Kaksikymmentäviisi vuotta toimineen yhtyeen yksi jäsen sairastuu, niin lopullisesti ja niin pahasti, että on selvää että hänen muusikonuransa ei voi jatkua enää kauaa. Hänen muille tekemänsä tilannetiedotus – hän kertoo että soittaisi mielellään vielä yhden keikan – pamauttaa ilmoille yhtyeessä ja sen lähipiirissä pitkään kyteneitä jännitteitä, ja sen ainoankin keikan onnistuminen alkaa vaikuttaa epätodennäköiseltä, arvostetun kiintotähtiyhtyeen toiminnan jatkosta puhumattakaan. Ensin kiukku kiehuu yhtyeen määrätietoinen perfektionistijohtajan ja hänelle kateellisen, kunnianhimoisen yhtyetoverin välillä – joka liki samantien sotkee välinsä puolisoonsa, joka hänkin soittaa yhtyeessä. Sairastuva jäsen jää tilanteessa oikeastaan täydelliseksi sivustakatsojaksi, yksin sairautensa kanssa.
Yaron Zilbermanin elokuvaa A Late Quartet (2012) on nimitetty ”intellektuaaliseksi draamaksi”, ilmeisesti siksi että a) siinä ei ole takaa-ajoja eikä räjähdyksiä, b) kyseinen yhtye on arvostettu newyorkilainen jousikvartetti ynnä c) pääosanesittäjät ovat keski-ikäisiä tai vanhempia ja kyseinen sairaus on Parkinsonin tauti. Klassisen musiikin mukanaolo tekee ilmeisesti Kauniit ja rohkeat -korniustason ihmissuhdesotkuista intellektuaalisia, miettii ei-klasariharrastaja-katsoja.* Toisaalta itsekin bändissä (ja teatteriproduktioissa) soittanut katsoja kyllä tunnistaa tarinassa ihan tuttujakin piirteitä siitä, mitä bändidynamiikka voi toisinaan todellakin olla.
Elokuvan päätös näyttää ensin rakentuvan melkoisen kliseiseksi Hollywood-melodraamafinaaliksi, mutta pikkuinen twist kriittisessä kohdassa muuttaa sen sitten ihan nokkelaksi ja tehokkaaksi tearjerkeriksi. Nimekäs näyttelijäkaarti (Mark Ivanir, Phillip Seymour Hoffman, Christopher Walken ja Catherine Keener) hoitaa hommansa vallan mainiosti – ja ainakin näin ei-viulistin ja ei-sellistin mielestä heidän playback-soittamisensa näytti ihan uskottavalta – mutta jossakin äsken kohdalle sattuneessa arvostelussa kehuttu Imogen Poots muusikkopariskunnan omaan uransa ja aikuistumisensa kanssa kipuilevana nuorena neitinä oli kyllä minusta vähän turhan kankea ja vaisu.
Eikä minulle myöskään oikein selvinnyt, mikä elokuvasta teki ”intellektuaalisen”. Täytyy varmaankin miettiä asiaa siinä vaiheessa, kun alan joskus työstää erästä bändidynamiikkaan liittyvää tarinaideaani pelkästä ideasta eteenpäin.
___
* Kuten olen ennenkin todennut, pidän varsin paljon barokkimusiikista ja jonkin verran renessanssimusiikista, joita kumpiakaan en kyllä tunne tai kuuntele läheskään niin paljon kuin tyylilajit ansaitsisivat. Pidän myös joistakin modernin ”taidemusiikin” säveltäjistä, suunnilleen Stravinskystä Cageen ja Stockhauseniin, mutta varsinainen klassinen musiikki (sellainen, jota tehtiin suunnilleen 1700-luvun puolivälistä 1900-luvun alkuun – eli lasken mm. romantiikan samaan lokeroon) on minusta enimmäkseen tyhjää ja mielenkiinnotonta. Sekin voi johtua vain liian vähästä kuuntelusta. Ei kaikkeen ehdi paneutua yhden elämän aikana.
