Jos kirjoittaisin dekkareita, tässä olisi jo ainesta vähintäänkin juonentyngäksi:
Kohtuullisen hyvämaineisilla verkon kirja-arvostelupalstoilla Nimimerkki X tyrmää historiakirjailija NN:n uusimman teoksen. NN tykkää kyttyrää ja alkaa selvitellä nimimerkkiä. Käy ilmi, että X on tyrmännyt monen hänen kollegansakin teoksia vuosien mittaan – lukuun ottamatta kirjailija MM:ää, jonka teoksia X sen kuin vain kehuu. Epäilyksiä herää myös, että suuren nettikirjakaupan lukija-arvosteluja – samassa hengessä – kirjoittanut nimimerkki Y on sama kuin nimimerkki X.
MM kieltää ehdottomasti syytökset ja hermostuu. Tilanne menee niin pahaksi että ruvetaan jo puuhaamaan oikeusjuttua – kunnes MM:n juristi paljastaa, että MM:n vaimo on tunnustanut käyttäneensä nimimerkkejä X ja Y – ilmeisesti miehensä tietämättä – ja haukkuneensa miehensä kilpailijoiden teoksia.
Paitsi että oikean dekkaristin pitäisi tietenkin punoa tähän murha, tai mielellään useampikin. Vaikka olenkin parissa kirjassa käyttänyt dekkarihtavia sivujuonia, pidän silti spekulatiivistä fiktiota huomattavan paljon tervehenkisempänä tapana tarkastella oman maailmamme ja aikamme ongelmia kuin irvokasta ja perverssiä väkivaltaa. Eikä minun sitä paitsi tarvitse kehitellä tätä juonentynkää, sillä, toverit, tämä tarina on tosi, kertoo Guardianin nettipainos.
