Joskus vuoden 1977 tienoilla työnsin kasettisoittimeen nauhan johon olin äänitellyt radiosta kappaleita jonkin aikaa aikaisemmin, ehkä edellisenä vuonna: musiikillinen sivistykseni oli siihen aikaan perin heikonpuoleinen, joten äänittelin usein sellaisia sävelmiä, joille oli kuulutettu minulle edes puolituttu esiintyjänimi. Erään kappaleen kohdalla pysähdyin kuuntelemaan, kelasin nauhaa kappaleen alkuun, kuuntelin uudelleen. Ja uudelleen.
Kyseessä oli ”Somebody To Love” Queenin edellisenä vuonna ilmestyneeltä A Day at the Races -albumilta.
Seuraavien muutaman vuoden aikana hankin käsiini (esikoista lukuun ottamatta) kaikki siihen asti ilmestyneet Queen-älppärit ja kuuntelin niitä todella paljon. Vuoden 1980 The Game -albumin ostin tuoreeltaan, mutta siinä vaiheessa musiikilliset mieltymykseni olivat jo matkalla muihin suuntiin – ns. uuteen aaltoon ja juurevaan bluesiin – ja Queenin ilmaisu alkoi tuntua aika… mahtipontiselta, vaikka bändi yrittikin modernisoida, diskoistaa ja uusiaaltoistaa ilmaisuaan.
Kokoelmaani kuului myös Live Killers -livealbumi, mutta äänikuvaa ja levyn sisäkannen keikkakuvia lukuun ottamatta minulla ei ollut minkäänlaista selvää kuvaa bändin lavameiningistä ennen vuoden 1985 Live Aid -televisiolähetystä. Ja, kuten tunnettua, kvartetti oli varttitunnin setissään todella kova, myös niiden mielestä jotka eivät bändin musiikista niin perustaneet. Fanitukseni ei kuitenkaan alkanut uudelleen, minusta Queenin 80-luvun tuotanto oli enimmäkseen tylsää iskelmäpoppia, paitsi silloin kuin se oli tylsää hardrockia, jota kasarilla joutui radiosta kuulemaan muutenkin ihan liikaa. Ainoa uudempi levy jonka hommasin oli vasta vuoden 1991 Innuendo, jolla bändi tuntui löytäneen uudelleen vanhan tyylillisen runsautensa ja myös itseironiansa. Sen ilmestymisen jälkeen ei sitten kulunut kauaakaan, ennen kuin Queen oli yhtäkkiä taas uutisissa ja lehdistössä, tosin mahdollisimman surullisesta syystä: laulaja/pianisti/lauluntekijä Freddie Mercury menehtyi AIDSiin. Myös hänen muistokonserttinsa lähetettiin Suomen(kin) televisiossa suorana, ja sittemmin bändin konserttitaltiointeja on tullut katseltua useampiakin.
Tämä pitkä johdatus on siis ollakseen selittelyä siitä, että olen ollut ainakin jonninmoinen ja kausittainen Queen-diggari varsin nuoresta asti, mutta en ole koskaan nähnyt bändiä livenä, en edes viimeiset kymmenen vuotta kierrellyttä versiota, josta Mercuryn lisäksi puuttuu myös loistava basisti/lauluntekijä John Deacon.
En ennen eilisiltaa.
Tampereen ”Ratametsän halliin” tuntui vaeltavan puoli kaupunkia – ja melkoinen määrä tuttuja muualtakin – ja kun edellisillan konsertista oli kuulunut miltei hurmioituneita kommentteja, odotukset olivat varsin korkealla.
Ja kyllä – odotuksiin vastattiin. Lavalla oli melkoinen määrä lavarekvisiittaa, muun muassa (jos oikein laskin) kuusi erillistä ja liikuteltavaa videoscreeniä, mutta huomio oli kuitenkin kaiken keskellä soittavassa kuusihenkisessä bändissä, jossa olivat mukana alkuperäis-Queenin kitaristi/laulaja/lauluntekijä Brian Mayn ja rumpali/laulaja/lauluntekijä Roger Taylorin lisäksi jo Mercury-aikoina mukana ollut kosketinsoittaja/taustalaulaja Spike Edney, basisti/taustalaulaja Neil Fairclough, lyömäsoittaja/taustalaulaja Tyler Warren, sekä tietysti pääasiallisena laulusolistina toiminut Adam Lambert.
Vaikka Lambert suoriutuikin varsin hyvin Mercuryn alkuaan laulamasta ohjelmistosta, myös Taylor ja May olivat solisteina mukavasti esillä. Olen aina tykännyt Mayn pehmeämmästä, lyyrisemmästä laulusoundista, joten etenkin akustisesti vedetty pieni tieteistarina ”’39” ilahdutti suuresti.
Yli kaksituntisen konsertin ohjelmisto oli varsin arvattava hittikavalkadi vailla suurempia yllätyksiä, joskin minua hytkäyttivät mukavasti edes hieman harvemmin kuullut ”In the Lap of the Gods” sekä sikerämänä heitetty yhdistelmä ”Fat Bottomed Girlsiä” ja ”Bicycle Racea”. Hitti, jota oikeastaan en odottanut kuulevani oli aikoinaan David Bowien kanssa levytetty ”Under Pressure”, mutta Taylor ja Lambert suoriutuivat duetosta varsin mainiosti.
(Omalla suosikkilistallani ko. biisin coverversioita ovat kuitenkin edelleen jaetulla ykköstilalla Bowien ja basisti Gail Ann Dorseyn versio Bowien Reality-kiertueella sekä Bowien ja Annie Lennoxin veto Mercuryn muistokonsertissa.)
Itse olisin kaivannut settiin myös esimerkkejä Queenin 70-luvulla riemastuttaneista music hall -henkisistä numeroista, vaikkapa ”Seaside Rendezvousin”, mutta eihän kaikki kiva mahdu yhteen konserttiin.
Freddie Mercury oli konsertissa vahvasti esillä: hän ”osallistui” videoscreeneiltä pariinkin kappaleeseen. Varsinaisen setin viimeisessä biisissä ”Bohemian Rhapsodyssa” oopperaosuudet esitettiin jo 1970-luvulla vakiintuneen perinteen mukaan ”nauhalta” (ts. videolta) ja niissäkin Freddie ja Deacy olivat toki mukana.
Adam Lambert ei ole Freddie Mercury eikä hänen pidäkään olla, mutta laulajana hän on kyllä osoittautunut erinomaiseksi valinnaksi näille Queen-nostalgiakiertueille (joissa mitään uutta ei ole ilmeisesti koskaan esitetty eikä tulla esittämäänkään, jos niitä vielä järjestetään). Hänellä on oma, hyvin ilmaisuvoimainen ja voimallinen ääni, joka taipuu erinomaisesti haastavaan materiaaliin ja kuulostaa kaikesta huolimatta nimenomaan Adam Lambertilta. Vaikka hänessä on tehtävään sopivasti flamboyanssia ja hän pystyy nykymaailmassa ja -tilanteessa olemaan avoimemmin gay kuin Mercury, olin yllättynyt lavaliikehdinnän jähmeydestä ja patsastelevuudesta. Nuorelta mieheltä olisi ehkä odottanut enemmän liikunnallisuutta ja ison lavan ja pitkän catwalkin hyödyntämistä. Taylor oli tietysti enimmäkseen rumpusetin takana ja May liikunnallisesti hillitympi, mutta heiltä ei reippaasti yli seitsemänkymppisinä toki odotakaan mitään villiä paikasta toiseen ryntäilyä. Soitossa ja laulussa ei ollut kummankaan kohdalla mitään vikaa, ja samaa voi sanoa kolmesta tukimuusikostakin, joskin monen kappaleen taustalaulut taisivat tulla ainakin osittain ns. nauhalta muuallakin kuin ”Rhapsodyssa”. Tampereen uuden areenan akustiikalla on vähän parempi maine kuin (kiertueen alkuperäisellä keikkapaikalla) Helsingin Hjallilla, mutta ainakin meidän sinänsä hyvillä paikoillamme muut paitsi laulu ja rummut kuuluivat kyllä vähän puuroisina.
Ja juu, ”Somebody to Love” on edelleen Queen-lempparini ja siitä kuultiin jo keikan alkupuolella erinomainen versio. Joten mitään valittamista minulla ei ole. Kannatti käydä, etenkin kun tämä oli tämän kiertueen viimeinen keikka ja jos May ja Taylor eivät jaksa enää lähteä kiertämään vielä kerran melkein kahdeksankymppisinä, on hyvin mahdollista että tämä oli viimeinen Queen-nimellä tehty konsertti.
