Alas-romaanin kirjoittamisprosessi on ollut hieman hämmentävä kokemus. Jokaisella kirjailijalla lienee jonkinlainen kylmä rinki peffan ympärillä viimeistään siinä vaiheessa, kun valmista tekstiä ei ole vielä näytetty muille: Onko tämä käsikirjoitus vain vähän monisanaisempi versio All work and no play makes Jack a dull boysta? Onko tässä mitään tolkkua? Jaksaako kukaan lukea? Onko tekstissä mitään kiinnostavaa? Välittyykö se mitä halusin välittää? Innostaako, lumoaako? Tuntuvatko henkilöt ja tapahtumat uskottavilta (omassa kontekstissaan)?
Tämän romaanin tapauksessa rinkiin oli vielä pari lisäsyytäkin. Ensinnäkin lähdin kirjoittamaan tätä romaania huomattavan paljon kevyemmällä luvuittaisella suunnitelmalla kuin koskaan aikaisemmin. Karstan kokemusten jälkeen olen jaksanut varoitella itseäni, ettei kannata yrittää, ettei kannata antaa nesteen nousta päähän: minä tarvitsen varsin huolellisen etukäteissuunnitelman, että tekstiä syntyisi. Siinä kirjassa juutuin paikoilleni pahan kerran ja onnistuin aukaisemaan jumin vain siirtymällä kuukaudeksi kirjailijan roolista kääntäjän rooliin, tuottamaan tekstiä jonka joku muu (alkuperäinen kirjailija) oli suunnitellut hyvin perusteellisesti.
No, Alas-lukusuunnitelma oli niin ohut, väljä ja merkinnätön etten (vastoin tapojani) edes printannut sitä. Lisäilin siihen kirjoittamisen aikana muutamia asioita, mutta nekään eivät olleet niin yksityiskohtaisia kuin normaalisti lukusuunnitelmaani tekemät kynämerkinnät. (”Tässä NN tapaa MM:n paikassa Z ja he keskustelevat asiasta X. EIKUN siirretäänkin tämä seuraavaan lukuun.” [pitkä nuoli arkilta toiselle])
Erityisen hermostuttavaksi asian teki, että olin hahmotellut kirjalle vähän tavallisuudesta poikkeavan, epälineaarisen rakenteen. Alshainissahan oli viisi osaa, jokaisella oma kertoja, ja jokaisessa osassa kertoja näki ikään ohimennen erään tapahtuman (jolla kyllä oli tarinan kannalta paljonkin merkitystä). Tässä uudessa kärkikirjoituksessa jokainen viidestä kertojasta kokee kukin jälleen saman tapahtuman, mutta heille kaikille kyseessä on iso, elämää muuttava tapaus, kirjaimellisesti. Lisäksi koko kirja alkaa tällä tapahtumalla ja päättyy siihen. Minä, tavallaan, päätin spoilata kirjani loppuratkaisun heti kättelyssä.
No, eihän tämä ole niin ainutlaatuista. Useimmat dekkarijuonet perustuvat siihen, että ensin kerrotaan mitä tapahtui, ja sen jälkeen selvitellään miksi niin tapahtui, mitä oikeastaan tapahtuikaan ja keitä oli paikalla tekemässä mitä. Tavallaan tämä on pelkkä pikkunokkela muunnelma dekkarin peruskaavasta vähän erilaisessa asiayhteydessä. (Alshainissahan oli myös hyvinkin avoimen dekkarimainen sivujuoni.)
Mutta silti. Lähdin kirjoittamaan melkoisen tiukalla aikataululla (Finncon!) rakenteeltaan vähän kokeellista romaania laatimatta etukäteen kunnollista juonisuunnitelmaa. Muutaman kerran menin illalla nukkumaan miettien, että pitäisi keksiä kesken olevan osan kertojalle jotakin mielekästä tekemistä yhden luvun ajaksi, jotta hänet saataisiin kuljetettua paikkaan Y sitä seuraavaan lukuun mennessä. Hämmentävää kyllä, näissäkään tilanteissa ei rinki kylmentynyt kovin viileäksi. Yön yli nukkuminen auttoi keksimään henkilölle kokonaisuuden(kin) kannalta mielekästä tekemistä, ajattelemista ja olemista.
Ja tekstiä syntyi suunnilleen sitä tahtia kuin pitikin. Pidinhän minä tässäkin kirjassa tosin tauon työstääkseni loppuun Rage Against the Machine-kirjasuomennoksen, mutta silti. Jossakin mielen pohjalla koputtelee ajatus: Tämä kaikki on ollut mennyt ihan liian helposti. Siksi minun kai olisikin pitänyt olla todella huolestunut siinä vaiheessa kun rupesin ojentelemaan käsikirjoitusta kustannustoimittajalle ja ateljeekriitikoille. Mutta ei. Muutamaankin kertaan, asianmukaisten ja harvinaisen huolellisesti pidettyjen taukojen jälkeen, luettu kässäri tuntui oikeastaa aika mainiolta.
Tässä vaiheessa olisi jo pitänyt olla totisesti syytä huolestua kirjailijan hybriksestä.
Nyt kustannustoimittaja ja ensimmäiset ateljeekriitikot ovat tekstin lukeneet ja palautetta antaneet. Korjattavaa tosiaan löytyy, kuten pitääkin. Sitä vartenhan tekstiä muilla luetetaan ennen sen painamista, että siitä saataisiin karsittua hölmöydet, kämmit, kirjoitusvirheet ja muut ongelmat. Mutta: pääosin tarina ja teksti tuntuisivat toimivan, vetävän, kiinnostavan. Hämmentävää.
Joudun siis vieläkin odottelemaan sitä proverbiaalista itkua pitkän ilon jälkeen. Enkä osaa oikein vieläkään olla kunnolla huolissani. Ehkä minä alan leipääntyä? Mikään ei enää tunnu miltään? Jännitys ja tunteen palo ovat kadonneet liian pitkään töitä nyhertäneen kirjailijapolon elämästä?
Onhan tietysti, hah, sekin teoreettinen mahdollisuus että tuosta on tosiaan tulossa ihan hyvä kirja.
