Aamun paikallislehti kertoi laajalti nykyään General Motorsin omistaman Saabin vaikeuksista. Automerkin tarina saattaa olla hyvinkin ns. tiensä päässä.
Ainoa auto, jonka olen koskaan omistanut – ja senkin puoliksi silloisen avovaimoni kanssa – oli Saab.
Kyseessä oli silloin kolmetoistavuotias Saab 99, paljon ajettu, kulunut ja jonkun luultavasti nuoren entisen omistajan (tai käyttäjän) vähän päältä tuunaama. Hän ei ollut selvästikään pitänyt kromista: listat oli joko poistettu tai maalattu mustiksi. Alkuaan ruskeasta autosta oli maalattu tumman metallinpunainen.
Kyseisen Saabin ajoista lähtien minun ensimmäinen mielikuvani auton omistamisesta on tämä: Pimeä pikkupakkasilta taloyhtiön parkkipaikalla, jota valaisee yksinäinen katulamppu. Katulampun sinertävässä hämyssä näkyy pystyyn nostetun konepellin varjo, konepellin alta näkyy ysiysin massiivinen kaksilitrainen moottori, äänettömänä ja elottomana, moottorin metallipintoja peittävä huurrekerros kimaltelee hiljaa valohämyssä. Minä yritän taskulampun valossa keksiä konepellin alta jonkin syyn sille, miksi moottori ei käynnisty.
Kyllä tuon kanssa pääsääntöisesti tultiin joten kuten toimeen, ja aikaa myöten minäkin – uudempiin automaattiryyppyautoihin sitä ennen tottunut – opin säätelemään ryyppyä niin ettei moottori tulvinut. Ainakaan kovin usein. Lopulta päätimme M:n kanssa luottaa autoon niin paljon, että lähdimme sillä kuukauden reissulle Keski-Eurooppaan. Sitä varten se oli hankittukin, kumpikaan emme tarvinneet (onneksi) autoa juurikaan muuhun työ- tai harrastustoimintaan. Jätimme kotiin takapenkin istuinosan, jolloin selkänojan kaatamalla perään saatiin tila patjalle ja kohtuullisen mukava nukkumapaikka kahdelle.
Reissu vei Unkariin, Itävaltaan, Liechtensteiniin, Saksaan tuttavien mökille ja sitten Roskilden festivaalien (yllätys yllätys) kautta kotiin. Vanha ysiysi kesti matkan rasitukset kohtuullisen hyvin. Vaduzissa palasimme kaupunkikävelyltä autolle ja huomasimme, että sen alta valuu pieni nestenoro – rutikuivana hellepäivänä. Pienen paniikin jälkeen kävi ilmi, että akku oli päässyt liikkumaan paikoiltaan ja painunut sylinteriryhmän kylkeä vasten, jolloin akun pintaan oli sulanut pieni kolo. Tämä ei aiheuttanut matkan aikana suurempia ongelmia, kunhan muistimme lisätä silloin tällöin tislattua vettä. (Aikaa myöten vuotanut akkuvesi tosin syövytti poikki akkua ja auton runkoa yhdistäneen maadoitusjohdon, mutta vasta kauan reissun jälkeen.) Itävallan Alpeilla, parin kilometrin korkeudessa, hyvin lämminnyt ja jo hyvän tovin ajettu kaasutin tulvi, minkä ei olisi pitänyt olla yllätys minulle, vanhalle Pirsig-fanille: pienempi ilmanpaine tietenkin muuttaa ilman ja bensiinin seoksen suhdetta juuri tuohon suuntaan. No, onneksi mahdollisuuksia moottorin käynnistämiseen alamäkilähdöllä oli ns. runsaasti…
Loppupäivän ajomatka alaspäin, miltei jatkuvalla moottorijarrutuksella, luultavasti rasitti kytkintä melkoisesti. Sylinteri jouduttiinkin vaihtamaan vähän myöhemmin, kun kytkinpolkimen tuntumakohta oli muuttunut mielenkiintoisen vaihtelevaksi: muutaman kerran tuli lähdettyä liikennevaloista hulppeasti renkaat ulvoen, kun veto välittyi moottoriin paljon nopeammin kuin olin odottanutkaan. M, vielä omaanikin tuoreemman kortin haltija, kieltäytyi kokonaan ajamasta ennen kuin kävimme saksalaiskorjaamossa. Matkailu avartaa lompakkoa, kuten Pahkasika asian laittamattomasti totesi.
Kaikesta huolimatta selvisimme suhteellisen kunnialla koto-Suomeen ja kotiin – melkein. Kytkin hajosi lopullisesti Itäväylällä, kolmisen kilometria ennen kotipihaa. Kuului pieni paukahdus ja helinää, eikä moottorin voima enää välittynytkään pyöriin asti. Onneksi liikenne oli hiljaista ja vauhtia oli sen verran, että auto saatiin tyylikkäästi liu’utettua tienlaitaan pois tieltä. Koska vuonna 1990 kenelläkään normaali-ihmisellä ei vielä ollut kännykkää, jouduin tekemään pikku kävelyretken Itäkeskukseen soittamaan hinausauton.
Autonomistajuus jatkui hieman pidempään kuin avoliitto: ysiysi ehti toimia saman vuoden loppusyksystä muuttoautonani Vuosaaresta Korsoon. Seuraavan vuoden alussa auto sai sitten lopulta uuden omistajan, jolla se näytti yhä olevan vielä 2000-luvun alkupuolella, kun tulin jostakin uteliaisuudenpuuskasta asiaa autorekisteristä vilkaisseeksi.
Itselläni ei sen jälkeen ole ollut tosiaankaan minkäänlaista halua omistaa autoa. Ei halua eikä onneksi tarvettakaan.
