Minulla on ollut montakin syytä istua jo pari talvea ranskantunneilla. Ranskantaidosta olisi hyötyä englanninkielisen kirjallisuuden suomentajalle. Sitten on tietysti Mali, tai oikeastaan koko läntinen ja pohjoinen Afrikka, jossa ranska toimii monia kieliä puhuvien ihmisten yhteisenä kielenä. Mainio paikka on myös Välimeren rannikon Antibes, viehättävä pikkukaupunki, jossa on vietetty jokunen mukava loma – tosin edellisestä kerrasta on jo aikaa eikä seuraavaa ole tiedossa. Kuten S. totesi, hyvä lisäsyy olisi saada selvää, mitä Jacques Brelin lauluissa alunperin oikein kerrotaan.

Breliä on tehty maailman sivu kyllä suomeksikin, tosin toisinaan ikään kuin välikielen kautta: ehkä ilmeisimpänä esimerkkinä Arto Sotavalta epäilemättä levytti ”Päivät kuin unta vaan” -hittinsä enemmänkin Terry Jacksin ”Seasons in the Sunin” kuin Brelin alkuperäisen ”Le Moribondin” innoittamana. Itse asiassa minäkään en ollut tajunnut hienon laulun alkuperää ennen kuin kuulin sen tänä iltana Timo Tuomisen paljon räväkämpänä – ja luullakseni alkuperäiselle uskollisempana –  ja ilkeämpänä suomennoksena.

Tuominen on esittänyt pääosin itse suomentamiaan Brelin lauluja jo hyvän aikaa, viimeksi Kansallisteatterin Lavaklubilla. Tämänkertainen putki päättyi tämäniltaiseen esitykseen samaisen talon Suurella näyttämöllä. Paikanvaihdoksessa on puolensa ja puolensa: toisaalta vahvasti tekstipainotteiset, rosoiset laulut toimivat epäilemättä paremmin intiimimmässä tilassa, lasillisen ääressä, kuin isossa, kaikuvassa salissa, jossa sanoituksista oli välillä vähän vaikeaa saada selvää. Toisaalta Brelin ilkeilevän humoristisissa tarinoissa on paljon kabareen ja music hallin henkeä, joten perinteikäs ja vanhanaikaisen näköinen sali sopii oikeastaan aika hyvin. Ison lavan näyttämötekniikkaa käytettiin myös vallan taitavasti – hienovaraisesti, hillitysti ja tyylikkäästi. Tuominen pystyi myös ottamaan näyttämön hyvin haltuunsa niin ettei tila tuntunut lainkaan niin tyhjältä kuin se oikeasti oli.

Minä en ole koskaan ollut mikään suunnaton ns. teatterilaulun ystävä. Tarkoitan sellaista ylikorostetun emotionaalista ja räiskähtelevää laulamista, joka kovin usein syö musiikista hienovaraisuuksia ja sävyjä enemmän kuin lisää niitä. Brelin musiikissa tällainen esitystapa kuitenkin toimii mainiosti – laulut on siihen oikeastaan tarkoitettu. Ilmeisestä flunssaisuudestaan huolimatta Tuominen pystyi vetämään kaksi noin tunnin settiä ja pari pitkää encorea kunnon kokovartalotyylillä ja laulujen tarinoita tulkiten. Tukena oli Tomi Rikkolan, Tuomo Kuuren, Juha Mennan ja Marko Roinisen erinomainen kvartetti, joka osasi kuunnella solistiaan ja antaa hänelle kaiken tarvittavan tilan.

Setti vältteli – ”Le Moribondia” lukuun ottamatta – kaikkein ilmeisimpiä Brelin lauluja aina encoreisiin asti, jolloin kuultiin jo ”Amsterdamkin”. ”Ne me quitte pas” ja (yksi lemppareistani) ”Au suivant” jäivät kuitenkin puuttumaan. Ei makeaa mahan täydeltä sentään. Mainion illan muistoksi matkaan lähti levyllinen Tuomisen Brel-tulkintoja. Ja lisämotivaatiota ranskanläksyjen tekemiseen.

New Orleans, New York. Katrina ja Sandy. Kiinnostavaa kyllä, kahden peräkkäisen illan konsertit liittyivät kahteen myrskyvaurioita – pahempia tai lievempiä – viime vuosina kärsineeseen yhdysvaltalaiskaupunkiin.

Huvilateltta Goes Tremé oli jossakin mielessä ihan osuva otsikko sunnuntai-illan kattaukselle: musiikki oli louisianalaista, saman tyylistä mitä mainiossa Tremé-televisiosarjassa kuultiin, mutta toisaalta lavalla ei nähty juurikaan itse sarjassa esiintynyttä väkeä. Mutta toisaalta: parin vuoden takaisen reissun puolentoista vuorokauden New Orleans -kokemuksen jäljiltä voisi kyllä väittää, että juuri tämänoloista musiikkia voisi hyvinkin päästä kuulemaan, kun vaeltaisi muutaman korttelin verran Bourbon Streetiä kaupungin ranskalaiskorttelissa ja poikkeasti kapakkaan tai pariin.

(Huvilateltassa tosin oli aika paljon vähemmän kännikkäitä.)

Cedric Watsonin ja Dirk Powellin viisihenkinen yhtye antoi ensin tunnin kattauksen juurevaa cajunia ja zydecoa. Tekijämiesten käsissä Louisianan maaseudun enimmäkseen (alunperin) ranskankielisen kreoliväestön perinnetanssimusa kulki komeasti. Haitarit ja viulut vinkuivat, ja teinihiphopparin näköinen nuori neiti (jonka nimeä en pikagooglauksella onnistunut löytämään) rapsutteli pyykkilaudasta napakkaa komppia. Tuli mieleen paljon, paljon mukavia muistoja Queen Idan 1980-luvun Tavastian-keikoilta, jotka olivat minulle ja monelle muulle peruskurssi tällaiseen meininkiin.

Siinä missä Cedric Watson nähdiin Tremén ykköskaudella, Huvila-illan toisen yhtyeen laulajaa John Bouttéa kuultiin kaikkina kausina sarjan tunnussävelmän laulajana. Tällä kertaa Bouttélla oli mukanaan klarinetistin, kontrabasistin ja kitaristin trio. Musiikki nojasi New Orleansin perinteen jazzimpaan laitaan – sovitusten puolesta. Sävellysmateriaali oli enimmäkseen tuoreempaa. Mukana oli bluesia, Annie Lennoxia, soulia ja kertakaikkisen komea versio Leonard Cohenin ”Hallelujahista” – tosin pikemminkin Jeff Buckleyn coverversion hengessä.

Säestävä trio oli erinomainen ja taivutteli laulun kuin laulun mukavasti nykivään neworleansilaisrytmiikkaan, mutta Boutté vei kyllä laulajana koko show’n. Hänellä on vanhan polven soulmiehen ote, asenne ja hyvin samcookemainen ääni, joka toimi erinomaisesti tässä musiikissa ja tässä kontekstissa.

Keikan lopuksi Watsonin ja Powellin bändi palasi lavalle ja molemmat ryhmät vetivät kimpassa Tremén tunnusmelodian. Hieno ilta, mutta olisin kyllä kaivannut mukaan enemmän sellaista vähän uudempaa ja funkympaa New Orleans -meinikiä. Sellaista mitä vaikkapa Neville Brothers tai Dr. John ovat viime vuosina tehneet. Se oli kuitenkin televisiosarjankin oleellista pohjavirettä.

* * *

Maanantai-illaksi sali vaihtui Huvilateltasta Musiikkitalon suureen saliin, ja selkänojattomilla vaneripenkeillä monta iltaa kärsinyt kroppa nautti hyvin muotoilluista, pehmustetuista istuimista. Tällä kertaa salin ylikaikuisa akustiikkakaan ei häirinnyt: istumapaikka oli lähempänä lavaa kuin viimekesäisellä Patti Smithin keikalla, ja toisaalta tämän illan musiikki sopi paremmin salin ominaisuuksiin.

Laurie Anderson tuli nähtyä Huvilateltassa vuonna 2009, silloin Serth Calhounin ja Lou Reedin säestämänä. Nyt hänen, eh, bändinään oli Kronos-kvartetti, jonka tulin nähneeksi Espoon April Jazzissa joskus 1990-luvulla. Andersonin ja (tämän illan yleisön joukosta bongatun) Kimmo Pohjoisen kanssa tekemiensä projektien ohella (hah!) Kronos tunnetaan ennakkoluulottomana jousikvartettina, joka on aukaissut klasaripuolen(kin) yleisön korvia monelle musiikkityylille, ilmaisutavalle ja säveltäjälle, joista kuulijat eivät ole koskaan voineet kuvitellakaan tykkäävänsä.

Laurie Andersonin Landfall on monessakin mielessä hyvin laurieandersonmainen teos. Siinä yhdityy visuaalinen puoli, kiinnostus kieleen ja kirjoitusjärjestelmiin, maalailevat äänimaisemat, puhelaulu, muokattu ääni, syntetisoijat, sähköviulu ja elektroniset rytmit. Tällä kertaa lisäaineksena oli siis jousikvartetti.

Landfallin tarina alkaa ja päättyy Sandy-myrskyyn New Yorkissa, mutta välillä se poikkeilee suuntaan jos toiseenkin. Veden, tuulen ja tulvivien kellareiden lisäksi puolentoista tunnin aikana ehditään pohdiskella muun muassa sukupuuuttoon kuolleiden eläinlajien määrää – lähestulkoon esitelmän verran. Musiikki vaihtelee hitaasta leijumisesta kulmikkaaseen biittiin. Kronoksen nelikko pääsee ottamaan soittimistaan irti melkoisen valikoiman soundeja, säveliä ja hälyääniä, joita Anderson itse täydensi sähköviululla ja syntetisoijalla. Joissakin kohdissa teos tuntui etenevän kovin hitaasti, mutta kyllä kokonaisuus toimi. Useampia kuuntelukertoja se kyllä vaatisi. Tämä yksi kerta jätti mieleen paljon tarkempaa perehtymistä vaativia asioita.

Olen moneen kertaan todennut, että musiikkifestivaalien paras puoli on, että siellä voi päätyä katsomaan ja kuulemaan musiikkia, josta ei ole koskaan arvannut edes kuvitella diggailevansa. Tällä menetelmällä on tullut löydettyä huikeita helmiä: Tinariwen ja Junoon Roskildessa, Vusi Mahlasela Maailma kylässässä ja viimeksi Hopeajärvi Naamoissa.

Vaikka Helsingin juhlaviikot ei olekaan festivaali tässä mielessä – se on sarjauseiden viikkojen aikana järjestettäviä konsertteja ja muita tapahtumia, joihin kuhunkin pitää ostaa oma lippu – se tarjosi minulle eilen illalla tällaisen uutuudenlumokokemuksen.

Azam Alin & Niyazin konserttiin oli tullut kauan sitten keväällä hankittua liput sellaisella kevyen huolettomalla ”iranilaista musiikkia, toi voisi olla kiinnostavaa” -pohjalla eikä artistin tekemisiä tai levyttämisiä ollut sittemminkään tullut tutkailtua. Ennen keikkaa lavalla odottelevat lyömä- ja kielisoittimet antoivat odotella jotakin kiinnostavaa, toisaalta lavalla yhtä lailla odottelevat kolme läppäriä vaikuttivat epäilyttäviltä: vaikka itsekin teen musiikkia nykyään varsin tietokoneavusteisesti ja käytän sekvensserillä rakennettuja rytmejä, en ole koskaan oikein saanut makua konserttitilanteessa sekvenssereiltä soitettuun ”puolikuolleeseen” musiikkiin.

Huoli oli kuitenkin turha. Kappaleiden perusrytmiikkaa tuli jonkin verran ”koneilta”, mutta ns. oikeat soittimet olivat yhtä kaikki pääosassa. Sekvenssitkin oli rakennettu niin huolella ja joustaviksi, että niitä soittava ja käsittelevä kosketinsoittaja Gabriel Ethier pystyi reagoimaan muiden soittoon – ja päinvastoin: setissä oli instrumentaali, jonka Ethier oli kuulemma säveltänyt samana päivänä: ”Mulla on uusi biisi, voitaiskos soittaa tää illalla?”

Niyazin musiikki on – kuten paras musiikki usein – perinteen kädenojennus globaalille modernille. Iranilaiset melodiat ja kielisoittimet paiskasivat reilusti ja tasaveroisina kättä enimmäkseen afrikkalaisille lyömäsoittimille (joita soitti loistava Habib Meftah Boushehri) sekä japanilaiselle elektroniikalle. Paketin täydensi vielä kertakaikkisen komeaääninen ja näyttävä laulaja Azam Ali. Ei ihme, ettei väkeä juuri tarvinnut houkutella tanssimaan, ja istumaan jääneetkin saivat groovea, melodiaa ja harmoniaa koko rahan edestä.

Azam Ali ei kauhean mielellään esitä välispiikkejä – niin hän sanoi pitkässä välispiikissä, jossa hän selitti meidän tietämättömien ja sivistymättömien iloksi yhtyeensä taustoja: nykyään Kanadassa toimiva viisikko koostuu yhdestä turkkilaisesta, yhdestä kanadalaisesta ja kolmesta Iranin islamilaista vallankumousta paenneesta, jotka eivät ole koskaan saaneet esiintyä kotimaassaan, vaikka heidän musiikkinsa onkin yhä edelleen väkevästi iranilaista. Tämän pienoispuheen jälkeen musiikki soljui laulusta toiseen luontevana, orgaanisena, elävänä. Tällä kertaa yhtye oli päästetty aloittamaan sen verran ajoissa, että hyvänmittaisen setin jälkeen ehdittiin kuulla vielä yksi encorekin.

Ennen Niyazia esiintyneiden Wimme Saaren ja Tapani Rinteen musiikki oli hieman tutumpaa, mutta kaksikon yhteisesityksiä en muista tätä ennen kuulleeni. Rinteen tavassa käytellä bassoklarinettia ja efektilaitteita oli vähän samaa asennetta ja idaa mitä itse olen kokeillut omien lausunta- ja laulantaesitysteni kanssa baritonikitaralla ja dobrolla. Saaren joikaus toimi erinomaisena parina näille elektroakustisille äänimaisemille.

Hmmm. Illan molemmat esitykset tarjosivat ajattelun aihetta, innoitusta ja ideoita myös omille tekemisilleni. Siinäkin suhteessa tavattoman antoisa ilta.