Kirjailija ja suomentaja J. Pekka Mäkelä kirjoittaa sekä joskus myös soittaa ja laulaa kirjoittamisesta, kirjallisuudesta, musiikista, mahdollisesta, mahdottomasta
Seurustelin ja asuin aikanaan viitisen vuotta hattulalaisen nuoren naisen kanssa, mutta hänen kotinurkillaan käydessään emme tainneet koskaan piipahtaa parin kilometrin päässä Pyhän ristin keskiaikaisessa kirkossa. Hänen perheensä ei ollut mitenkään erityisen innokasta nähtävyyksien perään, minkä lisäksi eksäni oli varsin vakaumuksellinen ateisti. Enhän minäkään ole mihinkään uskontokuntaan kuulunut vuosikymmeniin, en jumalia kunnioittaviin enkä jumalia kieltäviin, mutta viimeistään Anneli Kannon romaanin Rottien pyhimys (Gummerus 2021) lukeminen on saanut kiinnostumaan kirkon myöhäiskeskiaikaisista maalauksista jo ihan taiteen vuoksi.
Romaanissa eletään 1500-luvun alkuvuosia, vain vähän ennen Kustaa Vaasan aloittamaa uskonpuhdistusta. Ruotsi ja sen Itämaa-niminen osa (jota vasta paljon ryhdyttiin kutsumaan ”Suomeksi”) ovat vielä kohtuullisen tukevasti katolisia maita. Pitkällisten neuvottelujen jälkeen muutaman kymmenen vuoden ikäiselle Hattulan Pyhän ristin kirkolle on saatu aikaan rahoitus – ja sekä Turun piispan Arvid Kurjen että Hämeen linnanherran Åke Tottin siunaus – kirkon seinien ja katon maalaamiseksi niin, että kuvien avulla lukutaidoton rahvaskin saisi oppia Raamatun tapahtumista. Kylään saapuu kaksi ruotsalaista maalarimestaria ja heidän itämaalainen apupoikansa. Tarina alkaa heidän saapuessaan keväällä, ja päättyy kun maalausurakan pitäisi olla valmiina syksyllä.
(Olen, sivumennen sanoen, itsekin huomannut suosivani melkolailla samankaltaista ajanjaksoa omissa tarinoissani. Nedut alkaa joskus maaliskuussa ja päättyy elokuuhun. Muurahaispuu alkaa toukokuussa ja päättyy syyskuuhun. Pahasilmän vuoden 1996 tarinakaari alkaa maalis–huhtikuussa ja päättyy syyskuun lopussa, vuoden 2018 kaari kantaa toukokuusta heinäkuuhun. Näin asiattomana sivuhuomautuksena.)
Maalareiden ja heidän apupoikansa ohella romaanin keskeisiksi henkilöiksi nousevat vauras asioiden järjestelijä, kirkonisäntä ja talollinen Klemetti Mikonpoika, paikkakunnalta kotoisin oleva kirkkoherra Petrus Herckepaeus josta tuntuu että kaikki pitävät häntä edelleenkin pelkkänä Pekka Härkäpää -nimisenä pojankoltiaisena jolle ei papille kuuluvaa kunnioitusta heru – sekä kyläläisten hyljeksimä, syntyperältään epämääräinen kuolleen tiilentekijän holhokki Pelliina. Työtapaturman vuoksi piirustustaitoiseksi ja värisilmäkkääksi osoittautuva Pelliina tempaistaan mukaan maalariporukkaan sen ainoaksi naispuoliseksi jäseneksi.
Todellisista Pyhän ristin kirkon maalareista ei tiedetä mitään, ei nimen nimeä, joten Kannolla on ollut tilaisuus kuvitella henkilöt itse – ja, kuten hän jälkisanoissa myöntää, kuvitella työryhmä pienemmäksi kuin mitä se luultavasti on ollut. Kuvien tekijöistä on jäljellä vain heidän tekemiään kuvia. Tältä pohjalta on ollut hyvä rakennella tarina jossa on paljon tuttua siitä mitä kuulin erään toisen hattulalaiskylän ihmisistä 1980-luvulla, asiaankuuluvaa juonittelua, sääty-yhteiskunnan rivienvälistä kritiikkiä ja historialliseen romaaniin sopivan tenhoava ja eläviä kuvia lukijan mieleen loihtiva juoni. Välillä lukija alkaa pelätä, että tarina on matkalla kohti turhan kepeän romanttista loppua tai lopputragediaa, mutta onneksi eteen tuleekin toisenlainen mutka – toisenlainen tragedia – ja vähän toisenlainen loppu. Sellainen, jonne päästyään lukija voi tyytyväisenä todeta lukeneensa hyvän romaanin, ja jää aprikoimaan, miten kiinnostaviksi piirrettyjen keskeisten henkilöiden elämä jatkuu siitä eteenpäin. Niiden, jotka ovat yhä elossa, siis.
Spekulatiiviseen fiktioon törmää nykyään miellyttävän monenlaisissa paikoissa. Lueskelin tammikuista New Scientistiä, kun silmiin sattui sivunmittainen juttu romaanista, jossa nuori tyttö saa mystisellä tavalla yliluonnollisia voimia, jotka voivat olla kuolemaksi niille jotka häntä uhkaavat – ja viattomille sivullisille. Tämä tuntui sivuavan oman Pahasilmäni teemoja kiinnostavan läheltä. Sitäpaitsi olen lukenut häpeällisen vähän afrikkalaista spefiä, joten e-kirja tuli tilattua saman tien.
Nigerialais-amerikkalainen Nnedi Okorafor on ehtinyt julkaista jo aikamoisen liudan romaaneja ja sarjakuvina – tunnetuimpina tietysti elokuvan innoittaneet Black Panther -tarinat, joita hän on käsikirjoittanut – joten uutta luettavaa riittää tämän jälkeenkin. Viime kuussa ilmestynyt Remote Control -pienoisromaani vaikuttaa alulta useamman romaanin sarjaan, joten kiinnostavaa luettavaa on odotettavissa jatkossakin.
Pienikokoinen, malarian heikentämä perhetyttö saa haltuunsa taivaalta pudonneen vihreän siemenen ja huomaa paria vuotta myöhemmin saaneensa siemeneltä mystisiä voimia. Niistä on hänelle hyötyä, sillä häntä pistämään pyrkivät malariasääsket putoavat kuolleina maahan. Pahempaa on, että mikäli tyttöä uhataan millään tavoin, hänestä huokuva vihreä valo surmaa uhkaajien lisäksi kaikki muutkin hänen lähellään olevat – myös hänen rakkaan perheensä. Tytöstä tulee koditon ja nimetön. Unohdetun oman nimensä sijaan hän alkaa kutsua itseään nimellä Sankofa, ”voipuu”, sillä tämän puun pähkinöistä saatava rasva pitää hänen vihreän valon rasittamaa ihoaan kunnossa. Hän lähtee kotikylästään, vihreän valon surmaamien ruumiiden keskeltä, etsimään vihreää siementä, joka on häneltä varastettu.
Remote Control sijoittuu lähitulevaisuuden Ghanaan, suurten tuloerojen maahan, jossa kuitenkin jokainen ihminen on tavalla tai toisella kytköksissä nettiin – kaikki paitsi Sankofa, jonka kosketuksesta jokainen tekninen laite kuolee niille sijoilleen. Pieneen kirjaan mahtuu monta mielenkiintoista teknistä laitetta ja kiinnostavia sovelluksia olemassaoleville teknisille keksinnöille, mutta scifi-ideoiden alla tarina on pikemminkin maagisrealistinen kansantarina, sadunomaisesti kerrottuna. Tämä kaikkihan liittyy afrofuturismin estetiikkaan, joka totisesti ansaitsisi parempaa perehtymistä.
Ja tämän kirjan perusteella olisi erinomaista lukea Nnedi Okoraforia myös suomeksi.
Linnean kanssa pidetyn julkkarihaastattelun mittaan putkahti ilmoille idea laatia soittolista Pahasilmässä mainituilta artisteilta, musiikista joka liittyy kirjaan. Listan Spotify- ja Tidal-versiot on jo julkistettu Facebookin kirjailijasivullani, mutta julkaistaanpa täälläkin. Ensin Spotify (mistä iso kiitos Sarille!):
Sitten Tidal:
Näistä molemmista puuttuu yksi kappale, kirjan ensimmäisessä luvussa mainittu Michelle Shockedin kaunis kantriballadi ”Prodigal Daughter (Cotton Eyed Joe)” albumilta Arkansas Traveler (1991). Vaikuttaa siltä, ettei artisti halua varhaistuotantonsa – ja ilmeisesti jyrkän konservatiivista uskoontuloaan edeltävän elämänsä – kuuluvan netissä. Levy kannattaa hankkia käsiin, se on nimittäin hieno.
Ja koska kaikki eivät välttämättä halua sotkeutua suoratoistopalveluihin, sama lista vielä selvänä tekstinä levykauppakierroksia varten:
• ”Prodigal Daughter”, Michelle Shocked, Arkansas Traveller • ”Denw”, Oumou Sangaré, Worotan • ”Not a Pretty Girl”, Ani DiFranco, Not a Pretty Girl • ”Furry Sings the Blues”, Joni Mitchell, Hejira • ”Be Yourself – A Lonely Woman Blues”, Victoria Spivey, The Blues Is Life • ”Strange Things Happen Every Day”, Sister Rosetta Tharpe, Strange Things Happen Every Day • ”To Bring You My Love”, PJ Harvey, To Bring You My Love • ”What Is the Soul of Man?”, Sister Rosetta Tharpe, Strange Things Happen Every Day • ”Working for the Man”, PJ Harvey, To Bring You My Love • ”I’m a Red Hot Mama”, Victoria Spivey, Thursday Girl • ”Precious Memories”, Sister Rosetta Tharpe, The Unforgettable Sister Rosetta Tharpe • ”Baba”, Oumou Sangaré, Worotan • ”Didn’t It Rain”, Sister Rosetta Tharpe, The Unforgettable Sister Rosetta Tharpe • ”Don’t Care – Angry Blues”, Victoria Spivey, The Blues Is Life • ”As You Sow, so Shall You Reap”, Sister Rosetta Tharpe, The Unforgettable Sister Rosetta Tharpe • ”One Hour Mama”, Victoria Spivey, The Victoria Spivey Collection 1926–27 • ”Sabu”, Oumou Sangaré, Worotan • ”Hedonism (Just Because You Feel Good)”, Skunk Anansie, Stoosh • ”Untouchable Face”, Ani DiFranco, Dilate • ”Down By the Water”, PJ Harvey, To Bring You My Love • ”Crossroad Blues”, Rory Block, High Heeled Blues • ”Sahari”, Aziza Brahim, Sahari • ”Lalla”, Rokia Traoré, Beautiful Africa • ”Nterini”, Fatoumata Diawara, Fenfo • ”Djorolen”, Oumou Sangaré, Worotan
Tarkka lukija huomaa, että listassa on yksi artisti, jota Pahasilmässä ei mainita. Epätarkempikin lukija saattaa bongata romaanin sivuilta useampiakin artisteja, joita listalla ei mainita. Minusta nämä 25 kappaletta vain tuntuivat muodostavan hyvän, toisiinsa lomittuvan kokonaisuuden, joka vähintäänkin sivuaa kirjan teemoja. Ja minähän sen kirjan kirjoitin, ja tämän listan laadin.
Tässä luvattu video minun ja Kujerruksia-Linnean tämänpäiväisestä etähaastattelusta.
Pahasilmässä puhutaan paljon musiikista. Palaverin mittaan syntyi idea tehdä soittolista, kirjassa mainitusta musiikista ja artisteista. Linkitän sen tänne lähipäivinä.
Vielä viikon verran odottelemista. Vaikka itse olen lukenut Pahasilmän tarinan eri versioita turhautumiseen asti, uuden teoksen ilmestyminen jännittää aina. Tämä on lisäksi ensimmäinen oma romaanini, joka ilmestyy myös äänikirjaversiona. (E-kirjaversioita on tehty aikaisemminkin Hunanista, Muurahaispuusta ja Alasista.)
Päättymässä oleva vuosi ei ole ollut veli keskenään. Siitä lienevät kaikki yhtä mieltä. Pandemia on muuttanut varmasti jotakuinkin jokaisen elämää, tavalla tai toisella. Siihen nähden on oikeastaan miltei noloa todeta, että omassa elämässäni muutokset ovat olleet, loppujen lopuksi, varsin vähäisiä.
Olemme molemmat onnistuneet pysymään terveinä. Kaikki ystävä-, kaveri- ja tuttavapiirissä eivät ole olleet yhtä onnekkaita. Muutamilla heistä on koronataudin jälkioireita vielä puolisen vuotta sairastumisen jälkeenkin. Pari tuttua tai tutuntuttua on sairauteen kuollut. Selvää on, että piikille lähdetään saman tien sitten kun on meidän vuoromme: ikä, ylipaino ja muutamat muut tekijät saattaisivat meidän kohdallamme tehdä koronasta todella vaarallisen, ikävän ja pitkän sairauden.
S. on ollut enemmän kotosalla tekemässä etätöitä, joten minun työyhteisöni koko on kasvanut niinä päivinä entiseen normaaliin verrattuna kaksinkertaiseksi. Sovussa ollaan kuitenkin selvitty, ja tässä asunnossa on onneksi riittävästi tilaa käydä virtuaalikokouskeskusteluja vaikka yhtä aikaa toista häiritsemättä. Kesällä kokoustamiseen ja muuhun työntekoon on voitu käyttää myös taloyhtiön pihaa ja puutarhaa.
Järjestöjen ja luottamustoimien kokoukset ovat ison osan vuotta tapahtuneet tietokoneitse, joten ei ole tarvinnut istua kolmea varttia suuntaansa bussissa päästäkseen maalikylälle. Tämä seikka on itse asiassa hieman harmittanutkin: minulle, introvertille, bussimatkan mittainen latautumis- ja tasaantumisaika ihmisten tapaamisen molemmin puolin on ollut melkoisen tarpeellista.
Olen vuosikausia tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, miten satunnaisesti olen tekemisissä rakkaiden(kin) ystävien kanssa, miten harvoin heitä näen, miten harvoin edes ehdotan tapaamista muuten kuin ”olis kiva joskus nähdä pitkästä aikaa” -pohjalta. Nyt ystävien(kin) tapaamisessa on ollut oikeaa syytä olla varovainen, mutta tämä tekosyy ei ilahduta: mukavia ihmisiä on ihan oikea ikävä. Olen siinä suhteessa varmaankin aika tyypillinen introvertti: Tarvitsen ihmisten, ystävien, kavereiden ja jopa festariväkijoukkojen seuraa, mutta toisaalta tarvitsen vastapainoksi myös melkoisen määrän oleellisen tärkeää – ja nautinnollista – omaa rauhaa ja yksinoloa. Ei se yksinolo ole pelkästään välttämätöntä akkujen latausta, se on oleellinen ja miellyttävä osa elämääni.
Ehkä juuri tämä sosiaalisuuden ja epäsosiaalisuuden tasapainotteleminen tekee minusta niin kiinnostuneen parviälystä ja aitososiaalisuudesta niin ihmis- ja eläinkunnassa kuin mahdollisissa muissakin elämänmuodoissa.
Matkailu on jäänyt muutamaan kotimaanpyrähdykseen ja kesäiseen päiväretkeen Riikaan, mutta toisaalta on ihan mukavaa ettei ole tarvinnut istua tuntikausia lentokoneiden epämiellyttävässä ahtaudessa tuntemassa huonoa omaatuntoa omasta ympäristönturmelupanoksesta. Täällä Koillis-Helsingissä voi sitä paitsi iloita siitä että näinkin lähellä Helsinki-Vantaan lentokenttää on ollut mukavan hiljaista kun nousevia koneita ei jyristele päntiönään yläpuolellamme.
Kulttuuriala on ollut aivan aiheellisten pandemiarajoitusten osalta melkoinen kärsijä. Minulla on kuitenkin ollut onni päätyä kaikkein vähiten kärsineelle, ehkä jopa hankalista ajoista hyötyneelle kulttuurin osa-alueelle. Kirjallisuudella on ainakin (isompien) kustantamojen kannalta mennyt aika hyvin, ja vaikuttaisi siltä että tämä vuosi on saattanut olla se, jona e- ja äänikirjallisuus on lyönyt Suomessa läpi oikein kunnolla. Alkuvuodesta ja rojaltitilitysten tullessa selviää, missä määrin se sitten vaikuttaa kirjailijoiden tuloihin. Keväinen kirjastosulku toisaalta leikkasi tältä vuodelta kertyviä lainauskorvauksia, jotka ovat ainakin minun kaltaiselleni kirjailija/kääntäjälle olleet paljon tärkeämpi tulonlähde kuin omien kirjojen myyntirojaltit.
Kulttuurin kuluttajalla on toisaalta iso ikävä elävää musiikkia, teatteria ja muuta esittävää taidetta. Alkuvuodesta tuli nähtyä Suistamon sähkö Espoossa, sittemmin Päiväni murmelina Helsingin kaupunginteatterissa (turvavälein ja maskein), ja kesällä piipahdettua Haihatuksen kesänäyttelyssä. Siinä se melkein olikin. No, ei ihan. On tullut muutaman kerran esiinnyttyä itsekin. S. on mukana Kaupunginteatterin Valokeilassa koillinen -hankkeessa, ja tänä vuonna tämä ammattilaisten ohjauksessa toteutettu teatterihanke toteutui kävelynäytelmänä, jonka kolme ensimmäistä näytöstä kulkivat Tapulikaupungista muutaman mutkan kautta meidän talomme pihalle, jossa meidän taloyhtiömme bändi esitti näytelmän päätteeksi parin kappaleen setin. Koillisen projekteja on näillä näkymin tulossa alkavana vuonnakin, ja meillä on tarkoitus olla niissä mukana silloinkin.
Vuoden 2021 alkaessa olen vastikään lähettänyt kustantajalle suomennokseni Josh Malermanin romaanista Malorie, jonka pitäisi ilmestyä maaliskuussa. Tällä hetkellä (virtuaalisella) työpöydälläni lepäävät Pahasilmän taittovedokset. Kirjan pitäisi lähteä ensi viikolla painoon ja ilmestyä 4. helmikuuta. Vielä alkuvuodesta haaveilin pitäväni kirjalle kunnon julkkarit, ehkäpä Otavan kirjakahvilassa Uudenmaankadulla, mutta näissä oloissa tilaisuudesta on pakko tehdä virtuaalinen. Se tietysti tarkoittaa sitä, että paikalle voi kutsua muitakin kuin kirjaa tekemässä olleen porukan, ystäviä ja toimittajia. Suunnitelmat ovat vielä suunnitelmia, kerron lisää kunhan päästään lähemmäksi päivämäärää. Don’t touch that dial.
Sitten… niin, mitä sitten?
Kuten olen kertonut, minulle alkaa vuodenvaihteen jälkeen kilahdella tilille kuukausittaista taiteilija-apurahaa peräti viiden vuoden ajan. Tämä taiteilijaperustulo ei ole suunnattoman suuri, mutta on se sen verran iso että se mahdollistaa mahdollisuudet suunnitella töitä vähän vapaammin. En minä palkkatyötäni eli suomentamista aio missään tapauksessa jättää, vaikka apuraha onkin tarkoitettu ”luovaan kirjalliseen työhön” eli (käytännössä) omiin romaaneihini. Jos kustantajat tarjoavat hyviä ja kiinnostavia käännöshankkeita, minä tartun niihin. Jos eivät tarjoa, ajattelin ryhtyä eräänlaisena puhdetyönä edistämään pariakin jo pitkään kutitellutta ”sitten jos olis aikaa ja rahaa” -suomennosta. Niistä toisen kirjoittajan kuolemasta on toistasataa vuotta, joten teoksen tekijänoikeudet ovat vanhentuneet. Se tarkoittaa sitä, että jos saan käännöksen valmiiksi (ja jonkun kustannustoimittamaan sen), voin halutessani julkaista kirjan omaan piikkiini – käytännössä siis jonkun e-kirjapalvelun kautta – mikäli yksikään ”oikea” kustantaja ei hankkeesta kiinnostu.
Puhdetöinä aion jatkaa myös ITE-musiikkini tekemistä ja, jos hyvin käy, julkaista vuonna 2021 albumillisen uutta musiikkia. Käytännössä julkaisu tapahtunee virtuaalisena ja levy tulee olemaan saatavissa lähinnä erilaisten suoratoisto- ja nettilatauspalveluiden kautta, mutta jos siltä tuntuu, saatan monistututtaa siitä muutaman ”oikean” cd-levynkin. Aika näyttää.
Seuraavien viiden vuoden ensisijainen työmaa ovat kuitenkin, tietenkin, omat romaanit. Jollei mitään ihmeitä tapahdu – esimerkiksi joku Pahasilmän kaltainen tarinaidea rupea koputtelemaan olalle että mitäs jos tekisit minut ihan ensimmäiseksi – seuraavana on vuorossa kolmas itsenäinen romaani perin hitaalla kiireellä jatkuneeseen Alshain-pentalogiaan. Sitä on aina välillä minulta kyselty, ja on kieltämättä hiukan huono omatunto siitä että hanke etenee niin verkkaisesti. Yritän pitää vähän vauhdikkaampia tahtia näiden uusien osien kanssa, minä yritän.
Seuraavan kirjan työnimi on Alue, ja siinä ainakin alustavien suunnitelmien mukaan on keskeisessä roolissa muutama sarjan edellisessä Alas-romaanissa esiin nostettu asia. Näillä näkymin aloitan itse kirjoitustyön joskus alkusyksyn tietämissä, ja käytän kevään ja kesän tausta-aineistoon perehtymiseen ja kirjan tapahtumien ja rakenteen suunnitteluun. Koska luultavasti pitäydyn edellisten kirjojen viisiosaisessa rakenteessa, joudun pähkäilemään aika tavalla, miten sen tällä kertaa toteutan: Alshainissa mentiin melko lineaarisesti vain kulloisenkin osan näkökulmahenkilöä/kertojaa vaihtamalla, mutta Alas osin käänteisine aikajärjestyksineen oli haastavampi: lopulta tarina toimi vallan hyvin tuolla rakenteella, ja kerronnallinen ratkaisu on saanut hyvää palautetta. Katsotaan, millaisia jekkuja keksin Alueeseen…
Tällä kertaa yritän olla tekemättä samaa virhettä kuin Alasissa, jossa on muutama ristiriitaisuus Alshainiin nähden. Eivät ne oleellisia ole, mutta tarkka lukija kyllä pystyy ne bongaamaan. Tämä tarkoittaa sitä, että suunnittelun oikeastaan pitää alkaa siitä että luen molemmat kirjat, ajatuksella. Ja se on kauhistuttava ajatus. Vähän kuin olisi pakko lukea vanhoja päiväkirjoja.
Muistan vuosia sitten lukeneeni Mika Waltarin Suuren illusionin uudemman laitoksen esipuheen. Waltari kertoi, että hänelle oli tarjottu tilaisuus tehdä esikoisromaaninsa tekstiin tarpeelliseksi arvioimiaan korjauksia ja muutoksia. Hän kertoi lukeneensa kirjan ja todenneensa, ettei muuta siitä mitään: teksti ja tarina on niin hirveä, niin naiivi, ettei se ole mitenkään pelastettavissa.
Odotan siis aikamoisella kauhulla, miltä Alshain ja Alas tuntuvat kaikkien näiden vuosien jälkeen.
Tässä vaiheessa kalendaaririittiä kuuluu toivottaa teille kaikille lukijoilleni – oletan että teitä on yli kaksi! – oikein hyvää uutta vuotta! Toivottavasti pääsemme alkavana vuonna tapaamaan livenäkin, toivottavasti esimerkiksi viime kesän Finncon pystytään järjestämään tänä kesänä Tampereella. Ja löytyköön uutenakin vuonna ystäviä odottamattomista paikoista.
Vanhan väitteen mukaan uutiset ovat enimmäkseen negatiivisia siksi, että ikävät asiat ovat poikkeuksellisia – siis uutisarvoisia. Hyviä ja mukavia asioita tapahtuu niin taajaan ja niin arkisesti, ettei niitä tarvitse niin mainita.
Hollantilaisen historioitsijan Rutger Bregmanin Hyvän historia – ihmiskunta uudessa valossa (De meeste mensen deugen / Humankind, suom. Mari Janatuinen, Atena 2020) pyrkii, suomenkielisen nimensä mukaisesti, tavallaan rehabilitoimaan historian hyvät ja positiiviset kehityskulut. Kirja alkaa ”tosielämän Kärpästen herraksi” monessa paikassa kutsutulla tositarinalla kuudesta tongalaisesta koulupojasta, jotka varastavat veneen ja haaksirikkoutuvat sillä autiolle saarelle, jossa he joutuvat viettämään melkein puolitoista vuotta. Toisin kuin turhautuneen englantilaisopettajan William Goldingin satukirjassa, pojat eivät keksi uskontoja eivätkä tapa toisiaan, vaan järjestävät elämänsä varsin mallikkaasti: he jopa kehittävät konfliktinratkaisuprotokollan, jota riitojen sattuessa noudatetaan tiukasti ja onnistuneesti.
Kuvittelin etukäteen, että kirja olisi sarja juuri tämänkaltaisia tarinoita, mutta olin väärässä. Bregmanin tavoitteena on syvempi analyysi siitä, miksi ihmiskunta on ylipäänsä yhä hengissä. Tämä on nimittäin erinomainen kysymys, kun tiedetään että meitä on alkuaan ollut vain muutama tuhat. Jos ihminen olisi perusluonteeltaan paha ja julma lajitovereitaan kohtaan, homma olisi lopahtanut jo kymmeniä tuhansia vuosia sitten. Tältä(kin) pohjalta Bregman hylkää Thomas Hobbesin (1588–1679) ajatuksen siitä että vain sivistyksen ohut pintakalvo estää meitä muuttumasta raakalaisiksi, mutta yhtä epäuskottavana hän pitää Jean-Jacques Rousseaun (1712–1778) käsitystä siitä että ihminen on luonnostaan hyvä, mutta sivistys tekee meistä pahoja. Näistä kahdesta Bregman kuitenkin kallistuu Rousseaun suuntaan painottamalla, miten vahvasti meissä vaikuttaa satojen tuhansien vuosien mittainen kehitys metsästäjä-keräilijöinä ja miten vähän viimeisten muutaman vuosituhannen maanviljelys, karjanhoito ja sensellaiset muotivirtaukset.
Kirja vertaa esimerkiksi nykyihmisen kallonmuotoa neandertalilaisiin ”serkkuihimme” ja toteaa, että on tapahtunut samanlaista rakenteellista kehitystä kuin villien susien muuttumisessa kesyiksi koiriksi: silmät näyttävät suuremmilta ja aivokopan tilavuus on pienentynyt. Siinä missä koirat näyttävät pennuilta, myös nykyihmiset näyttävät lapsenomaisilta: siitä Bregmanin moneen kertaan käyttämä puolikielinen lajinimitys Homo puppy. Aivojen pienennyt koko ei kuitenkaan ole vähentänyt älykkyyttä, päin vastoin – etenkin sosiaalinen älykkyys ja ns. pelisilmä on parantunut. Sosiaaliset taidot, empatia ja myötätunto ovat myös parantaneet lajimme yksilöiden kykyä oppia lajitovereiltamme.
Sosiaaliset taidot ja yhteisöllisyys aiheuttavat toisaalta ison osan niistä ongelmista ja hirveyksistä, joita lajimme kirjoitettuun historiaan kuuluu roppakaupalla. Useimmat hirviöt ovat, ainakin Bregmanin mukaan, kuvitelleet olevansa hyvällä asialla, ainakin oman yhteisönsä kannalta: esimerkiksi natsit arvelivat edistävänsä Saksan ja saksalaisten hyvinvointia tuhotessaan niitä, joiden kuvittelivat jotenkin vaarantavan sitä. Ongelma on siinä, että luotamme ehkä liikaakin, ulkopuolisiksi tulkittujen kustannuksella, yhteisöihimme – ja karismaattisiin johtajiin. Johtajiksi pyrkii ja pääsee helposti ihmisiä joilla on taipumusta psyko- ja sosiopaattisiin luonteenpiirteisiin, ja koska me uskomme toisten toimivan samoin ajatuksin ja motiivein kuin itsekin toimimme, sosiopaatit pitävät muitakin sosiopaatteina, väkivaltaisin seurauksin. Tällaiset yksilöt ovat kuitenkin poikkeuksellisia, ja Bregman esittelee laajasti toisen maailmansodan aikaisia amerikkalaistutkimuksia, joiden mukaan vain pieni vähemmistö rintamasotilaista ampui vihollista kohti, edes silloin kun heidän oma henkensä oli vaarassa.
Runsaasti lähdeviitteistetyn historian, psykologian ja sosiologian ohella Bregman esittelee liudan hankkeita, jotka hänen nähdäkseen ovat merkkejä entistä paremmaksi kehittyvästä tulevaisuudesta. Näissä kohtaa teksti alkaa vaikuttaa kiusallisenkin naiivilta, etenkin hänen intoillessaan Suomessakin laajaa huomiota saaneista ”avokonttorimaisista” kouluista – meluisista halleista, joiden on käytännössä osoitettu hankaloittavan keskittymistä ja hidastavan oppimista, aivan kuten työpaikkojen avokonttorit vaikeuttavat keskittymistä ja heikentävät työn tuottavuutta.
Silti Rutger Bregman tuo esiin hyviä pointteja ja uuttakin tietoa. Joitakin hänen mainitsemiaan teemoja on mukana myös helmikuun alussa ilmestyvässä Pahasilmässä, joka on näinä päivinä lähdössä taittajan ihmeteltäväksi: kirja on siis minun osaltani, pikkukorjauksia vaille, käytännössä valmis.
