Musiikin tekemisen harrastajilla on taipumusta diggailla musiikkia joka on – ainakin heidän oman instrumenttinsa näkökulmasta – hyvin ja/tai taitavasti soitettua. Musiikin äänityksen harrastajilla on taipumusta kuunnella hyvin äänitettyä ja/tai tuotettua musiikkia.* Siinä suhteessa olen onnellinen, että minun korvilleni ”hyvin äänitetty ja tuotettu” on ruvennut jo kauan sitten tarkoittamaan jotakin aivan muuta kuin mitä se yleensä tarkoitti 1980-luvun loppupuolella, räikeiden syntsien, silmille hyppivän terävien särökitaroiden, korvia riipivän kovalle nostettujen rumpujen ja hillittömien hallikaikujen aikaan. Löysin musiikintekijän, jonka tuottamat albumit kuulostivat tuon ajan normisoundeihin verrattuina villaisen intiimeiltä – jopa siltä, kuten joku pikkunokkela kriitikko sanoi, että ”tuottaja on unohtanut levyltä diskantit pois”.**
Olin törmännyt nimipariin ”Eno/Lanois” jo muutamien vuosien ajan muun muassa U2:n, Peter Gabrielin ja Robbie Robertsonin albumien tuottajakrediiteissä. Siihen aikaan tietoa oli vaikeampi saada, joten jonkin aikaa kuvittelin jopa että ”Daniel Lanois” oli eksentrikkomuusikko/käsitetaiteilija Brian Enon oikea nimi.*** Vähitellen tämä ujonoloinen kanadanranskalainen äänittäjä/tuottaja/lauluntekijä alkoi kuitenkin näkyä musiikkilehdistössäkin (tai ainakin ns. muusikkolehdissä) ja häntä haastateltiin jopa silloiseen Radio Cityyn.**** Lopullisesti jouduin höristämään korviani Neville Brothersin huikean Yellow Moonin myötä, ja pian sen jälkeen ilmestyikin suoraan Neville-sessioiden perään rakennettu Daniel Lanoisin ensimmäinen soololevy Acadie.
Acadie on kaukana tuon ajan räikeistä ryminäsoundeista. Äänikuvassa on massoittain kaikua – tai erilaisia kaikuja ja viiveitä – mutta silti musiikki kuulostaa abstrakteimmillaankin hyvin intiimiltä ja pienimuotoiselta. Useimmiten voi aistia, miten hyvä fiilis muusikoilla on ollut kokoontuessaan studioon, jonkun laskiessa ”yy–kaa–koo–nee” ja homman mennessä purkkiin kertaotolla…
… paitsi ettei levyä tehty niin. Vaikkapa kansantarinamainen kantriralli ”Jolie Louise”: ensin Lanois ja Malcolm Burn soittivat nauhalle kitaran, laulun ja pianon, sitten nauhat lennätettiin ensin kanadaan, missä hanuristi Ed Roth lisäsi oman osuutensa, sitten Irlantiin jossa äänitettiin Adam Claytonin ja Larry Mullen Juniorin rytmisektio tallentui, kunnes homma miksattiin Lanoisin omassa (silloisessa) studiossa New Orleansissa. Tai ”The Maker”, jonka komean rumpuosuuden Neville Brothersin patteristi Willie Green soitti alkuaan heidän ”VooDoo” -kappaleelleen, jonka levytyksessä sitä ei kuitenkaan käytetty. Muutama vuosi sitten ilmestyneellä Acadie: Goldtop Edition -cd:llä on täydennyksenä parikin varhaista ”The Maker” -versiota, jotka valaisevat hienosti kuinka tämä upea laulu kehkeytyi tavallisehkosta, vähän lattarihtavasta puoliballadista levyllä kuultavaksi helmeksi. Lopulliseen loistoon laulun nosti Tony Hallin upea, tuplattu basso-osuus, ja Aaron Nevillen lyhyt, mutta paikkansa löytävä vastauslauluosuus kappaleen loppupuolella.
Äänitetyssä musiikissa on aina kyse illuusioista.
Acadiella on muutama tunnelmallinen instrumentaali (”White Mustang II”, ”St. Ann’s Gold”, ”Ice”) ja eräänlainen lausuntaesitys (”Fisherman’s Daughter”), mutta minuun ovat aina vedonneet nimenomaan albumin lauletut palat – edellisten lisäksi etenkin aloituslaulu ”Still Water”, laulelmanomainen ”O Marie” ja miltei rautalangahtava ”Under A Stormy Sky”.***** Tekstien maailma on pitkälti peräisin Kanadan ranskankielisiltä rannikkoseuduilta, kalastajien, maanviljelijöiden ja merenkulkijoiden katoavasta maailmasta. Tässä mielessä Acadie on samalla tavoin anakronistinen levy kuin vaikkapa The Bandin ensimmäiset albumit, joiden tarinoiden maailma oli sekin peräisin rockia vanhemmilta aikakausilta, ja ehkä juuri tämä tuo musiikkiin eräänlaista ajasta(kin) irrallaan olemisen lumoa.******
.
.
Daniel Lanois avaa musiikin tekemiseen, äänittämiseen ja tuottamiseen liittyviä ajatuksiaan hienossa Here Is What Is -elokuvassa, jonka musiikki (ja muutama Brian Enon kanssa käyty keskustelu) on julkaistu myös samannimisenä albumina. Molempia suosittelen hyvin lämpimästi. Kuten muitakin Lanoisin levytyksiä.
___
* Löysin tähän tosin vastalääkkeen jo nuorena: aina kun huomasin kuuntelevani levyiltä vaikkapa bassorummun soundia musiikin ja sen sanoman sijaan, laitoin soimaan albumiklassikon nimeltä Five Live Yardbirds. Tämä vuonna 1964 likipitäen sanelukonetasoisella mononauhurilla Lontoon Marquee-klubilla äänitetty albumi on soundillisesti kertakaikkisen hirveä. Mutta Yardbirds-yhtye (huuliharpisti/laulaja Keith Relf, kitaristit Eric Clapton ja Chris Dreja, basisti Paul Samwell-Smith ja rumpali Jim McCarthy) on huikeassa vedossa ja paahtaa rujoa ja ylitempoista britti-rhytm’n’bluesiaan mielettömällä draivilla. Bassorumpua ei äänikuvassa juurikaan kuule, eikä muitakaan soittimia pahemmin erota. Ne tuntee.
** Näin todettiin Bob Dylanin albumista Oh Mercy, jonka Daniel Lanois tuotti. Siitä kerrottiin myös: ”Daniel Lanois on tuottanut jälleen loistavan levyn. Vierailevana tähtenä Bob Dylan.”
*** Ei suinkaan. Hänen oikea nimensä on Brian Peter George St. John le Baptiste de la Salle Eno.
**** Nuorisolle toistettakoon jälleen, että 80-luvun lopun Radio City oli lähinnä samaa mitä Radio Helsinki on nykyään eikä suinkaan 90-luvun lopun ja 2000-luvun alun ”Suomen ainoa rockasema, jolla on vain kymmenen äänilevyä”.
***** Joka, muusta levystä poiketen, on tosiaan äänitetty jotakuinkin yhdellä otolla.
****** Mielenkiintoista kyllä, The Band oli myös – arkansasilaista rumpalia Levon Helmiä lukuun ottamatta – kanadalainen bändi, vaikka sijoittikin laulunsa enimmäkseen Yhdysvaltain etelävaltioihin, missä he olivat kierrelleet teinivuosistaan lähtien Ronnie Hawkinsin, Bo Diddleyn ja Sonny Boy Williamsonin kaltaisten artistien kanssa. The Bandin lauluntekijään Robbie Robertsoniin palataan tässä bloggaussarjassa myöhemmin.
.