Olen aina pitänyt Tammisaarta viehättävänä paikkana. Kävimme siellä omalla veneellämme muutamia kertoja 70-luvulla ja isällä oli kesäasunto muutaman vuoden siinä lähellä Lappohjassa. Monelle vanhemmalle miehelle ja naiselle nimellä on kuitenkin mustempi kaiku niiltä ajoilta, kun viehättävä puutarhakaupunki tunnettiin Ekenäsinä ja ”Tammisaari” viittasi oikeastaan yksinomaan nykyisen Dragsvikin varuskunnan paikalla sijainneeseen vankileiriin. Sinne keskitettiin 1920- ja 30-luvuilla Suomen poliittiset vangit.
Sirpa Kähkönen kertoo saaneensa Mustat morsiamet -romaanin jälkeen lukijapalautetta, jossa kuvausta suomalaisista poliittisista vangeista pidettiin kuvitelmana. Tieto-Finlandia-ehdokkaanakin ollut Vihan ja rakkauden liekit (Otava 2010) pohjautuu osin nyttemmin julkisiin Etsivän Keskuspoliisin ja vankeinhoitolaitoksen arkistoihin – niihin, joita ei hävitetty poliittisen ilmapiirin muuttuessa – ja osin Kähkösen isoisän Lauri Tuomaisen jäämistöön – siihen, mitä Tuomainen itse tai hänen leskensä eivät hävittäneet.
Lauri Tuomainen oli liian nuori joutuakseen taistelemaan vuoden 1918 sisällissodassa, mutta kahden punikin pikkuveljenä hän oli jo valmiiksi epäilyksenalainen. 20-luvun köyhien kyykyttäminen sai hänet lähtemään itärajan toiselle puolelle parempien mahdollisuuksien Neuvostoliittoon – mitä maa hetken aikaan olikin, ainakin suomalaisille ja ainakin Karjalan ja Leningradin seuduilla – mutta veljistään poiketen hän palasi muutaman vuoden kuluessa takaisin Suomeen. Poliittinen toiminta johti pian toistakymmentä vuotta kestäneeseen mielipidevankeuskierteeseen.
Vankien elämä 1930-luvulla ei ollut yleisesti ottaenkaan kovin ruusuista – asenneilmapiiri on tuttua nykyisten perssuomalaisten vaahtosuisimmilta sekopäiltä – mutta nykysuomalaisen silmään raaka kohtelu tuntuu epäoikeudenmukaisemmalta silloin, kun vangin ainoa rikos on yritys käyttää sananvapautta tai parantaa oman sosiaaliryhmänsä tai lähipiirinsä toimeentulomahdollisuuksia. Pakkosiirtolan arkistoista on sittemmin hävitetty mm. lääkärinraportit – mahdollisesti henkilökunnan suojelemiseksi myöhemmiltä rikossyytteiltä – mutta toiminta tuntuu säilyneenkin aineiston valossa usein lähinnä perverssin sadistiselta. Ainoaa kapinointikeinoaan syömälakkoa käyttäneitä vankeja yritettiin nujertaa samankaltaisella barbarismilla mitä englantilaispoliisit olivat käyttäneet parikymmentä vuotta aikaisemmin suffragetteja ja monta kymmentä vuotta myöhemminkin irlantilaisterroristien myötäilijöiksi epäiltyjä vastaan. Monille, Lauri Tuomainen mukaan lukien, kohtelu aiheutti elinikäisiä vammoja. Jotkut kuolivat jo pian pakkoruokinnan jälkeen. Suomalainen lehdistö ei asioista tietenkään kertonut muuta kuin sen mitä Etsivä Keskuspoliisi halusi lehdistön kertovan. Suomalainen media oli tuohon aikaan muutenkin yhtä yksipuolista kuin amerikkalainen Fox nykyään.
Kiusaannuttavan romanttisesti nimetyn Vihan ja rakkauden liekkien kuvaus Suomen itsenäisyyden alkuvaiheista ei tietenkään ole koko totuus. Mutta se on sellainen osa totuutta, jota ei pidä unohtaa, ei koskaan.
Minä suosittelen lukijoille myös Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjaa, joka on fiktiota. Sitä taitaa olla noin neljän kirjan verran. Se käsittelee lähinnä kotirintamaa viime sotien aikana.
Mukana vilahtaa myös turvasäilössä olleista kertomuksia.
Olen samaa mieltä tämän tietokirjan nimestä, tuntuu vaikealta uskoa että se on kirjailijan tarkoittama ja haluama nimi.
Kysäisin asiaa kirjailijalta itseltään (joka on Mukkula-tuttuja), ja kyllä nimi on hänen mielensä mukainen. 😎
Se on peräisin pakkosiirtolan vankien laulun ”vihan liekeistä”, mikä olisi tietysti lukiessa pitänyt itsekin huomata.