Jokin aika sitten postiluukusta kolahtaneessa uudessa Tähtivaeltajassa minua elähdytti aivan sama asia kuin minua elähdytti viime kesän Finnconissa: George R. R. Martinin kunniavieraspuhe, joka siis julkaistiin lehdessä Jan Hlinovskyn suomennoksena.
Itse olen peräisin (Suomen mittakaavassa) jokseenkin keskiluokkaisesta perheestä, mutta ei meilläkään, asuntovelkaisina, ollut 1960–70-luvuilla varaa matkustaa lainkaan samaan tahtiin kuin mitä nykyään jopa opintolainalla kituuttavat opiskelijat pitävät itsestäänselvyytenä. (Neljän hengen perhe ei tietenkään lähde yhtä kepein eväin reppu- ja liftausmatkalle kuin pari nuorta, etenkään kun vanhemmat eivät olleet tottuneet sellaiseen matkustamiseen omassakaan vapaassa nuoruudessaan.) Aikakauslehtitoimittaja-äiti ja televisiotoimittaja-isä kyllä kävivät työmatkoilla useita kertoja vuodessa, mutta perheen yhteisiä ulkomaanmatkoja tapahtui korkeintaan parin vuoden välein. (Ja viiden 70-luvun alun vuoden aikana ei lainkaan, kun veneily vei kaikki rahat siihen asti, kunnes äiti kieltäytyi enää astumasta veneeseen.)
Niinpä minä turvauduin lapsena ja nuorena täsmälleen samaan matkustusmetodiin kuin newjerseyläinen Martin: kirjoihin. Otsikon kirjastoluokitus (en ole varma oliko numero sama senaikaisessa Helsingin kaupunginkirjaston luokituksessa) oli vakiopaikkojani kaikissa niistä kirjastoista, joissa kävin: ensin Keinutien päähän pysähtyvässä kirjastoautossa, sitten bussimatkan päässä Herttoniemen kirjastossa, sitten Kontulan uudessa ja hienossa (mutta alkuun puolityhjässä) kiinteässä kirjastossa, sitten silloisessa, ihanan sokkeloisessa pääkirjastossa Rikhardinkadulla.
Minä taisin matkustaa Martinia enemmän meriteitse. Luultavasti jossakin vaiheessa matkustin oikeastaan yksinomaan meriteitse, ja – tietenkin – purjeiden voimalla. Tai avaruusaluksella, kuten Martin. Äidin tavaroista löytyi Valittujen Palojen vanha maailmankartasto, minun kauan sitten miltei hajalle selaamana. Kartoissa on edelleenkin jotakin lumoavaa: lupaus seikkailusta. Itse asiassa missä tahansa pinnassa saattoi olla mahdollisuus nähdä kartta, ja siten lupaus seikkailusta. Rapaisemmilla keleillä menin aina istumaan bussin takaosaan, sillä silloisten Liikenne Oy:n punaisten bussien takaikkunaan muodostui kiehtova, miltei kiinalaisen maalauksen näköinen haarautuvien jokilaaksojen ja niitä erottavien vuorijonojen maisema. Olen tavannut monta muutakin, jotka ovat lapsena – ja aikuisenakin – lumoutuneet tuijottamaan maalaamattomia puupintoja: syykuvio muuttuu nopeasti maisemaksi, kartaksi, tarinaksi. Se on sitä oikeastikin, tietysti, mutta mielikuvitus höystää kertomusta aivan toiseen suuntaan.
Kirjailijalle on tietenkin ehdottoman välttämätöntä kyetä näkemään tarina ja maailma jossakin sellaisessa mitä tavallinen tallaaja pitää korkeintaan epäsiistinä pintana, joka pitäisi puhdistaa tai maalata siistin, tasaisen vaaleanharmaaksi. Mutta tavalliselle tallaajallekin kyvystä on iloa ja hyötyä. Hän voi mielessään kukistaa menemisillään, tekemisillään ja näkemisillään leveilevän pellen ajattelemalla: Minäpäs muuten olen ollut sellaisessa paikassa, johon sinä et ikinä mene, ja minä olen tehnyt asioita joita sinä et osaa edes kuvitella.
