Yleensä yritän välttää turhaa tulostamista, mutta on aikoja jolloin käsikirjoituksesta on aivan tarpeen ottaa vanhan kunnon ajan paperiprintti, johon kodin ateljeekriitikko saa tehdä merkintöjään. Tänään oli sellainen päivä.
Romaanin käsikirjoitus on edennyt nimittäin siihen vaiheeseen, että tekstiä pääsevät näkemään muutkin kuin vain itse kirjailija. Se on aina jännittävä ja jossain määrin pelottavakin vaihe: vaikka kirjailija olisi kuinka tyytyväinen tekstiinsä ja tarinaansa, jossakin kallon kätköissä kolkuttelee väistämättä epäilyksen seppä alasintaan, josta kaikuu ”Onkohan tässä tarinassa oikeasti mitään järkeä? Kiinnostaako tämä ketään? Toimiiko tämä? Jaksaako tätä lukea kukaan?”
Niin kuuluukin.
Ateljeekriitikoillani, monta romaaniani toimittaneella kustannustoimittajallani Stellalla ja Like-kustantamolla on toki kohtuullisen vakaa luottamus sihen, että kyllä tästä tuutista jotakin kohtuullisen kelvollista tulee. Hunanin menestyksen myötä voi olettaa että myös ns. laajempi lukeva yleisö tuntee kirjailijan nimen vähän aikaisempaa paremmin, joten on entistä todennäköisempää että tuleva kirja saa ainakin jonnin verran huomiota, ehkä myykin jonnin verran. Voi hyvin olla ettei Hunanin lukuihin päästä, sillä käsillä on perin toisenlainen tarina, historiallisen romaanin sijaan jonkinlaista sub-urbaania fantasiaa joka sijoittuu 30–40-lukujen Kiinan sijaan 1990-luvun lopun Helsinkiin ja Vantaalle.
Mutta katsotaan. Kirjojenlukijat ovat usein paljon laajakatseisempia kuin voisi kuvitella – kirjojen lukeminen aiheuttaa nimittäin usein laajakatseisuutta.
Joka tapauksessa kirjan – tai mahdollisen kirjan – tarina on vasta alussa. Yksikään romaani ei ole ensimmäisen ”valmiin” käsikirjoituksen kohdalla millään tavalla valmis, turha kuvitellakaan. Ei yksikään ”oikea” kirjailija ole mikään sanataiteen Mozart joka pläjäyttää suunnattomasta neroudestaan ulos täysin valmista, painokelpoista tekstiä. Toki on Suomessakin ollut kirjailijoita, jopa ”legendaarisen” maineen saaneita kirjailijoita joiden kässäri on laitettu suoraan painokoneiden monistettavaksi, mutta tuloksena on jotakuinkin järjestään ollut jotakin, jota kaikki muut paitsi kritiikittömimmät fanit lukevat lähinnä kiusaantuneina. Kirjankustantaminen olisi kammottavaa ilman kustannustoimittamista.
Muutakin säätöä on. Nykyään kirjoja markkinoidaan (mm.) kauppaketjuille ja muille jälleenmyyjille hyvän aikaa ennen ilmestymiskauden alkua, joten tämänkin, näillä näkymin ensi kesän Finnconissa julkaistavaksi aiotun romaanin markkinointi alkaa käynnistyö kohtapuoliin. Se tarkoittaa sitä, että kirjalla pitää olla pikapuoliin kansikuva – ja nimi.
Aika usein minun romaaneistani käyttämä työnimi on kelvannut kirjan lopulliseksi nimeksi: Alas oli poikkeus siinä mielessä, että halusin itse muuttaa nimen suunnilleen viime hetkellä. Uuden kirjan, numero kahdeksaisen, työnimenä käyttämäni Wolanda on osoittautunut hankalaksi tapaukseksi muistaa ja hahmottaa, ja minulle esitettiin vieno toivomus siitä että voisiko jotakin muuta harkita. Ei minunkaan tarvinnut miettiä kuin hetken, että tajusin itsekin, että joku toinen nimi voisi toimia paremmin. ”Wolanda” viittasi asioihin, joita käsikirjoituksen lopullisessa (ts. tämänhetkisessä) versiossa vain sivutaan hyvin, hyvin ohimennen, sana ei esiinny kirjassa kertaakaan. Joten nimi menee vaihtoon. Tällä hetkellä tarjolla on kaksi nimivaihtoehtoa – tai, jos tarkkoja ollaan, saman nimen kaksi kirjoitusasua joilla on pikkuriikkinen merkitysero – ja tämän viikon aikana selviää, toimiiko jompikumpi kustantamon mielestä paremmin.
Vaikka ajattelinkin ottaa loppuviikon rennosti, loppuvuodeksi riittää silti työtä ja tekemistä. Minulla on ollut jo hyvän aikaa sopimus romaanikäännöksestä, jonka deadline on ensi tammikuun lopussa: kyseessä on aikaisemminkin suomentamani kirjailijan romaani, varsin kiinnostava tapaus jossa pääsen hieman hyödyntämään myös musiikkitekniikkaharrastustani.
Kääntämisen ja käsikirjoituksen editoinnin lomassa on tietysti syytä myös alkaa tosissaan suunnitella seuraavaa romaania, jonka nimi saattaa hyvinkin olla Al-alkuinen.
