Ernest Cline osoittautui livenä tekstinsä oloiseksi mieheksi. Leppoisa nörtti, terveesti ylpeä nörttiydestään. Hän kirjoitti Ready Player Onen ennen kaikkea teokseksi, joka miellyttää häntä itseään, johon on mahdutettu kaikki ne asiat joista hän itse tykkää, ja jonka kokonaisuus on täysin hänen päätäntävallassaan, toisin kuin elokuvakäsikirjoitukset – RPO:n kässäri mukaan lukien – joilla on taipumus muuttua matkan varrella tunnistamattomiksi. Kirjan suosio on Clinelle sikälikin ilahduttava asia: innostunut, iso fanikunta auttaa säilyttämään kirjan oleelliset aspektit muuttumattomana Hollywoodin myllytyksessäkin.
(Minusta on edelleen käsittämätöntä, miten edes keskeisimmät jutut kirjasta on mahdollista mahduttaa elokuvaan. Televisiosarjaan kyllä, mutta että elokuvaan… ellei sitten tulossa ole Ready Player Onen lisäksi Two ja Three, ainakin.)
Clinen paripäiväinen visiitti oli täynnä ohjelmaa. Jetlagginen kirjailijaparka työnnettiin suoraan koneesta televisiokameroiden ääreen, saapumispäivänä oli muutama muukin haastattelu, ja tänään vielä enemmän. Homma päättyi Akateemisen kirjakaupan Kohtauspaikan leppoisaan jutustelutuokioon. Univelkoja Ernest ei erityisemmin päässyt makselemaan. Lyhyeksi ajateltu vierailu Helsingin mafian tapaamisessa Urhon pubissa venyi, kuuleman mukaan, toisen ravintolan ja yksityisasuntojatkojen myötä jonnekin aamuneljän tuolle puolen. Itse jättäydyin porukasta jo yhden korvilla.
Suomalainen fandom tuntuu tehneen Ernestiin todella positiivisen vaikutuksen, ja hän toivoo pääsevänsä palaamaan viimeistään Finnconiin. Mainiota.
Hain postista paketillisen kirjoja. Gummerukselle suomentamani Ernest Clinen viisisataasivuisen romaanin Ready Player One kääntäjäkappaleet ovat saapuneet.
Loistavan suomentajakollegani Laura Jänisniemen perustaman Kiimankulman kääntäjätalon pihaan oli kokoontunut kahdeksisenkymmentä uteliasta kuulemaan, mitä tuleman piti. Ja ensimmäiseksi he saivat kuulla minua lausumassa, laulamassa sekä säestämässä lausumistani ja laulamistani efektoidulla baritonikitaralla.
Kiimankulman yö jatkui suomentajakollegoiden lukiessa katkelmia töistään. Kuulimme katkelmia rikosromaaneista, tutkielmia fonttien sensuelliudesta, laveaa kirjallisuuden kirjoa – ja vielä illan emännän kauniisti lukeman katkelman vain muutamaa päivää aikaisemmin menehtyneen loistavan kollegamme ja upean ihmisen 
trilogiasta ei voi puhua, kirjoja vain sattuu olemaan kolme ja osa niiden tapahtumista sijoittuu samaan New Crobuzonin kaupunkiin: Perdido Street Station kokonaan, The Scar alkaa sieltä, Iron Council poikkeilee siellä ja päättyy sinne. Edellisten kirjojen tapahtumista on vuosikymmeniä aikaa, mutta maailma on entinen, barokkisen rönsyilevä sekoitus fantastisen magian eri muotoja ja steampunk-henkistä kuvitelmaa 1800-luvun luokkayhteiskunta-Lontoota.
Kyseessä on vallan vinkeä kirja: 2040-luvulle varsin dystooppiseksi rapistuneisiin Yhdysvaltoihin sijoittuva tarina, jonka kantavana ideana on hillitön fiksaatio 1980-luvun populaarikulttuuriin – musiikkiin, elokuviin ja, ennen kaikkea, tietokonepeleihin.