On yhä helppo palauttaa mieleen hetki, jolloin kuulin Motörheadia ensi kerran. Se tapahtui vuonna 1980: tiesin bändistä jotakin lehtijuttujen ja etenkin Soundin muutaman toimittajan* intoilun perusteella. Näin ollen lykkäsin kasettidekin äänittämään, kun radiokuuluttaja juonsi yhtyeen uuden levyn, jonka nimi oli, tietenkin ”Ace of Spades”.
Kaiuttimista tulvi jotakin sellaista mitä en muistanut koskaan kuulleeni. Musiikissa oli jotakin täysin mielipuolista, kaoottista ja järjestöntä, kaikkea tätä vielä enemmän kuin yksikään koskaan kuulemani punk-levytys – mutta silti se toimi, pysyi kasassa, hengitti. Ja vaikka laulu tuntui ensi alkuun täysin melodiattomalta, huomasin seuraavina päivinä että kappale onnistui olemaan tavattoman sinnikäs korvamato.
Yhtään Motörhead-levyä en ole koskaan ostanut. Hiukan harmittaa etten aikoinaan sijoittanut siihen livetuplaan, joka oli pahvikotelon sijaan pakattu tekonahkaiseen kuoreen, mutta 1980-luvun alun heviharrastus tuntui meistä intellektuellimman musiikin (hah!) harrastajista niin kornilta, että vaikka Motörhead nyt ei koskaan ollutkaan heviä eikä metalliakaan, ajatus rahan sijoittamisesta sellaiseen musiikkiin ei tullut mieleenkään. Niinpä edelleenkin ainoa omistamani Motörhead-tuote on neljän cd:n Protect the Innocent -kokoelmaboksi (1998), jonka sain Rumban arvostelukappaleena ja arvostelin lehteen, muistaakseni ihan kohtuuhyvin arvosanoin. (Päätoimittaja Rami Kuusinen halusi, että edes joskus Motörheadia arvostelee joku muukin kuin vain lehden ainaiset metallimusiikkiavustajat.)
Lemmyn musiikkia olin itse asiassa kuullut jo aikaisemminkin: toimittajaäiti oli joskus saanut, samoin arvostelukappaleena (vaikka hän ei levyarvosteluja tehnytkään) Hawkwindin Hall of the Mountain Grillin (1974), jonka lienen jokusen kerran kuunnellut läpi 1970-luvulla.
Levyjenostamattomuudesta huolimatta Motörhead on kuitenkin kuulunut niihin yhtyeisiin, joiden musiikkia olen arvostanut – etenkin sen jälkeen, kun kaikenlaisia kummallisia yhteyksiä ja linkkejä rakenteleva mieli oli tajuavinaan, että Motörhead on itse asiassa musiikillisesti paljon enemmän velkaa Jerry Lee Lewisille kuin raskaamman rockin pioneereille, Black Sabbathille tai Les Zeppelininille ja kumppaneille. Lemmyn komppikitaramaisesti soittama basso tekee pitkälti samaa mitä pianisti-Lewisin vasen käsi, bändin kulloisenkin kitaristin instrumentti noudattelee Lewisin oikean käden kuvioita. Laulutyylissäkin oli samaa otetta.
Televisiosta katseltu Motörhead-konsertti oli myös ensimmäinen, ja oikeastaan ainoa kerta, jolloin kaduin että olin aikoinaan poistattanut nauhat omasta Rickenbacker-bassostani. Nauhattomalla voi tehdä jotakuinkin kaikkea sitä mitä nauhallisellakin bassolla – paitsi soittaa neljän kielen sointuja kuin Lemmy.
Näin Motörheadin livenä ainoastaan kerran, Roskilden festivaaleilla viitisen vuotta sitten. Bändi kuulosti juuri siltä kuin sen pitikin kuulostaa: voimalliselta. Lemmystä itsestään alkoi ikääntymisen huomata: liikkeet olivat ilmeisen kankeita, hapsottava parta ja tukka ilmiselvästi värjätty. Mutta silti olen tyytyväinen: legenda tuli nähtyä erinomaisessa musiikillisessa iskussa ja vieläpä jotakuinkin eturivissä. (PA-tekniikan kehittymisen myötä lavan edustalla äänenvoimakkuus oli sen verran kohtuullinen, että sinne saattoi mennä ja siellä saattoi olla kuuloaan vaurioittamatta. Siinä suhteessa kannatti odottaa kolmekymmentä vuotta.)
Nyt odottelu olisikin ollut liian myöhäistä, sillä tänään uutiset ovat kertoneet Ian Fraser ”Lemmy” Kilmisterin menehtyneen nopeasti edenneeseen syöpään vain muutamia päiviä 70-vuotissyntymäpäivänsä jälkeen.
___
* Yksi näistä toimittajista oli jossakin yhteydessä ”tamperelaiseksi punkkariksi” tituleerattu Pertti Ström, joka minulle paljastui vasta vuosia myöhemmin levymoguli Epe Heleniuksen alter egoksi.
