Järvenpää on lapsuudesta tuttu paikka. Äitini lapsuuden ja nuoruuden kotikaupungissa tuli käytyä useinkin mummin luona ja sittemmin mummin Terhola-nimisen talon (josta kaupunginosa sai nimensä) ostaneen äidin pikkuveljen luona kyläilemässä. Nykyään sukulaisia ei enää kaupungissa asu, ja visiitit ovat harventuneet. Bluespohjaisen musiikin ystävänä käyn kovin harvoin myöskin Puistobluesissa, mikä on perin valitettavaa, sillä tapahtumahan on kerrassaan mainio: sopivan kokoinen, sopivan lähellä (että pääsee julkuneuvoilla sopivasti yöksi kotiin) ja hyvin organisoitu: melkoisen keski-ikäinen tapaus festivaaliksensa, mutta enpähän minäkään ole enää ihan teini (mistä maailmankaikkeudelle iso kiiitos).
Tällä kertaa pääsimme paikalle vasta kun juontaja kuulutti lavalle päivän kolmannen esiintyjän, joten missasimme sekä Dr. Helander & Third Wardin että King Kingin.
Erja Lyytinen on artisti, josta haluaisin pitää enemmän kuin olen tähän asti onnistunut pitämään. Hän on kansainvälisestikin korkealle rankattu kitaristina eikä laula todellakaan huonosti, taitava esiintyjä ja bändinjohtaja. Näkemäni keikat ja hankkimani levyt ovat kuitenkin lopulta solahtaneet No jaa… ihan kiva -lokeroon. Tämänkertainen iltapäiväkeikka auttoi vähän jäsentämään syitä reaktion laimeuteen, etenkin siinä suhteessa että keikan huipentuma ja parhaiten mieleen jäävät biisit olivat kaikki coverversioita – oikein hyviä, kulkevia ja sävykkäitä tulkintoja mm. Jimi Hendrixin ”Crosstown Trafficista” ja Curtis Mayfieldin (Jeff Beckin version kautta kierrätetystä) ”People Get Readysta”, mutta covereita yhtä kaikki. Lyytisen omat kappaleet menivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, eivätkä pelkästään siksi että ne olivat kuulijalle oudompia. Ne oli myös sovitettu (tai jätetty sovittamatat) sen verran tasapauksusti että sävellysten ja sanoitusten mahdolliset ansiot jäivät kuulematta. S. luonnehti Lyytistä ”bluesin Saara Aalloksi”, ja on ajatuksessa vinha perä. Ammattitaito, osaaminen, palo ja into eivät riitä yksin.
Vaikka Walter Troutia mainostettiin kitarismin lisäksi myös ”lauluntekijänä”, hänen ansionsa alalla ovat ainakin eilisen setin perusteella vieläkin köykäisempää blueskaavan mielikuvituksetonta kierrättelyä kuin Lyytisellä. Silti keikassa oli vähän enemmän särmää, osittain siksi että Troutin laulujen tekstit a) erottuivat äänimassasta ja b) tuntuivat omakohtaisemmilta: hänen taannoinen Battle Scars -levynsä nojaa omaan muutaman vuoden takaiseen sairastumiseen maksakirroosiin ja kuoleman porteilla piipahtamiseen ennen kuin löytyi sopiva luovutusmaksa. Troutin bändin soitossa oli myös enemmän dynamiikkaa ja sävyjä, siitä huolimatta että Trout itse tuuttasi kitarasoolojaan perinteisen kulahtaneen säröisellä Strato–Tube Screamer–Twin-vahvistin-soundisella yhdistelmällä eivätkä ne soolokuviotkaan niin järinperin omintakeisia olleet.
Bluesissa jotenkin oletetaan (oikein, väärin tai falskisti) että laulut liittyvät laulajansa elämään, konkreettisesti tai kuvainnollisesti. Trout tajusi tämän kulman ja kertoili välispiikeissä kohtaamistaan ihmisistä, eikä vain mainostanut että tästä meidän uudesta biisistä on video YouTubessa.
Syy lähteä tällä kertaa Järvenpäähän oli (tietenkin!) yksi suuria lauluntekijäsuosikkejani: John Hiatt. Tutustuin Hiattin musiikkin varsinaisesti vasta 1980-luvun loppupuolella, mutta jälkeenpäin olen tajunnut, että varhaisina teinivuosinani paljon kuuntelemani Seppo Närhen ”Takki pois” on alkuaan Hiattin ”Overcoats”.
Hiattissa laulunntekijänä viehättää hänen tapansa käyttää hyvinkin juurevia (ja joskus jopa kuluneita) blues- ja kantriaineksia parhaimmillaan hyvinkin omintakeisten laulujen pohjana. Hänen portfoliossaan on lukuisia lauluja, joista voisi melkein sanoa ”olisin mäkin voinut tollasen tehdä” ja tarkoittaa sillä ”voi kun mä olisin osannut tehdä tollasen”. (Minulle yksi sellainen on ”Feels Like Rain”.)
Hiattissa laulujensa esittäjänä viehättää tavattomasti hänen epälaulajamaisuutensa: hänellä ei ole erityisen loistelias ääni eikä kovinkaan laaja ääniala, mutta hän on onnistunut kehittämään niistä hyvin toimivan, persoonallisen ja välittömästi tunnistettavan laulutyylin. Tämä on ollut rohkaisevaa wannabe-lauluntekijälle, joka ei ole itse koskaan oikein arvostanut omaa lauluääntään. Ja tästä syystä kuuntelen yleensä mieluummin Hiattin omia tulkintoja kuin periaatteessa ”parempien” vokalistien coverversioita, joita olisi runsaasti tarjolla.
Lisäsyynä tämän kerran Puistobluesreissuun oli toki myös Hiattin bändi, ja ennen kaikkea sen kitaristi Sonny Landreth. Hiatt on parhaillaan Slow Turning -levynsä kolmekymmentävuotisjuhlakiertueella. Levy tehtiin aikoinaan kovalla kiireellä, ja siinä missä edeltäjälle Bring the Familylle oli kasattu aikamoinen juurimusiikin superbändi (Ry Cooder, Nick Lowe ja Jim Keltner), tällä kertaa jouduttiin turvautumaan Hiattin keikkabändiin The Gonersiin, jossa aikaisemmin lähinnä Clifton Chenierin zydeco-bändistä tunnetun Landrethin ohella soittivat basisti David Ranson ja rumpali Kenny Blewins. Tämä levy, omalta osaltaan, teki Landrethista sittemmin slide-kitaransoiton supertähden ja uudistajan. Juhlakiertueella mukana oli alkuperäinen Goners-kokoonpano.
Landreth oli omalla bändillään Puistobluesissa muuutama vuosi sitten, mutta silloin keikka jäi minulta valitettavasti väliin, koska samana viikonloppuna oli Åcon. Niinpä tämänkertainen tilaisuus oli syytä käyttää, etenkin kun kyseessä oli juuri se yhtye, levy ja konteksti jossa alkuaan Landrethin huikeaan soittoon alkuaan tutustuin.
Ei tästä ihan pissat housussa -tason keikkaa tullut. Hiattilla itsellään oli alussa ilmeisiä ongelmia monitoroinnin kanssa ja hän tuntui muutenkin laulavan jossain määrin heikommin kuin aikaisemmin näkemilläni keikoilla. (Kovin hyvin ei laulanut tällä kertaa Landrethkaan omassa soolonumerossaan ”Congo Squaressa”.) Lisäksi miksaus tuntui olevan koko ajan jotenkin pielessä ja Ransonin ja Blewinsin rytmisektio tuntui jäävän pahan kerran jalkoihin. Setin loppua kohti bändi tuntui kuitenkin löytävän hyvämeininkisen vaihteen ja homma toimi ja kulki mainiosti ääniteknisistä puitteista huolimatta – ja Landrethin lyyrinen kitarointi oli koko ajan jotakin aivan muuta kuin kahden aikaisemman artistin säröinen runttaus. Kiertueen teeman mukaisesti Slow Turning soitettiin kokonaan ja sitä täydennettiin Hiattin vanhempaan tuotantoon kuuluneella ”Riding with the Kingillä” (josta Eric Clapton ja B. B. King tekivät sittemmin ison hitiin) ja ”Thing Called Lovella”, joka kiitoksin omistettiin siitä hitin vuoden 1990 tienoilla tehneelle ”pienelle punatukkaiselle tytölle” eli Bonnie Raittille. Joka muuten oli se artisti, jota katsomaan menin kun viimeksi olin Puistobluesissa; huikea slide-kitaristi hänkin.
