Joskus 1980-luvun alkupuolella leikittelin jonkinlaisella aprillipila-ajatuksella siitä, että YLE:n pääuutisten tilalla lähetettäisiin kokeeksi vuoden vanhat uutiset ja selvitettäisiin, huomaako kukaan yhtään mitään. Ennen vuotta 1988 kovin moni ei ehkä olisi huomannut, ainakaan jos uutislähetys olisi keskittynyt (kuten siihen aikaan yleensä) pelkästään Euroopan asioihin. Sen jälkeen ei moiselle tempaukselle olekaan tullut uutta tilaisuutta.

Newsweekin vuosien 1988–92 Itä-Euroopan osaston päällikkö Michael Meyer kertoo kirjassaan Ihmisten vuosi 1989 (The Year that Changed the World, suom. Veli-Pekka Ketola, Karisto 2010) tuosta lyhyestä ajanjaksosta, jolloin Euroopan paikoilleen muumioitunut tilanne yhtäkkiä alkoi muuttua pelottavan nopeasti. Yhden ainoan vuoden kuluessa Varsovan liiton itäeurooppalaiset kommunistihallinnot murenivat toinen toisensa jälkeen – mikä rauhanomaisemmin, mikä väkivaltaisemmin. Unkari, Puola, Saksan Demokraattinen Tasavalta, Tšekkoslovakia, Bulgaria, Romania… ja vajaan kahden vuoden kuluessa myös itse Neuvostoliitto. Tuosta vain.

Yhdysvaltalainen Meyer myöntää itsekin röyhistelleensä aikansa ylpeästi ja katteettomasti: ”Me teimme sen! Me voitimme!” Pohdittuaan kohtaamisiaan itäeurooppalaisten toimijoiden ja tavallisten sukankuluttajien kanssa hänen on kuitenkin ollut myönnettävä, ettei Yhdysvalloilla – tai Natolla – ollut asioiden kehityksessä oikeastaan osaa eikä arpaa. Useimpien lännen johtajien reaktiona oli pitkään epäuskoinen tuijotus leuka virkapalatsin lattiaparkettia laahaten ja tumput suorina: onneksi. Näin entiset kommunistimaat saivat kerrankin huolehtia kohtalostaan ja tehdä valintojaan omin voimin.

Mielenkiintoista kyllä, muutoksen agentteina toimivat useimmiten kommunistipuolueen korkea-arvoiset virkailijat ja (toisinaan entiset) innokkaat kommunistit. Puolan tapauksessa mukana oli jopa itse Wojciech Jaruzelski, sama mustia laseja käyttänyt kenraali, joka oli nujertanut vajaata kymmentä vuotta aikaisemmin Solidaarisuus-ammattiyhdistysliikkeen ja ollut parikymmentä vuotta aikaisemmin viemässä Varsovan liiton hyvin aseistettua toveriapua keskelle Prahan kevättä.

Oikeastaan tämä on hyvinkin ymmärrettävää. Harvalla toimijalla kommunistipuolueiden sisäpiirin ulkopuolella oli realistista kuvaa maiden konkurssikypsästä taloudellisesta tilanteesta ja valtavasta velkataakasta (useinmiten vieläpä länsimaille). Ns. tavallisen kansan aika kului ruokajonoissa ilmiantajia ja propagandan toitottamaa pahuuden valtakuntien hyökkäystä pelotellen. Tarvittiin tiedotusvälineiltä visusti piilotettuja tietoja sen tajuamiseen, ettei nykymeno voi mitenkään jatkua, että on parempi tehdä jotakin ennen kuin ei tosiaankaan ole enää mitään mahdollisuuksia tehdä yhtään mitään.

Tarvittiin myös lupaus, etteivät naapurimaat tällä kertaa tulekaan tarjoamaan toveriapuaan pyytämättä ja yllätyksenä.

Sen lupauksen antoi, ensin kahden kesken ja myöhemmin myös yhä avoimemmin ja julkisemmin, Neuvostoliiton Mihail Gorbatšov. Hän uskoi edelleen kommunismiin – kunhan sitä arvioitaisiin uudelleen ja uudistettaisiin – ja liittolaisten joukkopako oli hänelle katkera pettymys. Hän kuitenkin pysyi lupauksensa takana. Neuvostoliitto pysyi sivussa. Se varmasti maksoi hänelle loistavan poliittisen uran – ja oli osaltaan kaatamassa ja hajottamassa Neuvostoliittoa – mutta tuskin hän sitä jälkikäteen niin suunnattomasti katui.

Tuskin katuivat kauheasti nekään kommunistivaikuttajat, jotka olivat olleet murtamassa yksipuoluejärjestelmää ja joilta äänestettiin virat ja asemat alta heti kun äänestettävänä oli muitakin kuin kommunisteja. Kaikkialla kommunistit eivät tietenkään kadonneet mihinkään, jatkoivat vain yksinvaltaa eri puoluetunnusten ja näennäisdemokratian verhossa. Etenkin Bulgarian ja Romanian tapahtumia Meyer pitää pikemminkin vallankaappauksina kuin vallankumouksina: Ceauşescun pariskunnan farssimaisella pikateloituksella ei ole mitään tekemistä demokratian kanssa, länsimaisesta oikeusjärjestelmästä puhumattakaan.

Sitä paitsi etenkin Jugoslaviassa 1990-luvulla ja Unkarissa 2010-luvulla on valtaan päässyt vielä kommunistiakin saatanallisempi ja verisempi aate: nationalismi. Isänmaan nimissä on tehty enemmän rikoksia kuin kommunismin nimissä koskaan, ja kommunistijohtajatkin manipuloivat alaisiaan ennen kaikkea heidän isänmaallisuuteensa vetoamalla.

Silti on vaikeaa olla tuntematta sisällään mukavan lämpöistä tunnetta lukiessaan Meyerin kuvausta Prahasta samettivallankumouksen päivien aikaan ja ajattelematta samalla sitä, miten samanlaiselta Kairon viime viikkojen tapahtumat tuntuvat.

Meyer kirjoittaa toimittajamaisen sujuvaa, mutta samalla poukkoilevaa ja osin pinnallistakin proosaa: kirja on mukavaa, kepeää luettavaa. Jouduin lukiessani myös arvioimaan uudelleen näkemyksiäni muutamasta hahmosta. Olen pitänyt George Bush vanhempaa täydellisenä mitättömyytenä ja Ronald Reagania jälkeenjääneenä pellenä, jota juhlivat valtiomiehen nimellä ainoastaan oikeistopropagandan sekoittamat pöljät. Reagan oli kuitenkin Yhdysvaltain haukkojen täyttämästä johtoryhmästä ainoa, joka päätti luottaa Gorbatšoviin ja antaa tälle tilaisuuden. Bush puolestaan näki uudelleen valtaan päässeiden, nopeiden tapahtumien ansiosta kauhusta housuihinsa kakkivien haukkojen keskeltä, että tässä on tapahtumassa ihan oikea muutos, ja että nyt ei ole oikea aika uhota eikä mesota, vaan antaa demokratian rattaille tilaisuus pyöriä omaan tahtiinsa. Kiitos heille.

Kirjan epilogissa Meyer sipaisee kevyeen tyyliinsä myös Yhdysvaltain (Bush nuoremman aikaista) nykypolitiikkaa, joka on kohottanut tietoa tärkeämmäksi sanaksi uskon: uskon omaan jumalalliseen ylivertaisuuteen, uskon amerikkalaisuuden lopulliseen voittoon, uskon siihen että lopulta meitä uhkaava absoluuttinen Paha kukistetaan emmekä me sittenkään luhistu hillittömän asevarustelun aiheuttamaan mielettömään ulkomaanvelkaantumiseen. Meyer jättää lukijan pohdittavaksi mahdolliset yhtäläisyydet Saksan Demokraattisen Tasavallan umpikujaan juuri ennen kuin sen kansalaisille tuli lopultakin tilaisuus äänestää, kirjaimellisesti, jaloillaan ja Trabantien kuluneilla kumirenkailla.

• Tweet
• Pin It