Olin luultavasti liian nuori lukiessani ensi kertaa Pimeyden vasemman käden. Luultavasti osittain siksi myöhemmin suomeksi julkaistusta Osattomien planeetasta tuli minulle niin tärkeä kirja – omalta osaltaan yksi niistä asioista, jotka saivat minut pyrkimään yliopistoon opiskelemaan fysiikkaa, kirjan päähenkilön Shevekin alaa.
Hieman hupaisaa, näin jälkikäteen arvioiden, onkin että yksi Ursula Le Guinin merkittävistä saavutuksista minun kannaltani katsottuna on, että hän laajensi ”tieteiskirjallisuuden” alaa luonnontieteistä (omaan opiskelualaansa) sosiaali- ja kulttuuriantropologiaan – jopa kirjallisuudenhistoriaan. Siinä mielessä Kahdesti haarautuvasta puusta on tullut minulle toinen erittäin tärkeä teos. Kirjoittamisen innoittajana hän on ollut tärkeä sikälikin, että hän on näyttänyt ettei kirjassa tarvitse pitää kiirettä. Päähenkilö voi pohtia asioita kaikessa rauhassa, katsella ympärilleen – nähdä tai olla näkemättä.
Monta suomennettuakin Ursula Le Guinin teosta on minulta vielä lukematta, jo tieteistarinapuoleltakin – puhumattakaan hänen fantasiakertomuksistaan. En ole kajonnut Maameren tarinoihin sitten nuoruusvuosien. Mutta ei niillä ole kiire. Ursula Le Guinin elämäntyö ei kuole.
