Suosikki-lehti sitten lopetetaan. Ei lopettamispäätös minulta lapsuuttani riistä, ei nuoruuttakaan – ne ovat menneet kauan sitten eikä niitä totisesti ole ikävä – mutta kyllähän lehteen muistoja liittyy. Ei niin paljoa eikä rakkaita, että lähtisin osoittamaan mieltäni tai edes liittymään Naamatussa ”Suosikkia ei saa lopettaa” -ryhmään, jos sellainen on olemassa. Lehti lienee luonnollisen ja järkevän elinkaarensa elänyt, ja armomurha on inhimillisin ratkasu.
Tämä näkemys tosin perustuu, useimpien varmojen näkemysten tavoin, suhteellisen täydelliseen tietämättömyyteen: lienen lukenut Suosikkia viimeksi joskus 1980-luvulla. Sittemmin kokemukset lehdestä ovat rajoittuneet lähinnä kansikuvien tuijotteluun kaupan lehtihyllyssä.
Luulen, ettei Suosikki tullut meille koskaan varsinaisesti tilattuna lehtenä. Äiti oli 1970-luvulla toimittajana Lehtimiehet Oy:n naistenlehdessä Jaanassa ja toi firman muutkin tuotteet kotiin töistä tullessaan. Siitä syystä lehteä tuli luettua – ainakin lueskeltua – muutama vuosi senkin jälkeen kun sen musiikkijournalistinen linja ei enää oikein… puhutellut.
Muistan kyllä ensimmäisen Suosikin aiheuttaman järkytyksen. Olin äänittänyt radiosta kasetille ”Man Who Sold the Worldin” ja, jos oikein muistan, ehtinyt saada Anja-tädiltäni syntymäpäivälahjaksi Ziggy Stardust and the Spiders from Mars -kasetin, mutta ensimmäisen kunnollisen valokuvan David Bowiesta näin vasta Suosikista. (Kasetin kannen kuvat olivat pikkuruisia, perin muokattuja ja suttuisia.) Tässä vaiheessa Bowiella oli promokuvissa täysi Alladin Sane -maski ja hänhän oli siihen aikaan muutenkin tavattoman laiha ja androgyyni. Oli perin vaikeaa hahmottaa sellaisen… olion pystyvän laulamaan jotenkin ihan normaalin ja aikuisen kuuloisella äänellä ihan selväjärkisen oloista musiikkia. Ehkä se oli hyvä oppitunti tulevalle intohimoiselle musiikinharrastajalle.
Tuohon aikaan musiikin diggailu noudatti muutenkin usein samaa kaavaa: artistista luki ensin Suosikista, ja jos sitten radion harvojen pop-ohjelmien juontaja sattui kuuluttamaan ennen seuraavaa kappaletta tutunkuuloisen artistin nimen, sormi kytki kasettinauhurin pause-kytkimen pois päältä ja uteliaisuutta herättänyt kappale tallentui nauhalle. Meillä radiosta nauhoittaminen tapahtui perin primitiivisesti: toimittajavanhempien haastattelukäyttöön hankkiman nauhurin mikrofoni oli sijoitettu DUX-matkaradion kaiuttimen eteen. Täytin monta vanhempien vanhaa haastattelukasettia popmusiikilla, myöskin sellaisia joita he olivat ajatelleet pitävänsä tallessa.
Levyjä oli harvemmin varaa ostaa, mutta joskus niitäkin hankintoja tuli tehtyä ihan Suosikin juttujen perusteella. Tosin turvana oli levykauppojen (käytännössä Aleksanterinkadun Musiikki-Fazerin) kuuntelupisteissä suoritettu ainakin yhden levypuoliskon kuunteleleminen läpi ennen kuin laareista poimitusta nipusta valittiin ne, joihin oikeasti sijoitettiin rahaa. Tällä menetelmällä taisin valita muun muassa Gary Glitteriä ja Mudia esimerkiksi New York Dollsin sijaan. (Dollsien esikoistakin nimittäin kehuttiin Suosikissa, siksi levy tuli poimittua kaupassa kuunneltavaksi.)
Lehdessä käsiteltiin tietysti musiikin lisäksi kaikenlaista muutakin (oletettuun) nuorisokulttuuriin liittyvää. Oli Jykän ja Riken mainio(lta siihen aikaan tuntunut) sanaleikkisarjakuva Kutri-Helena, jonka tilalle tuli myöhemmin Nyrok City. Olivat kuuluisat palstat: Ekin seksiin ja muihin terveysongelmiin (hah!) keskittyneen lääkäripalstan lisäksi taisi olla ihmissuhdeneuvontapalsta, jonka nimeksi muistelisin ”Super-Sydän Jammua”. (Jammu-nimi sai pahan kaikunsa vasta myöhemmin, 80-luvulla.) Seksikysymysten tietämättömyystasoa pöyristelin jo (poikuutensa vasta paljon myöhemmin menettävänä) varhaisteininä, mutta harvassapa kodissa oli kirjahyllyssä avoimesti nippu sukupuolivalistuskirjallisuutta, joista osan lukemiseen vanhemmat jopa kannustivat.
Ei Suosikki silti kokonaan onnistunut hallitsemaan musiikkimakua. Juice Leskistä, esimerkiksi, tuli kuunneltua ja radiosta nauhoiteltua perin paljon huolimatta Suosikin nuivasta suhtautumisesta: Jyräys-Hämäläinen ei ilmeisesti antanut koko 70-luvulla antanut anteeksi ”Jyrki Boyta”, jonka tiesi hyvin kertovan itsestään ja omasta kännikäyttäytymisestään.
Vähitellen Suosikin linja alkoi tuntua yhä enemmän ei-minulta. Yritin satunnaisesti lukea Introa, mutta se muuttui pian suosikkimaisemmaksi Helpiksi. Sitten tuli 80-luku, Soundi ja lopulta Rumba. Suosikki vajosi naurun ja (enemmän tai vähemmän lapsellisen) ylenkatseen kohteeksi. Sittemmin siitä tuli lähinnä välinpitämättömyyden kohde. Monet Rumba-kollegat toki tienasivat aivan asiallisia juttupalkkioita kirjoittamalla Suosikkiin (Rumba maksoi todella surkeasti) ja monen tie ammattitoimittajaksi kulki nimenomaan Hämäläisen lehden kautta. Itse en sille tielle päätynyt (kaikkien osapuolten onneksi, luulisin), joten Suosikki työnantajana jäi kokematta. Niinpä lehden lopettamispäätökseenkin tulee suhtauduttua varsin kepeästi. Ehkä mukana on edelleen hiven (edelleen jotakuinkin lapsellista) ylenkatsetta.
