Joskus nuorna wannabe-kirjailijana kehittelin ideaa tieteistarinasta, jossa ihmiset muuttuvat – pyytämättä ja yllättäen – vaippaeläimiksi.
Tämä nerokas idea perustui puolihuolimattomasti luettuun tietoon siitä, että vaippaeläimet viettävät nuoruutensa vapaasti uivina toukkina, joilla on alkeellinen selkäjänne ja sen toisessa päässä jotakin, jota voi (ainakin hyvällä tahdolla) pitää aivoina. Aikanaan toukka asettuu aloilleen merenpohjaan, hukkaa aivonsa ja selkäjänteensä ja viettää lopun ikäänsä merituppena tai sen sukulaisena suodattaen itselleen vedestä syötävää.
Kuvittelin, että toukkavaiheen selkäjänteisyys merkitsisi, että vaippaeläimet ovat esi-isiämme, lähellä sitä evoluutiopuun haaraa, jossa selkäjänteiset ovat eronneet muista pääjaksoista. Kuvittelin edelleen, että jossakin vaiheessa evoluutiota toukat ovat lakanneet aikuistumasta ja ruvenneet lisääntymään jo toukkina: olisi jotenkin kuvaavaa tälle ihmiskunnallemme, että olisimme pelkkiä kakaroita, jotka eivät koskaan aikuistu. Kuvittelin tekeväni tarinan, jossa jokin – vaikkapa jokin kemikaali tai ympäristömyrkky – laukaisisi sittenkin tämän miljoonia vuosia uinuneen aikuisvaiheen. Ihmiset lakkaisivat liikkumasta, aivot ja selkäranka katoaisivat, meistä tulisi eräänlaisia zeniläisen mielentyhjennyksen mestareita.
Tajusin kyllä, että tuskin nämä vaippaeläingeenit kauhean hyvin toimisivat, vaikka ne olisivatkin olemassa perimässämme. Sadat miljoonat vuodet olisivat tehneet niihin niin paljon mutaatioita ettei aikuisvaihe taatusti olisi elinkelpoinen edes meren pohjassa.
Ihan hauska tarinaidea, mutta siinä on paha perusvika. Vaikka vaikkaeläimet olisivatkin ”alkeellisia” selkäjänteisiä, eivät ne ole esi-isiämme eivätkä -äitejämme. Selkäjänteisiä on ollut ennen vaippaeläimiäkin, eikä ole mitenkään varmaa – tai välttämättä edes todennäköistä – että ne olisivat olleet minkään muunkaan elikon toukkavaiheita. Vaikka DNA:ssamme on melkoisesti kaikenlaista käyttämättä jäävää sälää ja tauhkaa, on erittäin epätodennäköistä, että siellä olisi vaippaeläimen aikuisvaiheen rakennusohjeita, edes viallisia rakennusohjeita. Ellei sitten vaikkapa syöpäkasvain ole tällainen epäonnistunut vaippaeläinaikuisen alku?
Sinänsä eläinten metamorfoosi tuntuu viime vuosina alkaneen kiinnostaa evoluution(kin) tutkijoita aivan uudella tavalla. Miksi eläin muuttuu elämänsä vaiheessa joksikin aivan toisenlaiseksi eläimeksi? Kiinnostusta on lisännyt tieto, että toisinaan evoluutio”puun” haarat eivät erkanekaan toisistaan ikuisiksi ajoiksi, vaan toisinaan (näennäisesti) hyvinkin etäällä olevat eliömuodot saattavat kohdata ja risteytyä. Ehkä perhonen on ollut joskus satoja miljoonia vuosia sitten loinen, joka on muuttanut täysin kunniallisen ja hyvin toimeentulevan toukkalajin pelkäksi oman lisääntymisensä apuvälineeksi? Hyönteisillä homma on sentään vielä yksinkertaista ja toukkavaiheet jotakuinkin saman näköisiä aikuisvaiheen kanssa verrattuna vaikkapa polttiaiseläimiin tai piikkinahkaisiin.
Joskus, tai oikeastaan aika usein, tieto on vähintään yhtä kiinnostavaa ja jännittävää kuin tarinat.
Niin kuin muodonmuutos ”krokotiilistä”, joka pureutuu jopa kalaan ja syö sen, hirmuisen kauniiksi sukeltajaksi, koppakuoriaiseksi, joka ei syö lihaa lainkaan.
Lapsena otettiin niitä krokotiilejä lasipurkkiin ja vietiin sitten biologianopettajalle, joka päätti selvittää sitten syksyllä asian koko luokalle.
Mutta oikeasti me vähän pelättiin krokoja, koska jos ne vaikka suhtautuisivat meihin kuin iiliäiset. Niitä oli työ ja tuska irrottaa jaloista, jos oltais satuttu seisomaan paikallaan niin kauan että ne pääsisivät veren imemisen makuun.
Iiliäiset eivät taida muuttua toisiksi?