Olen kertonut tätä tarinaa ennenkin, mutta menköö vielä kerran:

Elokuussa 1982 olin viettänyt äärimmäisen tylsää diskoiltaa Bottalla ja olin palailemassa kotiin Kontulan bussilla. (Nyt kun ajattelen, kyseessä oli varmaankin viimeisiä kertoja kun kävin missään diskoa muistuttavassa lähes vuosikymmeneen, ja hyvin harvoin sen jälkeenkään. Kontulasta muutin pois vajaata kuukautta myöhemmin.) Illan viimeinen bussi pelmahti täyteen nuorta porukkaa Turun junalta. He poikkesivat normaaleista juoppovuoron asikkaista: he olivat suhteellisen selvin päin ja, ennen kaikkea, he olivat edelleenkin aivan hurmioituneita näkemästään ja kuulemastaan. Ruisrockin (silloin yksipäiväisen) festivaalin viimeisenä oli esiintynyt pienessä jousujohteessa ollut dublinilainen uuden aallon yhtye nimeltä U2.

Tiesin bändin nimeltä, ja olin varmaan kuullut heidän kahden ekan levynsä laulujakin Rockradiosta: U2 kuului niihin radiotoimittajien uusiin suosikkibändeihin, joista itse en oikein saanut otetta. Siihen meni vielä monta vuotta: löysin yhtyeen hienon kolmannen älpeen War (jossa on yksi äänilevyhistorian hienoimmista kansista) vasta kun olin tykästynyt Unforgettable Fireen ja The Joshua Treehen. Joskus Rattle and Humin jälkeen kiinnostus laimeni: oman elämäni vähän mutkikkaan vaiheen lisäksi kävi niin, että bändi suuntasi sellaisille konepopihtaville vesille jossa itse en viihtynyt. Sittemmin U2 on tehnyt hienoja levyjä ja hienoja lauluja, joskin olen huomannut kuunnelleeni No Line on the Horizonia enemmänkin Daniel Lanois -levynä, jolla U2 soittaa.

No, joka tapauksessa. Eilisiltana U2 tuli lopultakin nähtyä livenä.

Stadionin takakaarre on huono paikka minkäänlaiseen kokonaisvaltaiseen musiikkikokemukseen, mutta täytyy myöntää että U2 teki parhaansa. Päivänvalossa lievästi sanoen kummalliselta vaikuttanut hämähäkkihäkkyrälavaste toimi vallan komeasti, ja rengasmainen, ylös ja alas venyvä videoscreeni toi pikkusormen taakse piilotettavissa olleet neljä muusikkoa vähän lähemmäs.

Stadionkonsertti ei myöskään ole koskaan mitään soundien juhlaa, ja olisin mielelläni kuullut paremmin esimerkiksi rockin tyylikkäimmin ikääntyneen muusikon Adam Claytonin bassoa, mutta minkäs teet. Enimmäkseen soundit olivat siedettävät, bändi soitti erinomaisesti ja asenteella. Monet edellistä iltaa kommentoineet ovat todenneet, että Bonon ääni tuntuu kestäneen ikääntymistä yllättävän hyvin ja että vanhatkin kappaleet soitetaan alkuperäisissä sävellajeissa. Oma korvani ei ole tuon toteamiseen tarpeeksi absoluuttinen, mutta hyvältä laulu kuulosti, vaikka joissain kohti Bono tuntui välttelevän falsettiin kipuamista. Parissa hitaammassa kohdassa kokonaisuus alkoi hetkittäin laahata, mutta pian hommaan polkaistiin taas vauhtia. Amnesty International ja One-kampanja pääsivät hyvin esille, kuten pitikin.

Kappalelista tuntuu elävän keikasta toiseen. Eilen kuultiin ensiesitys ”Every Breaking Wavesta” ja muutaman edellisillan keikalla olleen kaipailema Batman Forever -elokuvalaulu ”Hold Me, Thrill Me, Kiss Me, Kill Me”, mutta toisaalta minä jäin kaipailemaan Warin ”New Year’s Dayta” ja ”Sunday Bloody Sundayta”.

Odotin myös yhtä useampaa encoreta, mutta ehkä ajoittaisen sateen tiheneminen vaikutti asiaan? Bändi ehti kuitenkin olla lavalla parisen tuntia, joten melkoisen tuhti paketti saatiin rahan vastineeksi. Kunnon show, kuten stadionbändiltä sopii odottaakin. Vaikka U2:n musiikkiin on helpompi tutustua levyjen ja konsertti-dvd:iden välityksellä, olen kyllä erinomaisen tyytyväinen kokemukseen. Ei se tuollaisena telkkaritse välity, ei koskaan.

• Tweet
• Pin It