Tänään tuli kuluneeksi tasan vuosi Hunanin julkistamisbileistä. Varauduin ohjelmaa suunnitellessani siihen, ettei kirja herättäisi julkisuudessa kovinkaan suurta huomiota, ja esittelin kutsuyleisölle niitä asioita joita halusin kirjasta sanoa – ja kutsuin Kujerrus-Linnean vielä haastattelemaan, siltä varalta ettei kukaan haluaisi minua haastatella.
Haastatteluja onkin vuoden mittaan ollut varsin vähän: muutama kyllä Finlandia-ehdokkuuden myötä, ja pari kerrassaan mainiota ja kirjailijalle itselleenkin antoisaa keskustelutilaisuutta elävän yleisön edessä – joissa yleisöä on ollut vaihtelevasti parista muutamaan sataan. Siinä kaikki. Kyllä minä voisin kirjasta ja sen tekemisestä jutella enemmänkin. Muuten kirja on kyllä saanut huomiota lehdissä ja blogeissa, saanut sitä jo hyvän aikaa ennen F-ehdokkuuttakin.
Kustantamo lähetti minulle menneellä viikolla myös raportit viime vuoden myynneistä. Hunania myytiin viime kalenterivuoden aikana vähän yli kolmetuhatta kappaletta, mikä on vallan kohtuullinen määrä Suomen kirjamarkkinoilla, etenkin suurelle yleisölle (hah, ainakin toistaiseksi) kohtuullisen tuntemattoman kirjailijan teokseksi. Aikaisempiin romaaneihini verrattuna määrä on noin kuusinkertainen. Sähkökirja-Hunania on myyty vajaat sata kappaletta, sekin paljon enemmän kuin kahden aikaisemman e-kirjajulkaisuni (Alas ja Muurahaispuu) myynti. Pääkaupunkiseudun kirjastoissa Hunania jonottaa yhä lähes kuusisataa urhollista, joten todennäköisesti lainauksista kertyvät Sanasto-korvauksetkin tuovat aikanaan taloon muutaman lantin.
Mutta tosiasia on, ettei romaanien kirjoittamisella leipä kovin leveäksi muodostu, ei ainakaan ilman hyvää apurahaonnea, josta olen kyllä saanut nauttia jo useamman vuoden – Hunanin tekemiseen olisi kulunut paljon kauemmin kuin neljä vuotta, ellen olisi kyennyt Taiteen keskustoimikunnan, Suomen Kulttuurirahaston ja muutaman muun säätiön ansiosta keskittymääntyöhön suuren osan ajasta täysipäiväisenä työnä.
Arvostelujen, palautteen ja myynnin(kin) ansiosta tämä kirjailija on saanut erinomaista itsetunnon kohotusta, juuri sellaista jota useimmat kollegat – ja minä tähän asti – olen kipeästi kaivannut. Itseluottamusta. Jonkinlaista toivoa, että on ehkä mahdollista jatkaa tässä sekavan ja pätkittäisen työurani miellyttävimmässä duunissa vielä hyvän aikaa, ehkä jopa eläkeikään saakka, ja siitäkin eteenpäin (koska siitä eläkkeestä tulee tällä työhistorialla joka tapauksessa aika pieni, enkä tiedä miten paljon apurahoista maksetut MYEL-eläkkeet asiaa loppujen lopuksi parantavat). Oletettavaa on myös, että seuraavan romaanin ilmestyessä – toivottavasti ja suunnitelmien mukaan reilun vuoden kuluttua – en ole ns. suurellekaan yleisölle enää niin uppo-outo nimi. Nyt te tiedätte kuka minä olen, ja seuraavaksi vuorossa on jotakin aivan toisenlaista.
