Mark Brend: Rock and Roll Doctor. Lowell George: guitarist, songwriter and founder of Little Feat. Backbeat Books, San Francisco 2002.
Innostuin Little Featista joskus 1980-luvun alkupuolella, samoihin aikoihin kun musiikillinen maailmani laajeni muutenkin moneen erilaiseen suuntaan. Tähän aikaan bändiä ei ollut olemassakaan: se koottiin uudelleen vasta jokunen vuosi myöhemmin, ja onnistuin uuden kokoonpanon näkemäänkin Roskildessa vuonna 1990. Taisin lähteä pois kesken encoreta, siinä vaiheessa kun muutenkin turhaan muniinpuhaltelu-jammailuun sortunut bändi kutsui lavalle (sinänsä mainion) kitaristin Jeff Healeyn ja alkoi jamitella eniten inhoamaani Feat-biisiä ”A Apolitical Bluesia”. Jammailu on ihan kivaa jos siinä on itse mukana soittamassa, mutta festivaalien päälava on moiselle puuhastelulle ihan väärä paikka. Sitä paitsi tältä keikalta – samoin kuin 1990-luvun lopulla näkemältäni Little Featin Tavastian-keikalta – puuttui jotakin aivan olennaista: laulaja/lauluntekijä/kitaristi/bändinjohtaja Lowell George (1945-1979).
Mark Brendin suppeahko elämäkerta toteaa, ettei Little Featista ole koskaan tullut ”oikeaa” kulttibändiä, kuten monista muista samanlaisia vaiheita kokeneista kohtalotovereistaan. Asiaa olisi kuulemma auttanut, jos Feat olisi hajonnut muutamia vuosia aikaisemmin (niin se kyllä hajosikin, mutta kokosi rivinsä uudelleen) tai että niiden viimeistenkin levyjen myynti olisi jäänyt täysin olemattomaksi. Asiaa ei tietenkään auttanut sekään, että tullakseen toimeen bändin jäsenet joutuivat repimään toimeentuloaan aivan muualta kuin lähinnä harrastukseksi laskettavasta bändistä, ja kohtuullisen hyvinä soittajina he sattuivat pärjäämään aika hyvin studiohommissa. Viimeisten levyjen turhanpäiväiset, ylipitkät rockjazzviritelmät ovat sitä paitsi tehneet bändille jälkijättöistä suosiota jatsipiireissä, mikä ei sekään edistä kulttibändistatusta. Brendin ja minunkin mielestäni Little Featin lumo on jossakin aivan muualla kuin soittotaidoissa ja hienoissa sointukuluissa.
Brendin elämäkerta painottuu, harvinaista kyllä, hyvin pitkälti musiikkiin ja sivuaa jopa jonnin verran soitto- ja laiteteknisiä asioita. Georgen yksityiselämä jää pitkälti rauhaan, siihen viitataan lähinnä siinä vaiheessa kun tolkuton bailaaminen, tupakointi ja kokaiinin käyttö alkoivat rapauttaa nopeasti nuoren miehen terveyttä ja veivät häneltä lauluntekemisen lahjan jo monta vuotta ennen kuolemaa sydänkohtaukseen 34-vuotiaana. Brend antaa ymmärtää osien rivien välissäkin, että monesti Featin sisäisenä valtataisteluna toisaalta Georgen ja toisaalta kakkoskitaristi Paul Barrèren ja kosketinsoittaja Bill Paynen välillä nähty johtajuuden liukuminen pois Georgelta johtui pitkälti siitä ettei Georgesta oikein ollut siinä vaiheessa johtamaan yhtään mitään: hän otti komennon käsiinsä taas hienon livelevyn Waiting for Columbusin viimeistelyvaiheissa. Siinä vaiheessa Feat oli kuitenkin hajonnut (taas!) ja Georgen soolourakin päättyi ennen kuin oli päässyt kunnolla vauhtiin.
Little Feat on merkittävä bändi oikeastaan kahdesta syystä. Ensinnäkin bändin levyiltä löytyy tylsemmän materiaalin lomasta melkoinen liuta todella kauniita lauluja. Osa on kuultu sittemmin (ja jo 70-luvun alussa) muiden cover-versiohitteinä, melkoinen osa on sen verran omintakeisia ettei niitä ole ollut kovinkaan helppoa versioida. Toiseksi bändin taito yhdistellä monenlaisia tyylisuuntia – ensin autotallirockia, bluesia, psykedeliaa ja kantria, sittemmin myös neworleansilaista polyrytmiikkaa, maailmanmusiikkia ja jazzia – oli osaltaan hälventämässä tyylisuuntien siihen asti tiukkoja raja-aitoja. Muusikkona Lowell George kehitti slide-kitaransoittoa myös aivan uusiin suuntiin siihenastisesta blues-traditiosta. On vaikeaa kuvitella, että esimerkiksi Sonny Landreth soittaisi niin kuin soittaa ilman Georgen vaikutusta. Little Featin levyillä ja keikoillakin mukana olleen Bonnie Raittin kohdalla vaikutteet ovat tietysti myös aivan ilmeisiä. Olen itsekin melkoinen liukukitaroinnin fani (ja yrittänyt itsekin jonnin verran opetella tätä soittotekniikkaa), ja runsas, tyylikäs slide-soundin käyttö lienee alun perinkin ollut niitä asioita jotka Featissa minuun vetosivat.
Mark Brendin elämäkerta on suppea ja ehkä vähän pinnallinen johdatus kiinnostavan artistin musiikkiin ja lyhyeen elämään. Ei ensiluokkainen teos, mutta eipä Lowell Georgesta liene parempaakaan kirjoitettu.
Laitetaan loppuun muutama YouTubesta löytynyt Little Feat -livepätkä bändin parhailta päiviltä:
Rock and Roll Doctor vuodelta 1975 (jota ei saa upotettua sivuun, näjemmä)
Fat Man in the Bathtub:
Ja loppuun teknisesti kammottavan huono videopätkä ”Long Distance Lovesta” – biisi on kuitenkin nätti kuin mikä:
