Viimeaikaisiin kirjahankintoihin kuuluu kolme romaania, joiden aiheet vähintäänkin sivuavat toisiaan: niistä kahden tapauksessa asia on perin luonnollista, koska kirjoittaja on sama ja kirjat sijoittuvat, jossain määrin, samaan kirjasarjaan. Tarkoitus on lukea tässä lähiaikoina koko trio. Aloitin siitä jonka kannen kesällä nähdessäni ilmailun historiasta kiinnostuneen mieleen tuli ensimmäiseksi yksinkertainen tunnistusajatus: ”Polikarpov I-16.”
JP Koskisen Tulisiiven (Like 2019) kohdalla reaktio on ihan paikallaan: lentokoneet ja erityisesti ”Iisakki” ovat kirjassa merkittävässä osassa.
Minnesotassa varttuu tsaarin sortovaltaa pakoon lähteneiden suomalaissiirtolaisten poika Kaarle eli Charles, joka pääsee lentonäytöksen yhteydessä kättelemään itseään Charles Lindberghiä. Ohimenevä kohtaaminen ei totisesti ainakaan heikennä pojan lentohaaveita: hän ei ole oikeastaan kiinnostunut lainkaan muusta kuin lentämisestä. ”Tulisiipi”-lempinimen hän saa perheen tuttavapiiriin kuuluvalta vanhalta apaššilta. Depression tullen perhe päättää muuttaa kurjistuvasta Keskilännestä työläisten paratiisilta (kaukaa) vaikuttavaan Neuvosto-Karjalaan rakentamaan sosialistista onnelaa. Sinne muuttavat perässä myös perheen naapurit, ja Charlesin lapsuudenystävä Linda. Neuvostoliitossa Charles pääsee ensi kertaa lentämään ensin purjekoneella ja sitten I-16:lla. Hän ottaa venäläisen nimen Gennadi edistääkseen ilmailuhaaveitaan, mutta päätyy Stalinin ajan paranoian myötä pakkotyöleirille Siperiaan. Ei hän sinne jää, mutta ei kerta jää ainoaksikaan. Lentäminen ja lentämisestä haaveileminen ovat hänelle keino selvitä hengissä karmaisevissa oloissa – ne, ja melkein zeniläinen elämänasenne sopeutua siihen mitä ei voi muuttaa. Ne, ja Ludmilaksi nimensä muuttaneen Lindan taustatuki valtakoneiston sisältä.
Tulisiipi on jotakuinkin kikkailematon romaani, joka etenee suoraviivaisesti ja sujuvasti alustaan loppuunsa ilman sen kummempia takaumia, aikahyppyjä tai muita kommervenkkejä. Loppuepisodissaan se lähentelee vaihtoehtohistoriaa, joskin hyvin uskottavaa ja täysin mahdollista vaihtoehtohistoriaa. Kaarle–Charles–Gennadin hahmossa on supersankarimaisia piirteitä, hän osoittautuu jo varhaisteininä ilmailulliseksi ja moottoritekniseksi luonnonlahjakkuudeksi, ja hänen fyysinen ja psyykkinen selviytymiskykynsä likipitäen yli-inhimillisistä vastoinkäymisistä koettelee arkikokemusta. Mutta mikäs siinä. JP on meidän reaalifantastikkoryhmämme perustajajäseniä, ja mehän otimme jo alun alkaenkin oikeudeksemme käyttää kirjoissamme tasan niitä kirjallisia ja kerronnallisia keinoja joita tarina vaatii. Kun tuloksena on näin hyvin toimiva tarina, ei minulla ole mitään aihetta valittaa.
