Essi Tammimaan romaani Isän kädestä (Otava 2018) jäi kiinnostamaan sen vaikuttavan julkistustilaisuuden jäljiltä. Silloisessa bloggauksessani kävin läpi jo muutamia teemoja joita kirja nosti esiin Essin ja Miina Supisen keskustelun perusteella. Kirjan lukemisen jälkeen ei ole sinänsä mitään syytä perua silloisia puheita, mutta toisaalta lukukokemus oli jossain määrin toisenlainen kuin oletin.
Kyllä, kirjassa harrastetaan seksiä sivulta toiseen, eri muodoissaan, ”normaalisti” ja vähän ”kinkymmin”, ja jos ei harrasteta seksiä, seksistä puhutaan tai ainakin sitä ajatellaan. Ja kyllä, kirjan pariskunta Ruut ja Luukas päätyvät lopulta ”isä ja tytär” -roolileikkiin. (Näistä jutuista on puhuttu ja kirjoitettu kirjan yhteydessä sen verran paljon, että en oikein osaa pitää tätä spoilerina.) Mutta onko se onnellinen loppu? Vaikeaa sanoa. Kirja pysyttelee jotakuinkin koko ajan Ruutin näkökulmassa. Luukas saa puheen- ja ajatuksenvuoron oikeastaan vasta muutamassa loppupään luvussa, eikä hän silloin vaikuta kovinkaan tyytyväiseltä tilanteeseen, oikeastaan enemmänkin ahdistuneelta, epävarmalta, jopa pelokkaalta.
Vaikka kirja korostaa puhumisen tärkeydestä niin seksin kuin yleisemminkin parisuhteen yhteydessä, Ruutin ja Luukaksen suhde tuntuu menevän yksinomaan Ruutin ehdoilla, hänen aloitteistaan, hänen toiveistaan, hänen lapsuudentraumoistaan lähtien. Ruutilla on (ollut) isä, Ruutilla on sukulaisia, Ruutilla on työpaikka opettajana, ja oppilaita joista hän huolehtii (ja hyvin kauniisti huolehtiikin). Luukaksen perhettä tai sukua ei taideta pahemmin edes mainita. Hän käy töissä, mutta kirja ei kerro missä, sillä vain kerran piipahdetaan hänen työpaikkansa kahvihuoneessa. Toki Luukas on pariskunnan BDSM-roolileikeissä se dominoiva osapuoli, itsevaltainen ja raju käskijä, mutta vain koska Ruut niin haluaa. Roolileikit alkavat, kun Ruut niin haluaa. Roolileikki loppuu, kun Ruut niin haluaa.
Hyvä on, tämä on Ruutin kirja, ei Luukkaan evankeliumi. Eihän siinä ole sinänsä mitään pahaa tai väärää. Kirjan on keskityttävä johonkin. Ei romaanin tarvitse olla tasapuolinen, eivätkä ne yleensä olekaan. Ehkä on tarkoituskin, että lukija jää miettimään sitä mitä kirjailija ei suostu kertomaan.
Olen ollut Hunanin suhteen vähän nolo siitä, että kirjan useimmat luvut ovat niin lyhkäisiä, katkelmallisiakin. Isän kädestä sisältää myös hyvin lyhkäisiä lukuja – niitä on vähän yli kolmesataasivuisessa kirjassa peräti seitsemänkymmentäyksi – ja se tekee tekstistä hyvinkin helposti luettavaa. Voi olla, että näin paljo seksistä puhuminen ja ajatteleminen olisi pidempinä pätkinä käynyt ahdistavaksi. Lukemista kepeyttää myös kirjan leikittelevä, uusia ja/tai harvinaisia sanoja kontekstissaan ymmärrettävänä käyttävä kieli.
”Iho hohkaa edelleen kuumuuttaan, kun Ruut menee pöytään, vetää tuolia ja se kraappaa lattiaan, istuu ja tuntee avatut paikat vasten istuinta. Leivän jokainen rehkale maistuu, jokainen sen pieni säie, jyvänen. Pöydällä seisova teekuppi on oudon tarkkarajainen. Kylmää. Kuumottaa. Naurattaa, mutta kyynelet tunkevat nenään kutsumatta. Ei hän voi tuo pojan edessä alkaa kyyneleitä vuodattaa. Ei pojille näytetä heikkouksia, ihmisyyttä. Siinä käy huonosti, joutuu alisteiseen asemaan, siitä on helppo pojan kipata auko halkeamat ja käyttää hyväkseen myöhemmin, kun puhkeaa riita.
Mutta kyynelet eivät kysele lupaa.”
