Eilen joukko kirjailijaliittolaisia kokoontui Elokuvasäätiön tiloihin Katajanokalle kuulemaan ajatuksia ja kokemuksia siitä kuinka kirjoista syntyy – tai on syntymättä – elokuvia. Kiinnostavaa keskustelua, vaikka kysymys ei ainakaan vielä ole ollut minun kohdallani mitenkään ajankohtainen: muutamakin Muurahaispuun lukenut on tosin kertonut osaavansa kuvitella tarinaa elokuvana ja kustannustoimittaja-Stella bongasi uudesta Alas-käsikirjoituksesta muutamia hyvinkin elokuvallisia kohtauksia, mutta eipä ole ehdoteltu enkä ole tyrkyttänyt. Enkä välttämättä oleta että tilanne muuttuu kovinkaan pian, ainakaan ellei kirjojani käännetä muille kielille. Star Wreckeistä ja Iron Skysta huolimatta Suomessa tunnutaan edelleenkin kuvittelevan, että kaikki arkirealismista poikkeava on kallista ja aikaavievää, vaikka asia alkaa olla päin vastoin: on paljon kalliimpaa aidata katualue kaupungin keskustasta päiväksi ja raahata sinne kymmenittäin hyväpalkkaista väkeä duuniin kuin antaa prosessorien hyristä keittiän nurkassa muutaman yön (tai viikon) ajan.
Elokuvan tekeminen on joka tapauksessa julmetun kallista ryhmätyötä. Sain asiasta itse konkreettisen esimerkin tammikuussa, kun olin avustajana tulevan, Tom of Finlandista kertovan näytelmäelokuvan teaseria tehdessä. Tämän kohtauksen Malmin lentokentän päärakennuksen aulassa tapahtuvan alkuosan kuvaamiseen kului viitisen tuntia: paikalla oli parinkymmenen avustajan lisäksi toistakymmentä elokuvan ammattilaista ja opiskelijaa:
.
(Minä vilahdan tuossa parikin kertaa, mutta en ehkä kovinkaan helposti havaittavasti.)
Yleensä varsin yksin teostaan puurtavan kirjailijan on hyvä muistaa, että ”ryhmätyö” tarkoittaa myös sitä, että kirjailijalla olen enää valtaa kirjansa tarinaan kuin korkeintaan yhtenä ryhmänsä jäsenenä. Jos ei arvele kestävänsä sitä, että luovuutensa lapsi täysi-ikäiseksi kasvettuaan päättääkin ihailla Saul Schubackia ja Björn Wahlroosia ja lähtee Hankeniin opiskelemaan rahoitusta, niin sanotusti, ei kirjan elokuvaoikeuksia kannata kerta kaikkiaan myydä. Silloin se ei ole sen arvoista.
Antoisan iltapäivän päätteeksi saimme katsella Marko Kilven romaaniin Elävien kirjoihin perustuvan elokuvan. Aki Louhimiehen ohjaama 8-pallo on saanut suitsutusta, eikä lainkaan aiheetta. Se on tumma, tehokas ja pelottavakin tarina yhden ihmisen räpistelystä kuilun pohjalta kohti (edes jonkinlaista) valoa. Päähenkilö Pike on vähän päälle parikymppinen, vankilasta juuri vapautunut entinen sekakäyttäjä – ja vajaan vuoden vanhan tyttövauvan äiti. Työttömän, köyhän yksinhuoltajan arki on on yksinäistä ja ankeaa, eikä asiaa auta että vanha, edelleen päätään sekoittava kaveripiiri vaikuttaa selvin päin tarkasteltuna täydellisiltä idiooteilta. Kuvioihin palaa myös vanha poikaystävä, jonka ansiosta Pike on tuomionsa saanut. Molemminpuolinen rakkaus ei ole kadonnut, mutta Lallin mukana kuvioihin tulee muutakin kuin rakkautta. Tarinan toisena puoliskona on vähän kliseinen huumetutkijakaksikko: Olli on juuri sairaslomalta palannut, puukotuksen jäljiltä pahoista PTSD-oireista kärsivä avioeroisä, Elias taolaisen arvoituksellinen vanha ja kokenut poliisi, joka toimii sivuhomminaan psykoterapeuttina.
Jessica Grabowsky tekee vaikuttavaa työtä pelkästään epämiellyttävistä vaihtoehdoista valitsemaan joutuvana Pikenä: hän onnistuu näyttämään, miten naurettavaa kymmenen vuotta narkannutta nuorta on kehottaa omahyväisesti vain nostamaan leuka pystyyn ja sanomaan ”ei” – silloinkin kun nuori itse haluaa joka solullaan päästä uudelleen elämään kiinni. Elias (Pirkka-Pekka Petelius) ja etenkin Olli (Mikko Leppilampi) jäävät aika ohuiksi hahmoiksi eikä Eliaksen kiinnostuksen syitä Piken tilanteeseen lopultakaan avata. Ajatus siitä että Olli pääsee peloistaan yli silkalla väkivallalla on kertakaikkisen typerä, lapsellinen ja naurettava. Samanlaisia poliisihahmoja on nähty niin monta, vaikka itse yleensä välttelenkin rikoselokuvia ja -sarjoja. (Osittain juuri näistä syistä.) Yhtä lailla hämmentäväksi jää Eero Ahon sinänsä hienosti tulkitsema Lalli: Muutamassa kohtauksessa hän ilmaisee hyvinkin selvästi haluavansa itsekin pakoon maailmastaan, mutta hän ei löydä ulospääsyä senkään vertaa kuin Pike – paitsi tienaamalla jumalattomasti rahaa haaveilluista rikoksista ja hankkimalla omakotitalon rantatontilta. Toisaalta Lalli näyttäytyy täysin psykopaattisena hahmona, mikä tietysti tekee katsojalle hieman helpommaksi sulattaa loppuratkaisun.
Oletan, että Kilven kirjassa hahmoissa on enemmän syvyyttä, mutta kyllä elokuvan henkilöiden pitäisi pystyä seisomaan ihan omillakin jaloillaan. Joka tapauksessa hieno, komeasti ja näyttävästi kerrottu elokuva, joka kannattaa katsoa – mutta ei luultavasti silloin, jos oma elämäntilanne on tavalla tai toisella kovin ahdistava. Vasta myöhemmin sitten, kun alkaa mennä paremmin.
