Luullakseni ensimmäinen kerta, jolloin muistan kiinnittäneeni huomiota tietokirjan käännökseen (mahdollisia yksittäisiä sanoja lukuun ottamatta) oli kesäyliopiston tähtitieteen oppikirjana käytetyn Gunnar Larsson-Leanderin teoksen Johdatus tähtitieteeseen (Ursa 1975) kohdalla. Kirjan kääntäjä, Suomen ehkä ensimmäinen astrofyysikko Jaakko Tuominen, kiinnitti lukijan huomion käännöstyöhönsä jo esipuheessaan kirjoittamalla, ulkomuistaakseni, jotenkin seuraavaan tapaan:
Tämän kirjan käännöstyöstä on onneksi jäänyt puuttumaan kiusallinen vaihe, eli aiheeseen perehtymättömän, hyvää tarkoittavan kielenuudistajan ”parantelu” – – – Tässä kirjassa on käytetty sellaista suomenkieltä joka kelpasi jo ennen sotia.
Kirjan kielellinen ilmaisu olikin niin heikkoa, että kun muutamaa vuotta myöhemmin pääsin ”oikeasti” yliopistoon lukemaan fysiikkaa ja kävin (vähän paremmilla matemaattisilla valmiuksilla varustettuna) tähtitieteen peruskurssin uudelleen, Larsson-Leanderin kirjaan suhtauduttiin jo perin kiusaantuneesti – sen olemassaolosta mainittiin, mutta sitä ei todellakaan käytetty kurssimateriaalina. Muutamaa vuotta myöhemmin Ursa taisi julkaista kunnollisen tähtitieteen perusoppaan lopultakin suomen kielellä, vailla sellaisia ilmauksia kuin tähtimodellit tai efektiivinen temperatuuri. Tuomisen väännösjulkaisu oli vanhentunut jo kauan ennen kuin kirjan tietosisältö olisi kerinnyt vanhentua. Astrofyysikkona Tuominen oli kiistattoman pätevä, tietokirjallisuuden suomentajana täydellinen amatööritohelo, joka olisi tuosta kielenraiskauksestaan ansainnut – vanhan kansan ihmisiä kun kerran oli ja sillä vielä ylpeili – kunnollisen selkäsaunan.
Tuominen vaikuttaa olleen kääntäjäntaitojensa suhteen sen verran katteettoman omahyväinen, että Natasha Vilokkisen muutama viikko sitten julkaistu opas Tiedontuojat – opas tietokirjan suomentajalle (Vastapaino) olisi jäänyt lukematta. Vaikka Vilokkinen itse määrittelee kirjan kohderyhmäksi aloittelevat kääntäjät – sekä käännöstöihin joutuneet jonkun erityisalan ammattilaiset että tuoreet kääntämisen ammattilaiset – mukana on paljon asiaa ja hyvää muistutettavaa myös kokeneemmille suomentajille, kustannustoimittajille, kriitikoille ja kelle tahansa, jota kääntäminen kiinnostaa. Hetkittäin tuntuu, että tämä kirja kannattaisi vähintään selailla läpi aina uutta käännöstyötä aloittaessa, ja mielellään uudelleen siinä vaiheessa kun tekee periaatteessa valmiiseen käännökseen kielellistä parantelua ja korjauksia – kun tekee käännöksestä suomennoksen, kuten Vilokkinen asian muotoilee.
Osa kirjan luvuista on suunnattu selkeämmin aloittelijoille, mutta iso osa kirjasta on pohdittua puhetta teosten (yleensä indoeurooppalaiseen kieliperheeseen kuuluvan) lähdekielen ja suomen rakenteellisista eroista ja siitä, millaisiin ongelmiin voi joutua kun tulkitsee (esimerkiksi) kovin adverbi- ja substantiivipainotteista, runsaasti virkkeensisäisiä parenteeseja – siis tällaisia sivuhuomautuksia – sisältävää ja kieliopillisista syistä sanajärjestykseltään perin sidottua tekstiä suomelle, joka on puolestaan varsin verbivetoinen ja jossa voi sanajärjestyksellä tehdä yhtä ja toista ilmaisun selkeyttämiseksi ja virkkeensisäisten painotusten saamiseksi kohdalleen.
Vilokkinen käyttää esimerkkinä paljon omaa suomennostaan Scott Stosselin kirjasta Pelosta sekaisin – Yhden miehen matka ahdistuneisuuden ytimeen (WSOY 2016), sekä käännöksen raakaversiota että lopullista suomennosta. Samojen virkkeiden esittäminen alekkain avaa mainiosti, miten paljon luettavammaksi tekstiä voi saada, kun käyttää koko suomen kielen työkalupakkia sen sijaan että ripustautuisi sitkeästi (tai asiaa edes tajuamatta) vieraan kielen ilmaisutapoihin ja lauserakenteisiin, joista on käännetty vain sanat, ei virkkeen sisältöä. Joissakin kohdissa olisin kyllä kaivannut kolmanneksi vielä alkuperäistä englanninkielistä virkettä selventämään eri versioiden pieniä (mutta joskus hyvinkin tärkeitä) sävy- ja merkityseroja.
Vertaistukiasenne toimii, vaikka J. A. Hollo -palkintoraatilaisena Vilokkisella olisi ollut käytössään paljonkin esimerkkejä huomattavasti epäonnistuneemmista (julkaistuista!) käännöksistä. Hänen omat raakisversionsa eivät ole huonoja käännöksiä, mutta ne voisivat olla parempia, ja hän näyttää monia tapoja millä niistä voi (esimerkiksi) saada parempia. Ihan kaikista ratkaisuista en ole samaa mieltä, mutta se lienee tarkoituskin: onpahan minut lukijana saatu pohtimaan, miten minkäkin virkkeen saisi sanottua sujuvammin ja luontevammin.
Toivottavasti asenne säilyy vielä siinä vaiheessa kun painan taas kerran suomentajanhatun päähäni. Toivottavasti asenne säilyy vielä sitä ennenkin, kun editoin oman kirjani kieltä.
