen ja/tai aaveiden ansiosta myös hieman, hetkeksi, spekulatiivisen fiktion puolelle.
Neidonkenkä (2009) on sekin yhdenpäivänromaani ja alkaa yhtä lailla kovin telkkari- tai elokuvamaisella kohtauksella, joka alustaa lasten näkökulman kasvavaa merkitystä tarinassa. On kesä 1942, nälkätalven jälkeen, eikä sota olekaan loppunut edellisenä syksynä – kuten luvattiin – eikä näytä loppuvan seuraavanakaan syksynä. Kuopion omat miehet ovat rintamalla – sotilaina tai Lassin tavoin työpalveluksessa – elleivät ole kaatuneet tai kadonneet, kaupunki on täynnä sitä lomakaupunkinaan pitäviä saksalaisia sekä heitä hyysääviä virkamiehiä ja toimittajia.
Hietakehto (2012) sijoittuu vuorostaan elokuuhun 1943. Sinnikkäimmät jaksavat yhä uskoa Saksan (ja sen liittolaisen Suomen) sotamenestykseen ja Neuvostoliiton pikaiseen romahtamiseen, mutta heidän määränsä harvenee hyvää vauhtia, sillä Stalingradin katastrofista on kulunut jo puoli vuotta, Kurskin panssaritaistelun tappiosta vain muutama viikko. Hietakehto on sarjan ainoa kirja joka tapahtuu Kuopion ulkopuolella, kesähuvilalla jossa aikaisemmista kirjoista tutut säätyläiset ja työläisperheet viettävät muutamia päiviä, melkein yhdessä ja melkein tasavertaisina – mutta eivät kuitenkaan aivan, eivät tietenkään. Tämän osan keskeisimmiksi henkilöiksi nousevat Lakanasiipien alkuaan esittelemä Charlotta-tyttö ja hänen paras, melkein ainoa kaverinsa Juho, joka uppoutuu yhä raaempiin ja mustempiin sotaleikkeihin, jotka ovat lopulta vähällä johtaa katastrofiin. Hietakehto on eräänlainen poissaolojen ja hyvästijättöjen kirja: osa henkilöistä jättää Kuopion seudun karun rauhan ja lähtee kohti rintamaa, osa poistuu tavalla tai toisella muuten, tai on poissa, tuskallisesti poissa.
Siinä missä Mustat morsiamet oli eräänlainen johdanto sarjalle, Tankkien kesä (2016) tuntuu epilogilta. Edellisestä kirjasta on loikattu kaksikymmentäviisi vuotta eteenpäin elokuuhun 1968. Minulle tämä aiheutti lievää pahempia hahmotusongelmia. Tuntui, että oltiin jotakuinkin nykyajassa, modernissa Suomessa. Jouduin tolkuttamaan itselleni: Sinä olit silloin kuusivuotias. Siitä on viisikymmentä vuotta. Suomi oli silloin hyvin erilainen kuin nyt. Työväenasunto-osakehyhtiö Puijon puutaloa pihoineen ollaan pian purkamassa, ja Kuopioon nousee uusia elementtitaloja hyvää vauhtia. Moni edellisten kirjojen tärkeä paikka on katoamassa – kuten moni ihminenkin. Kirja kysyy, monessakin mielessä: ”Missä hän nyt?” Osa ihmisistä sinnittelee edelleen, osa on kuollut, osa kadonnut jäljettömiin. Yhdestä puhutaan, hänen etsimisestään puhutaan, hänen kohtalostaan tunnetaan, aiheestakin, huonoa omaatuntoa. Entiset lapset ovat aikuisia, entiset aikuiset vanhuksia. Hetken ajan sota-aika tuntuu palaavan, kun Varsovan liiton panssarit vyöryvät Tšekkoslovakiaan ja monen naiivi usko reaalisosialismiin murtuu, ehkä lopullisesti. Monen keskeisen henkilön elämä muuttuu, muttei ehkä lopullisesti, ei sillä tavalla kuin hän, hänen läheisensä tai edes lukija odotti. Eräänlaisena spefi-aineksena voi pitää oman kertojanäänensä hetkeksi saavia taloja ja panssarivaunuja.
Yhden ihmisen elämäntarinana alkava Kuopio-sarja muuttuu lähes kolmentuhannen sivunsa mittaan yhteisön tarinaksi, jatkuvan muutoksen hengissä pitämän jatkuvuuden tarinaksi. Detaljien, sivujuonteiden, maisemien, äänien, hajujen ja makujen määrä on miltei pyörryttävä, enkä suunnilleen samaan ajanjaksoon sijoittuvan yksiosaisen romaanin tuoreena julkaisijana voi olla kuin kateellinen. Kähkösen Graniittimies (2014) kertoisi, mitä Tuomen perheen Neuvostoliittoon muuttaneille jäsenille kävi, mutta voi olla että annan sen odottaa vielä tovin. On näissä seitsemässä romaanissa sen verran sulattelemista.
