Liu Cixinin romaani 三体 herätti kansainvälisen sf-lukijakunnan huomion viimeistään siinä vaiheessa kun Ken Liun englanninnos The Three-Body Problem voitti Hugo-palkinnon vuonna 2015 kaikkien aikojen ensimmäisenä käännösromaanina. 三体 jatkui sitten kahdella muullakin romaanilla 地球往事-nimiseksi trilogiaksi (englanniksi Remembrance of Earth’s Past). Aula & Co julkaisee Kolmen kappaleen probleeman syksyllä Rauno Sainion suoraan kiinasta suomentamana. Olen ollut mukana käännöksen toimitustyössä, enkä ensimmäisen osan jälkeen malttanut jättää trilogian loppua tulevien suomennosten varaan. Asiassa auttoi, että sähkökirjaversio kolmannesta osasta 死神永生 (englanniksi Death’s End) kuului viime kesän Worldconin jäsenten saamaan Hugo-äänestyspakettiin, ja kakkososa 黑暗森林 (englanniksi The Dark Forest) löytyi Elisan sähkökirjakaupasta.
Kolmen kappaleen probleema alkaa perin epäscifimäisesti keskeltä Kiinan 1960-luvun lopun kulttuurivallankumousta, kahden punakaartin fraktion keskinäisestä aseellisesta yhteenotosta.* Sen jälkeen kirja kuvaa kulttuurivallankumouksen vuoksi syrjäiselle radioteleskooppiasemalle karkoitetun astrofyysikon elämää ja sitä kuinka hän havaitsee erään Auringon sisärakenteen kerrostuman toimivan äärimmäisen tehokkaana signaalinvahvistimena tietynlaisille radiosignaaleille. Hän lähettää avaruuteen viestin – ja saa vastauksen miltei yhdeksän vuoden päästä. Nykyhetkessä tutkitaan lukuisten huippuluokan fysiikantutkijoiden itsemurhia. Kolmantena säikeenä on merkillinen Three Body -niminen tietokonepeli. Peli sijoittuu kummalliseen maailmaan, jossa aurinko kulkee taivaalla pitkiä aikoja aivan normaalisti, mutta välillä tulee aikakausia jolloin aurinko on taivaalla valtavan suurena ja polttaa maailman karrelle, tai vetäytyy kauas, jolloin maailma jäätyy. Välillä aurinkoja näkyy taivaalla kaksi, tai – kuten nimestä voi arvata – kolme. Tämän maailman asukkaat kykenevät kuivattamaan itsensä ja näin säilymään jonkinlaisessa horroksessa hengissä kaaoksen aikojen yli. Kirjan loppua kohti nämä säikeet alkavat yhdistyä, perin uhkaavalla tavalla.
Joel Martinsenin englannintama kakkososa The Dark Forest jatkaa tarinaa huomattavasti suoraviivaisemmalla tavalla. Kirjan keskeisenä lankana on ensimmäisen kirjan lopussa konkretisoitunut koko ihmiskuntaa koskeva vaara ja yritykset kamppailla vaaraa vastaan. Vaikka ihmiskunnan tieteellinen perustutkimus on tietyistä syistä halvaantunut, olemme kuitenkin tässä lähitulevaisuudessa saaneet käyttöömme hiberanaatiomenetelmän, jonka avulla (yksittäiset) ihmiset kykenevät nukkumaan talviunta vuosikymmeniä ja jopa -satojakin. Tämän ansiosta kirjailija pystyy pitämään sekä kakkos- että kolmososissa koko kirjan kaaren ajan samat päähenkilöt. Tästä on myös se hyöty (tai haitta), että hibernaatiosta herätetty päähenkilö Luo Ji (ja kolmannen kirjan Cheng Xin) tarvitsevat melkoista infodumppausta edellisten vuosikymmenien (tai -satojen) tapahtumista kuin kirjan lukijakin. Tarinallisesti kakkososan keskeisiä elementtejä ovat Maan asukkaiden yritykset varautua ensimmäisen kirjan lopussa ilmenneeseen tuhon uhkaan sekä kuinka näille yrityksille sitten käy. Kirjan nimi viittaa osan keskeisiin teemoihin kuuluvaan hypoteettiseen ”pimeä metsä” -selitysyritykseen Fermin paradoksille ja ottaa hypoteesin synkästä perusvireestä jotakuinkin kaiken irti.
Ken Liun englannintama kolmososa Death’s End jatkaa monessa suhteessa kakkososan linjoilla, mutta aikaperspektiivi kasvaa kakkosen vuosikymmenistä ensin muutamiin vuosisatoihin ja sitten… varsin pitkäksi. Hibernoiva ja välillä (eri syistä) herätetty Cheng Xin seuraa ihmiskunnan muutoksia edellisissä osissa esitetyn ja sitten paljon laajamittaisemmaksi (joskin abstraktimmaksi) muuttuneen uhkan edessä enimmäkseen sivustakatsojana – mutta kahtena aivan ratkaisevana hetkenä ainoana ihmisenä, jolla on koko ihmiskunnan edestä päätösvalta siihen, mitä seuraavaksi tapahtuu. Näiden päätöstensä seurauksia ja niistä aiheutuneita omantunnonkysymyksiä hän joutuu kantamaan loppuikänsä. Ei sillä että kirja kovinkaan paljoa kieriskelisi Cheng Xinin psyykessä tai omatunnonongelmissa, ei. Henkilöhahmona hän jää melkein yhtä ohkaiseksi kuin (tässäkin kirjassa mukana oleva) kakkososan keskeinen henkilö Luo Ji.
Henkilökuvaus ei tunnu muutenkaan olevan Liu Cixinin vahvuuksia tai ainakaan keskeinen kiinnostuksenkohde koko trilogiassa. Näiden kirjojen tavoitteet ovat muualla. New Scientist mainitsi taannoisessa kesälukemislistassaan kirjakolmikon perustuvan vankasti tieteeseen, mutta siinä suhteessa olen vahvasti eri mieltä: vaikka mukana on hyvinkin pätevää tieteellistä pohjaa, jo ensimmäisen osan loppuvaiheessa esitetty sofoni-käsite heittää asetelman varsin villin fantastiseksi. Toisaalta etenkin kakkososa kuvailee hyvinkin konkreettisesti ja selkeästi, miten mielettömän valtavan iso alue jo pelkkä Aurinkokunta on ja miten kauan kestää liikkua paikasta toiseen.
Tämänaamuisten Vironniemen sanomien juttu kiinalaisten käyttämien emojien piilomerkityksistä osui minun kannaltani varsin oivaan kohtaan, sillä tunnistin Liu Cixinin romaanista paljonkin asioita ja heittoja, jotka voin helposti tulkita pieniksi (tai suuremmiksi) piikeiksi kirjailijan kotimaan vallanpitäjiä ja yhteiskuntajärjestystä kohtaan. Kiinalainen lukija luultavasti tunnistaisi enemmänkin. Toisaalta kolmososassa Liu ikään kuin paljastaa korttinsa sisällyttämällä tekstiin pitkän ja suhteellisen absurdin sadun, jonka avulla muuan kirjan henkilö kertoo Chen Xinille elintärkeitä tietoja, joiden kertominen suoraan olisi merkinnyt välitöntä kuolemaa sekä kertojalle että kuulijalle.
Muutamakin trilogian lukenut tuttava on kuvannut kokemusta ”tajunnanräjäyttäväksi”. Pakko on itsekin myöntää, että Liu Cixinin visiot ovat valtaisia, kiehtovia ja ajatuksia herättäviä: Kolmen kappaleen probleema on näistä romaanina ehdottomasti vahvin, kakkos- ja kolmososat taas visiopuolella (ja sivumääräisesti) painavampaa tavaraa. Lukemisen ja suomentamisen arvoisia nekin. Ja, kuten viime kuun Finnconissa todettiin: jos haluat varmistaa, ettei trilogian suomentaminen jää tällä(kin) kertaa ensimmäiseen osaan, kannattaa ostaa se ensimmäisen osan suomennos.
____
* Eero Suoranta kertoi tämän kesän Finnconin esitelmässään, että Kiinassa julkaistussa ensimmäisessä kirjamuotoisessa painoksessa tämä alkukohtaus oli siirretty kirjaan keskemmälle, jotta se ei saisi niin suurta huomiota ja painoarvoa.
