Perinteinen tapa aloittaa kesäkausi on tietenkin ulkoiluttaa teleobjektiivia Helsingin Kaisaniemessä järjestettävä kaksipäiväisellä, ilmaisella Maailma kylässä -festivaalilla. Monenlaista ruokaa, mukavia ihmisiä, paljon tuttuja ja, ennen kaikkea, loistavaa musiikkia jota usein ei ole koskaan aikaisemmin kuullutkaan. Livekeikalle pöllähtäminen ilman ennakkokäsityksiä on usein paras tapa tutustua musiikkiin josta voi tulla hyvinkin rakasta.
Lauantain kattaus jäi minun osaltani valitettavasti yhteen ainoaan bändiin, mutta kyllä sekin oli jo riiitävästi syytä raahautua syvään etelään. Eteläafrikkalainen Freshlyground tunnetaan parhaiten Shakiran kanssa tekemästään jalkapallokisojen tunnussävelmästä ”Waka Waka (This Time for Africa)”, muttei bändi vierailijoita kaipaa: vokalisti Zolani Mahola huolehtii kyllä festariyleisön huomion kiinnittämisestä ihan ominkin voimin – etenkin kun koko bändi soitti niin tiukasti kuin puolitoista vuosikymmentä kasassa ollut bändi voi vain vetää.
En ole mitenkään suunnattoman paljon kuunnellut uutta eteläisen Afrikan rytmimusiikkia – siltä mantereelta kiinnostus on yleensä suuntautunut länsiosiin – mutta on aina hyvä saada muistutus siitä että muualtakin tulee hyvää musiikkia kuin Malista.
Niin, mitä Maliin tulee, ”n’gonin Jimi Hendrix” Abou Diarra oli minulle ennestään tuntematon artisti: olen jotenkin jämähtänyt kitaraa soittaviin malilaisiin singer/songwritereihin, joten koransukuisen n’gonin kaltaisten perinteisempien soittajien musiikki on jäänyt oudommaksi. Mutta Diarra kyllä otti paikkansa korvassa ja levyhyllyssä. Enimmäkseen mietteliään rauhallinen setti sopi hyvin varhaiseen sunnuntai-iltapäivään. Erityisen vaikutuksen teki Diarran bändissä soittava huikea huuliharpisti Vincent Boucher.
Hendrix-viittaukset tulevat varmaankin siitä, että Diarra soitti n’goniaan näyttävästi niin selän takana kuin ylösalaisinkin. Mitään varsinaisia pyroteknisiä tai feedback-temppuja ei nähty eikä kuultu, eivätkä ne tällaisessa musiikissa olisi olleet paikallaankaan.
Pariisilaiskollektiivi Les Frères Smith ilmoitti heti alkuun soittavansa kunnianosoitusta Felalle ja niin se totisesti tekikin. Tällainen perinteinen Afrobeat on musiikkia jota kannattaa mennä kuuntelemaan nimenomaan livenä: pitkäksi venähtävät biisit monine instrumenttisooloineen saattavat käydä vähän puuduttavaksi paikallaan istuen, mutta oikeissa olosuhteissa jalka kyllä nytkyy ja laulujen poliittinen(kin) sanoma välittyy kielimuurien yli.
Yhdessä suhteessa Smithin veljekset ja sisar olivat tehneet myönnytyksiä esikuvansa musiikin armottomuudelle: biisit olivat paljon lyhyempiä verrattuna Felan yhden levypuoliskon mittaisiin julistusjameihin. Niinpä bändi kerkesi soittaa niitä enemmänkin kuin vain kaksi–kolme.
Dobet Gnahoré oli minulle sunnuntain artisteista ainoa ennalta tuttu, ja osasinkin odottaa näyttävän voimanaisen näyttävää settiä. Se saatiin.
Joissakin suhteissa Gnahorén sävykäs ja moniulotteinen musiikki olisi toiminut kenties paremmin sisätiloissa, kunnon valojen ja muun aurinkoiselle festarikeikalle vieraamman visuaalisen sälän täydentämänä. Tähti osaa poseerata ja liikehtiä näyttävästi kuhunkin lauluun sopivasti– sen lisäksi että hän on, tietysti, loistava laulaja ja lauluntekijä. Vaikuttava, miltei puolitoistatuntinen setti silti ihan vain auringonvalossakin.
Sellaista tällä kertaa. Kesä on täten julistettu alkaneeksi.
