Kategoria: elävä musiikki

Jaksaa ne heilua

·

Luulin meneväni Neil Youngin  & Crazy Horsen konserttiin, mutta huomasin päätyneeni jonkinlaisille festivaaleille, huonosti järjestetyille festivaaleille. Luvattuja istumapaikkoja oli karsittu, jotta ahtaalle alueelle oltaisiin saatu sullottua enemmän maksavaa yleisöä. Koska näytimme olevan viisikymppisinä suunnilleen keski-ikäisiä tai ehkä vähän keski-iän altakin, ajatus ei välttämättä ollut kovinkaan loppuun harkittu. Yleisö olisi ehkä jaksanut käyttää alueen palveluita paljon isommalla rahalla, jos kaikki energia ei olisi mennyt tuntikausien seisoskeluun.

Iltapäivän aloittanut Latebirds sopii hyvin ”klassinen”-nimikkeen alle. Yhtyeen ja sen vieraiden tekninen osaaminen on loistavaa, kaikki nyanssit ja soundit olivat kohdallaan. Runsaiden vieraiden avustuksella esitetty juurirockin klassikkokimara kuitenkin paljasti räikeästi saman ongelman, mikä minun korvaani kuuluu kovin usein silloin kun klassisen musiikin ammattitaitoiset muusikot yrittävät esittää jotakin rockiin nojautuvaa musiikkia: musiikista puuttuu sielu, jota ei soittotekniikalla korjata. Muutamat Latebirds-originaalit eivät mieli- ja kuulokuvaa muuttaneet.

Iltapäiväfestivaalin toisena lavalle noussut J. Karjalaisen yhtye korosti omalla musiikillaan vielä yhtä Latebirdsin ongelmaa: englanninkielisyys pudottaa musiikista väistämättä yhden (L:n tapauksessa kipeästi kaivatun) kommunikaatiotason pois. Jii lauloi luultavasti huonommin kuin koskaan eikä musiikki oikeastaan poikennut kauheasti Latebirdistä, biisit olivat (tälle yleisölle) melkein yhtä tuttuja kuin Latebirdsin veivaamat klassikot mutta silti musiikki eli ja hengitti ihan eri tavalla.

Kuuluttaja varoitteli etukäteen, että Neil Young oli vaatinut saada soittaa ”aivan saatanan lujaa” (tjsp.), mutta volyymit pysyivät onneksi ihan asiallisella tasolla: osaltaan asiaa auttoi laadukas moderni PA-laitteisto, jolla äänenpainetta pystytään jakamaan koko yleisölle vähän tasaisemmin. Crazy Horse maestroineen kuitenkin lähti käsittelemään musiikkiaan (osin) melun kautta. Suurin osa lauluista venytettiin likipitäen sietorajojensa yli äänivalli-kitarasooloilla ja parhaimmillaan viisiminuuttisilla kappaleen lopetuksilla. Mutta vain likipitäen: enimmäkseen musiikki toimi vallan mainiosti. Kompiltaan lievästi klenkkaava rymistely kuuluu Crazy Horsen tyyliin, on aina kuulunut. Puolimatkassa kuultiin pieni akustinen tuokio, joka – muutamien tuttujen kommenteista päätellen – toimi napakkana vittuiluna niille urautuneemmille ihailijoille, jotka inhoavat syvästi Youngin lempeämpää, akustista tuotantoa. Minulla itsellänikin on ollut vanhoista ihmissuhdekuvioista johtuen lievästi traumaattinen suhde näihin ralleihin, mutta oli mukavaa havaita ettei edes ”Heart of Gold” enää aiheuta ikäviä muistoja.

(Nyt kun kaivoin esiin blogimerkinnän Youngin edelliseltä Helsingin keikalta, huomaan että ”Heart of Gold” soi sieläkin.)

En ole seurannut Youngin levytettyä tuotantoa kovinkaan järjestelmällisesti, joten monet laulut kuulostivat lähinnä etäisesti tutuilta: Crazy Horsen yksioikoisehko soittotyyli sai näköjään uudetkin kappaleet tuntumaan osalta tuttua jatkumoa. Ja kyllä minunkin tunnistamiani klassikkoja tuli ihan riittämiin. ”Fucking Upissa” nähtiin soitannollisen ja laulannollisen jyrkkyyden maestron jopa hymyilevän. Yleensä Young näyttää laulaessaan lähinnä vihaiselta, mutta se ei ilmeisesti kuvaa hänen senhetkistä mielentilaansa.

Crazy Horse on ollut kuvioissa viisisenkymmentä vuotta ja auttoi Youngia näppärästi ylittämään kuilun vanhapieruisesta hämyhippiydestä uuden aallon suosikiksi ja sittemmin ns. vaihtoehtomusiikin kotijumalaksi, mutta henki tuntuu soitossa ja kiertelyssä olevan edelleen jäljellä. Sedät jaksoivat heilua jämäkän kaksituntisen keikan ja vielä pitkän encoren sen päälle – vaikka kappaleet venytettiinkin niin pitkiksi ettei niiden kokonaismäärä ollut kovinkaan suunnaton. Epätarkkuus ja mokailut kuuluvat yhtyeen eh, soundiin. Rockissa kuuluukin vähän pelätä, mitä seuraavaksi tapahtuu ja pysyykö biisi kasassa. Pysyy soittajillakin mielenkiinto tallella.

Tämän kesän annos keskisuomalaista kulttuuria

·

Ystävällä on erittäin miellyttävä tapa kutsua meidät joka kesä muutamaksi päiväksi mökilleen Päijänteen rannalle.* Näille reissuille on jo muodostunut perinteitä, ennen kaikkea vierailu Haihatus-näyttelyssä Joutsassa. Koska Maarit sattuu tutkimaan suomalaisia festivaaleja matkailun näkökulmasta, tämän kesän ohjelmaan lisättiin suorastaan legendaarisena pidetty Naamat-festivaali, se joka myydään säännönmukaisesti loppuun ennen kuin ensimmäistäkään esiintyjää on julkistettu.

En ole Naamoissa ennen käynytkään. Tapahtuma on pysynyt tietoisen pienenä – festivaalikansan pitää mahtua vanhan maatilan pihapiiriin – ja ilmeisen leppoisana. Järjestysmiehillä ei näyttänyt olevan juurikaan tekemistä: ainoa ulostalutettu känninen oli nimeltämainitsemattoman, kovin Jallusta innostuneen latvialaisbändin muusikko. Kyse on edelleenkin monessa suhteessa enemmänkin rennoista bileistä kaukana kaikesta kuin varsinaisesta musiikkitapahtumasta.

Ei sillä etteikö hyvää elävää musiikkiakin olisi kuultu. Seuraan, hah!, nykymusiikkia niin heikosti, että useimpien näkemiemme esiintyjien musiikkiin tapahtui täydellinen ensikosketus. The Splits oli vinkeä tapaus: bändin musiikin ja ulkoisen olemuksen antama vaikutelma oli – etenkin laulaja/kitaristin kohdalla – että hyvin toimeentulevat ammattilaiset tarvitsevat silloin tällöin purkautumiskeinon, joten he soittavat ja HUUTAVAT punkkia. Varmuuden vuoksi englanniksi, luulisin: sanoista oli aika vaikeaa saada selvää. Bändin yhteissoitto oli kyllä todella kunnioitettavan tiukkaa. Rita Stienis muistutti liikaa Gogol Bordelloa ollakseen musiikillisesti suunnattoman innostava, mutta hauskaa herrain keikan aikana oli. Lauantain stand up -setti aiheutti kyllä välillä hauskuuden sijaan melkoista myötähäpeää etenkin yhden esiintyjän jotakuinkin typerän ja infantiilin nivusaluepakkomielteen vuoksi.

Dxxxa D & Nukkehallitus olikin sitten aikamoinen yllätys freejazz-säesteisine, improvisoituine beat-runoiluineen. Setti ei ehkä toiminut ihan täydellisesti – noin vahvasti improon perustuva juttu on aina väistämättä hasardihommaa – mutta Dxxxan tajunnanvirta pysyi sen verran huumorintajuisena ja hauskana että setin kyllä jaksoi kuunnella leppoisasti nurmella istuen. Samae Koskisen Korvalääke tarjosi perään paljon normaalimpaa ja normimpaa suomalaista iskelmärockia. Hyvin tarjosi, ei siinä mitään. Päätösesiintyjä Aino Venna vastasi hienosta esikoisalbumista syntynyttä kuvaa. Vähän pätkittäisen alueella pyörimisen – kävimme välillä aiken kaikkiaan loistava festari, menen toistekin jos vain saan lippuja. Ja Maarit jaksaa majoittaa.

Naamojen jälkeen oli vuorossa Haihatuksen tuttu violetti talo ja viimeistä viikkoaan viettävä Muu maa -kesänäyttely. Nykyään paikalla on ympärivuotista toimintaa ja taiteilijaresidenssejä, seuraava näyttely puskee päälle jo ensi viikolla. Haihatushan on aina sekoittanut mainiosti ammattilaisten ja ITE-taiteilijoiden tuotantoa. Viime talvena alkanut residenssitoiminta on jossain määrin ammattilaistanut myös kesänäyttelyn otetta, vieraat olivat hyvin esillä.

Etukäteen lähinnä niljakkaalta vaikuttanut Franco Bubanin ”Women Bedroom” -teos – valokuvasarja naisten makuuhuoneista – osoittautui omin silmin nähden yllättävän hienoksi teokseksi. Tirkistelystä ei sitten lopultakaan ollut kyse. Jotenkin itseeni vetosi eniten Kalle Turakka Purhosen valokuvateos ETM – Elämäni Tekniikan Maailmassa. Ehkä siksi, että olen lukenut Tekniikan Maailmaa melkoisen osan nuoruuttani.**

Purhosen isä avusti pitkään Tekniikan Maailmaa ja Rakennusmaailmaa, joten perheenjäsenet pääsivät kerran toisensa jälkeen juttujen kuviin. Vanhimmissa teokseen valituissa kuvissa Purhonen oli kymmenvuotias, tuoreimmissa kymmenvuotiaan isä.***

Tämä kuvakokonaisuus on melkoisen hyvä esimerkki siitä, ettei ole mielekästä (aina) kysyä mikä on taidetta?, vaan että mielekkäämpi kysymys on milloin on taidetta? Alkuperäisten lehtijuttujen yhteydessä nämä kuvat eivät olleet taidetta, Haihatuksen näyttelyn kuvagalleria taas on taidetta. Ja hienoa taidetta ovatkin, ainakin minun mielestäni. Haihatus on aina ollut hyvä tarjoamaan oivalluksia eikä tämäkään vuosi pettänyt.

Ehkäpä tämänvuotinen keskisuomalainen kulttuuripläjäys osaltaan aiheutti paluumatkan aikaisen ideointipuuskan, jossa kaksi romaani-ideaa – tai pikemminkin yksi romaani-idea ja toinen, siihen liittymätön lupaus romaaniksi – tuntuivat sulautuvan yhdeksi romaani-ideaksi. Katsotaan, mitä kehitelmälle tapahtuu jatkossa.

___
* Jos Helsingin juomavesi on viime päivinä maistunut erityisen hyvälle, voitte siis kiittää meitä. Uimiset jäivät veden viileyden takia pikemminkin kastautumisiksi, mutta kyllä uitua tuli.
** Kokeilin tilata lehteä tovin muutama vuosi sitten, vuosikymmenien jälkeen, mutta joko lehden pitäisi muuttaa nimensä Autoilun Maailmaksi tai sitten minun kiinnostukseni ovat vain etääntyneet yksityisautoilusta tekniikan ja tieteen mielenkiintoisemmille ja vastuullisemmille alueille.
*** Kahden toimittajan lapsena minäkin olen lapsena poseerannut joissakuissa jutuissa, ja äiti jopa kirjoitti aikoinaan pakinasarjaa esikoisensa – minun – syntymästä. Valokuvamalliura ei kuitenkaan jatkunut yhtä tuotteliaana kuin Purhosella, joten huippuhetkeksi jäävät hienot mustavalkokuvat minusta, pikkusiskostani ja serkkupojastani 1960-luvun jutussa nimeltä ”Lapsen työkalut”, joka julkaistiin… ööö… olisiko ollut Kodin kuvalehdessä? Jutun muistan, mutta julkaisua en.

Väessä on voimaa

· 4 kommenttia ·

Olen nähnyt Patti Smithin livenä… odotas… viitisen kertaa, joista yksi kerta oli ns. ”spoken word” -keikka, jolla tosin myös laulettiin ja soitettiin. Plus yhden laulun setin vuoden 2010 Roskilden avajaisseremonioissa. Ei ollut siis epäilystäkään, etteikö odotettavissa ollut kunnon meininkiä. Enemmän hirvittelin konserttipaikkaa: Musiikkitalon suuri sali on kyllä kaunis, mutta sen akustiikka on tehty peittelemään klasarimuusikoiden rytmisen soittotaidon puutteita, joten salikaikua piisaa turhan paljon mihinkään, missä on biittiä.

Alkuun soundit vaikuttivatkin parvipaikoillemme melkoisen puuroisilta ja tasapainottomilta. Hämmentävästi kappaleiden välisissä hiljaisissa kohdissa saattoi kuulla terävän (akustisen) napsahduksen, kun Smithin luottokitaristi ja sielunveli Lenny Kaye polkaisi jonkun pedaalinsa päälle tai pois. Kaikkialle lavan ympärille levittäytyvä ”viinitarhasali” vaikutti sekin vähän oudolta, kun bändi oli asettunut lavalle soittamaan yhteen suuntaan: he kyllä pyrkivät kunnioitettavasti huomioimaan keikan mittaan myös backlinekamojen takana istuvat yleisön edustajat. Nuorena musiikkitoimittajana legendaarisen Nuggets-garagekokoelman toimittaneen Kayen laulaessa muun bändin kanssa mainiota garagepunksikermää Smith kävi lavantakaisessa katsomossa kättelemässä ja tervehtimässä väkeä.

Vähitellen keikka kuitenkin alkoi saada kierroksia alleen. Ei voi kuin kunnioittaen katsella, millaisella itsevarmuudella reilusti yli kuusikymppinen Patti Smith ottaa salin kämmenelleen, tanssii pitkin lavaa, laulaa kuin nuoruutensa päivinä ja pistää itsensä peliin koko kehollaan. Muusta bändistä rinnalla pysyi lähinnä Lenny Kaye, muut – lähes yhtä kauan mukana pysynyt PSG-rumpali Jay Dee Daugherty, basisti/kitaristi/kosketinsoittaja Tommy Shanahan ja kitaristi/basisti Jack Petruzelli – pysyttelivät enemmän taustalla, vaikka sooloja kyllä kuultiin.

Jonnekin puoleenväliin asti keikka pysytteli sellaisella paremmalla ”ihan hyvä” -asteella, mutta peräkkäin soitetut ”Because the Night” ja ”Gloria (In Excelsis Deo)” alkoivat nostaa intensiteettiä oikein kunnolla. Paremmilla paikoilla, paremmin lavan edustalla (eikä lavanedustan yläpuolella) tunnelma olisi hyvinkin voinut nousta vielä huikeammaksi, mutta enpä oikeastaan osaa valittaa. Kyllä tässä musiikissa oli väkevyyttä aivan riittämiin.

”People have the power
You are the people
You have the power
You are the future
and
future is NOW!”

Pian on Finncon

·

Enää viikko ja kaksi päivää Suomen jotakuinkin suurimpaan kirjallisuustapahtumaan Finnconiin Helsingin Kaapelitehtaalla.

Minun osaltani esiintymisaikataulu näyttää seuraavalta:

On Writing

Saturday 6.7. 10:00 Pannuhalli

Tom Crosshill (PJ), Aliette de Bodard, Peter Watts, J Pekka Mäkelä
The Guests of Honour talk about the Art of Writing.

Maailmankaikkeuden parhaat turistikohteet

Sunday 7.7. 10:00 Puristamo

Shimo Suntila (PJ), Siri Kolu, JS Meresmaa, J. Pekka Mäkelä

Kolme fiktiivistä hahmoa yrittää vakuuttaa yleisön siitä, että heidän maailmansa olisi paras kesälomakohde yleisölle.

Blindsight/Sokeanäkö

Sunday 7.7. 13:00 Puristamo

Peter Watts, J. Pekka Mäkelä

Peter Watts lukee englanninkielistä alkuteosta ja J. Pekka Mäkelä tekemäänsä suomennosta.

Uudemman kerran, ja aiheesta

·

Lokakuussa, Washingtonissa ollessamme, huomasimme että Me’Shell Ndegéocello* esiintyi samassa, mainioksi havaitussa Howard-teatterissa, jossa olimme olleet juuri edellisenä iltana katsomassa Los Lonely Boysia. Saimme liput, näimme keikan ja olimme tyytyväisiä. Kyseessä oli Ndegéocellon kunnianosoitusilta edesmenneelle laulajalegendalle Nina Simonelle: setti koostui kappaleista, joita Simone oli esittänyt ja/tai jotka muuten liittyivät Simonen uraan. Samalta reissulta tarttui matkaan Pour une Âme Souveraine: A Dedication to Nina Simone -albumi, jota voi totisesti suositella.

Eilen, Helsingin Savoy-teatterissa, tuli tilaisuus vahvistaa positiiviset mielikuvat keikasta. Alkuun harvalukuiselta näyttäneen yleisön ikäjakauma viittasi siihen, että monet heistä olivat tulleet kuuntelemaan Nina Simonea eivätkä Me’Shell Ndegéocelloa, ja takaamme kuuluikin jonkun verran valituksia siitä miten kovalla Chris Brucen kitara surisi tai miten voimalla Deantoni Parks soitti rumpujaan – toisinaan. Kieltämättä Ndegéocellon komea bassotyöskentely ja sävykäs laulu olisivat saaneet olla vähän paremmin esillä, mutta silti: tämä on voimallista musiikkia, nämä olivat voimallisia tulkintoja ja voimaa(kin) sopi käyttää. Ennen kaikkea Parks näytti mallia, siitä miten valtavan määrän sävyjä, tehoja ja soundeja osaava ja tyylitajuinen rumpali voi tuottaa pienellä ns. moposetillä. Hienosti musiikkia sävytti myös kosketinsoittaja Jebin Bruni.

Enimmäkseen silmät kiinni laulanut Ndegéocello ei juurikaan puhunut eikä välispiikannut, mikä oli vähän harmi: hänellä on niin hurmaavan matala ja käheä puheääni että tämä kuulija toivoisi hänen myös laulavan enemmän sillä rekisterillä. Homma toimi hienosti kyllä korkeammaltakin, ei siinä mitään.

”To Be Young, Gifted and Blackia” ei kuultu (tosin levyllä sitä duetoinut Cody Chestnuttkaan ei ollut paikalla), mutta kuultiinpa hieno versio ”Tomorrow Never Knoẉsta” – Ndegéocello kertoi että Simonen Beatles-valinta oli ollut ”Revolution”, mutta että hän itse oli aina tykännyt paljon enemmän Lennonin yhden soinnun ihmeestä. Kaiken kaikkiaan hieno keikka, joka tietysti olisi voinut olla yhtä tuntia pidempikin. Ehkä jopa parempi keikka kuin Washingtonissa. Kyllä teitä nyt harmittaa ettette olleet paikalla, ja ihan aiheesta.

___
* Taiteilijanimen virallinen kirjoitusasu on vaihdellut vuosien mittaan. Wikipedian mukaan nykyinen muoto on Meshell Ndegeocello.

Laitojen kautta

·

Viikonloppu on ollut musiikillisesti monipuolinen. Eilen tuli käytyä – vuorokauden varoitusajalla – Uuden musiikin kilpailun finaalissa Espoossa, kun minut pyydettiin puhumaan aikamatkailusta tapahtuman netti-etko-osuuteen. (Minun osuuteni löytyy suunnilleen 24 minuutin kohdalta YLE Areenan UMK-tallenteesta.) Itse häppeningin musiikkikin enimmäkseen viehätti korvaa. Finaaliin oli valikoitunut varsin kelvokkaita lauluja. Itse olen tietysti vähintäänkin periaatteellisen epäluuloinen ”elävään musiikkiin” josta suurin osa tulee taustanauhalta tai -kovalevyltä, mutta kuultiinhan tilaisuudessa sentään elävää laulantaa niiden nauhojen päälle. Livenä artistien laulu kuulosti paljon komeammalta kuin esimerkiksi semifinaalin lähetyksessä, joten oli helpompi olla samaa mieltä jotakuinkin vieressämme istuneiden tuomarien kanssa vokaalisuoritusten kehittymisestä.

Euroviisut ovat sitä paitsi osa kulttuuriperimääni. Ensimmäinen kappale jonka muistan viisuista nähneeni telkkarissa on Vicky Leandrosin (edelleenkin upea) ”Après toi”, joka voitti vuoden 1972 viisut. (Itse asiassa muistan paremmin laulun esikatseluvideon, jossa laulajan taustalla näkui vihreitä ja punaisia muoviputkia – jos muistan oikein.) Äitini oli sitä paitsi toimittajana paikan päällä lukuisissa viisuissa 1970-luvulla, taisi olla jonkun kerran 60-luvullakin: ainakin hän on kertonut olleensa mukana siinä porukassa, joka kuuli sen vuotisen Suomen edustajan Viktor Klimenkon laulavan iltabileissä venäläisiä lauluja, ja kannusti tätä levyttämään venäjäksi. Viki levytti ja loppu on historiaa. (Muista äidin tarinoista kyseisen vuoden viisujen suhteen minä sitten vaikenen sitäkin jyrkemmin.)

Tuossa hupaisassa pikku haastattelussa oli kysymys, joka oli minulle kerrottu jo ennen lähetystä valmiiksi ja olin vähän pohtinutkin mitä siihen sanoa, mutta samalla kun kysymystä minulle sitten esitettiin, muutin vastaukseni ja olen ratkaisuun huomattavan tyytyväinen. Että mitäkö tämän hetken artisteja haluaisin esittää vuodesta 3000 tulevalle aikamatkailijalle? No tietenkin sen, miten monenlaista, monikulttuurista musiikkia nykyään tehdään! Jos yhdeksänsadankahdeksankymmenenseitsemän vuoden kuluttua tiedetään yhtään mitään meidän aikamme musiikista, silloin tiedetään muutama harva nimi (keitä ne sitten lienevätkään). Mutta kun nykyään tehdään paljon muutakin, erilaista ja kummallista musiikkia, ei huonompaa eikä parempaa kuin ilmeisimmät (minunkin) vastaukset, mutta toisenlaisempaa. Tämä on tämän ajan musiikin suuri, vahva asia.

Sopivasti sunnuntai onkin kulunut ihan erilaisen musiikin parissa. Espoolainen urheiluhalli vaihtui (akustisesti melkein yhtä kyseenalaiseen) Paavalin kirkkoon ja päivän pop Johann Sebastian Bachin Johannes-passioon.

”Muistelinkin, että sä pidät Bachista”, totesi esityksen jälkeen yhdessä mukana olleista kuoroista (Tikkurilan laulajat) laulava ystävä. Kyllä. Kaverini Kimmo opetti minua kuuntelemaan Bachia ollessani parikymppinen, eikä asiaa lainkaan haitannut, että silloin tuoreehko muusikkosankarini Jack Bruce on joskus julistanut Bachin ”maailman parhaaksi basistiksi”. En ole viime vuosina kuunnellut kovinkaan paljoa vanhan mestarin musiikkia – jotakuinkin kaikki Bach-levyni ovat yhä vinyylejä – enkä ole hirveästi käynyt koskaan ns. vanhan musiikin konserteissa, mutta kun kerran ystävä kutsui, oli sopiva päivä jnpp. Ja kyllähän tuo kannatti.

Paavalin kirkon iso, kaikuisa, yksilaivainen sali oli täpötäynnä ja jouduin tyytymään penkkiin salin perällä, minkä ansiosta paljon musiikin yksityiskohdista katosi kaiun sekaan. Parikymmenhenkisen Galantina-barokkiyhtyeen, solistien ja ison kuoron ilmaisun voima ja väkevyys kuitenkin välittyi hienosti. Bachin monet melodiat ovat perin tuttuja hänen omien sävellystensä ohella monista muista yhteyksistä, mutta tällaisessa isossa teoksessa tutut ainekset vuorottelevat varsin mallikkaasti äkkiväärien koukkausten ja rytmimuutosten kanssa.

Omaan korvaani etenkin resitatiiviosissa – niissä missä varsinaista Johanneksen evankeliumin pääsiäistarinaa kuljetetaan eteenpäin – rytmi oli aivan liian laahaava. Toisaalta etenkin näin kaikuvassa tilassa räväkämpi tempo olisi tehnyt tekstistä ja osin musiikistakin kovin helposti muodotonta puuroa (ja laulajilla olisi ollut vieläkin rankempi homma: laulettavaa on paljon, eikä se ole helppoa). Koraali- ja resitatiiviosuuksien välille jäävät tauot tuntuivat lisäksi syövän dramattista kaarta: usein kuoro vastasi resitatiivitekstiin, ja resitatiivi jatkoi kuoron jälkeen joskus jopa samaa virkettä, jolloin muutaman sekunnin tyhjä kohta katkaisi kiusallisesti ajatuksen. Esitystradition lisäksi tauotus johtui tietysti soittaja- ja laulajakombinaatioiden sekä myös kuoronjohtajien vaihdoksista: tämä toteutus toimi monille heistä opinnäytteenä.

Solistisista suorituksista mieleen jäivät ennen kaikkea alttoaariat, jotka – barokkitavan mukaan – esitti mieslaulaja. Kontratenori David Hackston, mainio mies, on tuttu kääntäjäkuvioista ja minulla on ollut tilaisuus kuulla hänen lauluaan vähän intiimimmässä tilassa, mutta ei voi väittää etteikö hänen äänensä olisi soinut vallan huikeasti myös isossa hallissa.

Hieno keikka. Kuorojen vuoden mitainen harjoittelukausi kuului, jopa tällaisen barbaarinkin korvaan. Pitäisi käydä enemmän myös barokkikeikoilla ja muuta elävää vanhaa musiikkia kuulemassa.

Tummaa ja kaunista

·

Suunnilleen keikan ilmoitetun alkamisajan tietämissä Daniel Lanois käveli yksin lavalle ja ilmoitti, että aluksi nähdään varttitunnin verran videoita, joiden musiikki on hänen uutta tuotantoaan. Videot eivät minuun mitenkään suunnattomasti vetoa, ne ovat (instrumentaali)musiikkiaan levottomampia. Mutta niitä oli vain varttitunti, ja sitten Lanois’n trio asteli lavalle ja aloitti ”The Makerin”.

Tämä sattuu olemaan jotakuinkin ehdoton suosikkini Lanois’n lauluista, ja juuri tässä kappaleessa harmittaa eniten loistavan basistin Darryl Johnsonin poisjääminen. Jim Wilsonin niukempi soittotyyli toimii erinomaisesti useimmissa lauluissa ja antaa runsaasti tilaa loistavalle koloristirumpalille Brian Bladelle sekä Lanois’n itsensä maalailevalle kitaratyylille, mutta ”The Maker” menettää paljon kun se on menettänyt upean, tuplatun bassoriffinsä (jonka Johnson soitti kahdeksantoista vuoden takaisella Tavastian-keikalla tuplaamalla bassokitaraa bassopedaalisynalla).

Muuten… ei oikeastaan valittamista. Joitakin lauluja venytettiin ehkä turhan paljon antamalla liikaakin tilaa Lanois’n kitarasooloilulle, mutta toisaalta soolot eivät olleet niinkään mitään ”hei katsokaa kuinka taitava minä olen” -egoilua vaan luontevaa jatkoa laulun tarinan tunnelmille, joten niitä kesti kuunnella keskimääräistä paremmin. Pienen tuokion ajan saimme kuunnella myös Lanoisia ”matkalaukkuun mahtuvan kirkon” eli pedal steel -kitaran parissa.

Sukupuolijakaumasta ja käyttäytymisestä päätellen iso osa yleisöstä oli muusikoita ja ääni(tys)tekniikkapainotteisesti musiikkiaan kuuntelevia, jotka enimmäkseen seisoskelivat aloillaan ns. Tavastia-asennossa kuuntelemassa soundeja. (Epäilen, että useampikin kävi ennen keikkaa tai sen jälkeen lavan reunassa tarkistamassa Lanois’in kitaran signaalitien ja ehkä jopa merkitsemässä pedaalien säätöjä muistiin.) Eihän siinä mitään pahaa ole, ei tietenkään: on minulla itsellänikin sellaiseen musiikin kuunteluun taipumusta. Itselläni on kuitenkin taipumusta suhtautua nimenomaan Lanoisiin ennen kaikkea lyyrisenä, perinnetietoisena laulaja/lauluntekijänä eikä niinkään supertuottaja-soundimestarina. Ei voi kiistää, etteikö hänen triollaan olisi huikea kyky muuttaa kolmen soittajan perin rajallinen – ja efektienkin suhteen loppujen lopuksi aika hillitty – keinovalikoima jatkuvasti muuttuvaksi ja eläväksi sävypaletiksi, mutta pohjimmiltaan kyse oli tummasävyisistä, pienimuotoisista, perinnetietoisista, countryn ja bluesin perinnettä hienovaraisesti lainailevista lauluista: tarinoista ja tunnelmista.

Tarinat ovat joskus jopa ahdistavia (kuten ”The Collection of Marie Claire”, jonka kertoja kaappaa rakastamansa naisen pieneen mökkiin, jossa tämän on määrä oppia rakastamaan miestä) ja useinmiten haikean melankolisia, mutta bändi soitti niitä varsin leppoisan ja hyväntuulisen oloisena. Daniel Lanois on tällaiselle oman lauluäänensä sietämisen kanssa kamppailevalle rohkaiseva esimerkki: periaatteessa varsin kapea-alainen ja perinteisessä mielessä ”ei kovinkaan hyvä” laulaja, joka onnistuu kuitenkin tekemään laulustaan joustavan, elävän ja lämpimän ilmaisuvälineen.

Hieno keikka, jälleen kerran. Kyllä Daniel Lanois’n näkisi livenä mielellään vähän useamminkin kuin vain kahdeksantoista vuoden välein. Samoin Black Dubin eli saman trion täydennettynä laulaja/kosketinsoittaja/rumpali/kitaristi Trixie Whitleyllä.

N’awlins siellä, N’awlins täällä

·

Bändi hiippaili Savoyn lavalle verkkarit jalassa, ohimennen, kuin olisivat juuri palanneet turistikierrokselta 3T-ratikassa (kuten S. asian ilmaisi). Siinä vaiheessa kun Kirk Joseph pujottautui sousafoniinsa ja aloitti bassokompin puhkumisen ja puhaltamisen, oli jo selvää että tässä ovat tekijämiehet kyseessä.

Dirty Dozen Brass Band on laskettu neworleansilaisen puhallinorkesterimusiikin elvyttäjiin ja uudistajiin jo 1980-luvulta alkaen, jolloin bändi nousi tietoisuuteen omien levyjensä ohella monella vierailulla nimiartistien levyillä.* Jossain määrin turistirihkamaksi taantunut musiikkityyli  sai tämän ryhmän myötä uutta henkeä funkista ja bebopista, sittemmin myös hiphopista, ja DDBB on jatkanut – kokoonpanomuutoksista huolimatta – oivaltavaa musiikintekemistä vuosikymmenten halki. Hyvä esimerkki on albumi What’s Going On, Katrina-myrskyn jälkimainingeissa (jos sanonta sallitaan) levytetty uudelleentulkinta Marvin Gayen klassikkoalbumista, jolla puhallinorkesterin säestämät laulajat ja rapparit kertoivat tunnelmista myrskyn vaurioittamassa ja korruptoituneen jälleenrakennuksen tuhoamassa kaupungissa.

Lavalla seitsenmiehinen yhtye** heitti mojovan, tanssittavan puolitoistatuntisen setin. Musiikki pysyi perinteisempänä kuin mitä olin odottanut: hiphopia ei juurikaan kuultu, ja välillä sikermän seassa soi ja lauloi jopa New Orleansin turistimusiikin äärimmäisin laulu ”When the Saints Go Marchin’ in”. Mutta se(kin) soi hyvin, enkä oikeastaan valita. Hyvä lauluhan se on.

Keikan työn sankarin palkinto menee kyllä Kirk Josephille. Sousafoni – se sellainen soittajansa ympärille kietoutuva tuuban sukulainen – on perin raskas ja fyysinen soitin, eikä Joseph päästä itseään tai bändiään helpolla. Edellinen biisi oli hädin tuskin saanut viimeisen iskunsa, kun hän jo soitti seuraavan riffiä. Bass Player -lehden 1980-luvun haastattelussa Joseph kertoi aloittaneensa soittamisen sähköbassolla eikä tajunneensa, ettei sousafonilla (tai tuuballa) voi soittaa samanlaisia, yhtä notkeita kuvioita. Niinpä hän yritti soittaa niitä, ja kehitti oman notkean, vivahteikkaan ja svengaavan soittotyylinsä. Salin akustiikka (ja äänikalusto) häivyttivät sousafonin soundia vähän turhan epämääräiseksi kuminaksi, mutta jos (minun tapauksessani kun) soittimeen kiinnitti huomiota, ei voinut kuin nöyränä kuunnella. Noilla komppikuvioilla Kirk Joseph olisi kova luu sähköbasistinakin. Encoressa hän jätti sousafonin syrjään ja komppasi pelkän mikrofonin keralla, human beatboxina.

Keikka päättyi jotenkin ravintolabändimäisen epämääräisesti. Encoren jälkeen osa bändistä häipyi, osa alkoi kieppiä piuhoja, osa mainosti lavan laidalla avautuvaa levyjen ja paitojen myyntiä sillä aikaa kun trumpetisti Gregory Davis ja baritonisaksofonisti Roger Lewis vielä vetäisivät kahteen pekkaan lyhyen version ”St. James Infirmary” -klassikosta.

___
* Tajusin vasta, että ensimmäinen kosketukseni Dirty Dozen Brass Bandiin ei suinkaan ollut heidän oma, mainio Voodoo-albuminsa, vaan vierailu Elvis Costellon parhaisiin levyihin kuuluvalla Spikellä.
** Kaksi trumpetistia (joista toinen soitti myös flyygelitorvea), tenori- ja baritonisaksofonistit, sousafonisti, rumpali ja urkuri.