Hassisen kone on ollut merkittävä bändi meille molemmille. Omaan korvaani ensimmäiset radiosta kuulemani kappaleet tuoreelta rockbändien SM-voittajalta keväällä 1980 kuulostivat varsin omituisilta verrattuna muuhun senaikaiseen uuden aallon musiikkitarjontaan, mutta kun näin bändin ensi kertaa livenä Bottalla toukokuussa – muutamaa viikkoa 18-vuotispäiväni jälkeen – moni asia loksahti paikalleen. Sittemmin Ismo Alangon tekstit ovat toimineet minulle eräänlaisena peruskurssina siitä miten suomen kieltä käytetään rock-sanoitusten kontekstissa.
Ja mitä Sariin tulee, hän oli paikalla jo bändin ensimmäisellä keikalla.
Niinpä olimme toki paikalla Joensuun Kerubissa, kun Hassisen koneen 40-vuotisjuhlakesä lopulta alkoi kahden vuoden lykkäysten jälkeen.
Jo vuonna 1980 Hassisen kone soitti tiukasti yhteen, paljon tiukemmin kuin ehkä yksikään toinen sen ajan suomalaisbändeistä, eivätkä vuosikymmenet tunnu tiukkuutta vähentäneen. Kun bändi torstain keikalla soitti suunnilleen aikajärjestyksessä putkeen ensimmäiset singlet sekä kaksi ensimmäistä albumiaan, tuli myös tajuttua, miten paljon rytmiikan vaihdoksia ja muuta melkein progehtavaa mutkikkuutta bändin musiikkiin silloin sisältyi: tyypit olivat (ja ovat!) vain niin osaavia ja tyylitajuisia, etteivät sortuneet mihinkään ”kuunnelkaa kuinka hyviä me ollaan” -egotrippailuihin, vaan menivät koko ajan biisi, sen kokonaisuus ja sen sisältö edellä.
Kronologisehko järjestys toi esiin myös sen, miten paljon bändin musiikki ja tekstit muuttuivat niiden vain kahden ja puolen vuoden kuluessa, mitä Hassisen koneen levytysura kesti. Esikoisalbumi Täältä tullaan Venäjä oli reipasta hauskanpitoa ja huulenheittoa, Rumat sävelet synkempää maailmantuskan julistusta, viimeinen LP Harsoinen teräs sitten moniulotteisempaa, monivaikutteisempaa ja myös mystisempää ilmaisua. ”Muoviruusuja omenapuissa” oli oikeastaan ainoa kappale joka kantoi läpi kaikkien vaiheiden, ja niinpä siitä levytettiinkin kolme versiota: ensin alkuaikojen Hilse-singleillä, sitten Tuuliajolla-livealbumilla, ja lopulta seitsenmiehisen kokoonpanon viimeisen singlen B-puolella. Se soi, itseoikeutetusti Pohjois-Karjalassa, myös torstain setin aloitusbiisinä ja perjantain setin lopussa.
Alunperin kvartettikokoonpanolla levytetyt kappaleet soitettiin pitkälti alkuperäisillä sovituksilla, ainoastaan Reijo Heiskanen oli siellä täällä laittanut kitarasoolojaan hieman uusiksi ja sai niille myös jonkin verran lisätilaa. Isompaa remonttia olivat vaatineet encoreina kuullut ”Harsoinen teräs” ja ”Levottomat jalat”, jotka alkuaan tehtiin koskettimien, lyömäsoittimien ja saksofonin (sekä eri kitaristin, Jukka Orman) voimin.
Torstai ja perjantai olivat kolmas ja neljäs keikka Koneen viiden illan Kerubi-setistä, ja siihen nähden kvartetti tuntui olevan edelleen huomattavan innoissaan soittamisesta ja laulamisesta. Asiaa toki auttoi täyteen sulloutuneen Kerubin kotiyleisön huikea ja äänekäs tuki. Yhtä kaikki täytyy kunnioittaa kuusikymppisiä, jotka pystyvät lataamaan niin runsaasti energiaa valtavan lavavalomäärän hohkatessa kuumuutta puolihapettomassa salissa: torstain keikka kesti encoreineen parisen tuntia, perjantaina silloinkin puolisentoista tuntia. Settilistaa oli sitäkin muokattu, perjantaina ei menty ihan niin kronologisesti.
Joten kyllä: kannatti totisesti matkustaa juhannukseksi Joensuuhun kahden hikisen klubikeikan tähden.
(Ja kyllä, reissu olisi toki kannattanut tehdä myös Marttakahvion piirakoiden takia.)
