Olen ennenkin kehunut festivaaleja tapahtumina, joilla voi törmätä musiikkiin jota ei ole koskaan kuullut, artistilta josta ei ole mitään tiennyt, ja löytää jotakin kertakaikkisen hienoa. Eilisiltana en ollut liikkeellä sillä mielellä, sillä Huvilateltan pääesiintyjä oli tuttu pariltakin aikaisemmalta keikalta ja loistavilta levyiltä. Illan aloittajaan en ollut oikeastaan kiinnittänyt mitään huomiota: Huvilateltan lämppärit ovat usein olleet suomalaisten ammattimuusikoiden projekteja, suhteellisen hyvällä maulla pääesiintyjän henkeen valittuja, mutta keskimäärin vähän tylsähköjä.
No, loistavia poikkeuksiakin on ollut, ja Meklit oli eilen kertakaikkisen loistava poikkeus.
Etiopiassa syntynyt ja nykyään Pohjois-Kaliforniassa asuva Meklit Hadero on ilmeisen vahva lauluntekijä ja varma, innostava ja ilmeisen innostuneen oloinen esiintyjä. Musiikissa on vahvat etiopialaisjuuret – Huvilan levykiskan nimmarijonossa hän sanoi edelläni olleelle, että Mulatu Astatke on ollut hänen mentorinsa – mutta mukaan on tullut matkan varrella vahvoja vaikutteita jazzista ja muista maailman musiikeista. Keikalta ostetuista parista levystä päätellen Meklitin musiikki on ollut aikaisemmin huomattavasti jazzahtavampaa, mutta viime vuonna ilmestynyt When the People Move the Music Moves Too satsaa väkevämpään, mutta sävykkääseen poljentoon. Keikka painottui jälkimmäiseen, mutta myös jazzillisempia sävyjä – ynnä kontrabassosoolo – kuultiin. Meklit itse soitti muutamissa kappaleissa kitaraa ja yhden laulun verran etiopialaista harppua, mutta keskittyi pääosan keikkaa laulamiseen ja spontaanin näköiseen tanssahteluun. Rikkaasta rytmiikasta ja sävyistä huolehti saksofonistin, basistin, rumpalin ja lyömäsoittajan hienosti yhteen soittanut kvartetti.
Nörttiminua viehätti Meklitin yleisölleen esittämä kysymys: ”Mistä olemme tulleet?” Standardivastaus tuohon kysymykseen saattaa joskus saada ikävän nationalistisia sävyjä, mutta Meklit veikin vastauksensa tavallista pidemmälle, Etiopian ja muiden (muinaisten) kotimaiden kautta aina muinaisten jättiläistähtien syvyyksiin, joissa vety muuttuu heliumiksi ja helium raskaammiksi alkuaineiksi, ja josta nämä elämälle välttämättömät alkuaineet sitten pääsevät supernovaräjähdysten myötä avaruuteen uusia aurinkokuntia muodostamaan. (Juu, Meklitillä on laulu nimeltä ”Supernova”.)
Joten niin kävi jälleen: näilläkin festareilla tuli kohdattua jotakin ennenkuulematonta huikean hienoa.
Fatoumata Diawara nousi Huvilateltan lavalle sooloartistina* jo toistamiseen. Edellisellä kerralla 2011 esikoisalbumi Fatou oli vasta ilmestymässä ja monen malilaisartistin yhtyeessä laulanutta ja elokuvarooleja näytellyttä Diawaraa povailtiin tulevaksi supertähdeksi ynnä Huvilatelttakeikkaa siinä suhteessa Tapaukseksi.
Nyt, seitsemän vuotta myöhemmin, ”Fatou” on vähintäänkin kiintotähti. Takana on kolme albumia, joista yksi kuubalaispianisti Roberto Fonsecan kanssa; Fonsecan kanssa Diawara tuli nähtyä jokunen vuosi sitten Pori Jazzissakin, hieman laimealla ja turhan jazzhenkisellä keikalla loputtomine, päämäärättömine instrumenttisooloineen. Diawaran oman bändin soolokeikat Huvilassa ja Savoy-teatterissa pitivät onneksi uskoa siihen, että Fatou ei ole pelkkä jatsisoolojen etnokoriste, vaan vahva, kuulemisen arvoinen laulaja, lauluntekijä ja esiintyjä.
Ja voi pojat, kyllä luottamus kannattikin.
Siinä missä Diawaran aikaisemmat soolokeikat ovat lähteneet liikkeelle suhteellisen hillitysti ja tyylikkäästi kerätäkseen sitten vauhtia ja tanssipoljentoa pikkuhiljaa, tällä kertaa tiukan funky taustakvartetti solisteineen lähti liikkeelle liikunnallisemman musiikin vaihteella alusta alkaen. Sävyjä mahtui kyllä matkaan kiitettävässä määrin, ja välillä rauhoituttiin kuuntelemaan Diawaraa lavalla yksin, pelkän kitaransa säestämänä.
Diawara oli aikaisempaa vahvemmin mukana kitaristina myös bändikappaleiden aikana, ja soitti jokusen fuzz- ja wahwah-pedaaleilla höystetyn soolonkin – lyhyen, tyylikkään ja laulun kontekstiin sopivan, se on todettava. Nyt ei oltu jazzin asialla. Ihmisyyden asialla oltiin isosti ja vahvasti, ja erinäisinä hetkinä konsertti alkoi vaikuttaa suoranaiselta välittämisen ja humaaniuden herätyskokoukselta – mutta herätyskokoukselta tukevan biitin ja vahvojen melodioiden keralla. Ja tanssin keralla.
Hieman minua, vanhana nyrppypuristina, häiritsivät joidenkin kappaleiden taustalaulu- ja perkussio-osuudet, jotka tulivat kovin selvästi ns. nauhalta (käytännössä luultavasti samplerilta), mutta kahden–kolmen lisälaulajan ja lyömäsoittajien kierrättäminen maailmalla tekisi tästä yhtyeestä paljon kalliimman hankkeen, joten sitä olisi vaikeampaa päästä näkemään, kuulemaan ja kokemaan. Joten en oikeasti valita.
Sorry nyt vaan, Calexico: parhaasi teit ja loistava olit, mutta jäit kyllä kakkoseksi Meklitin ja Fatoumata Diawaran kaksoispakkaukselle.
____
* Hän oli ollut samassa paikassa jokunen vuosi aikaisemmin Oumou Sangaren taustalaulajana – keikka, jonka valitettavasti missasin.
