Kenan Malik: Strange Fruit. Why both sides are wrong in the race debate. Oneworld, Oxford 2008.
Suosikkidekkaristini Tony Hillerman antaa eräässä kirjassaan navajopoliisinsa Joe Leaphornin todeta suunnilleen näin: ”En usko noituuteen, mutta uskon ihmisiin, jotka uskovat noituuteen.” Intialaissyntyisestä, Britanniassa uransa tehneestä yhteiskuntatieteilijästä Kenan Malikista voisi vastaavasti todeta, ettei hän usko rotuteoriaan, mutta hän uskoo ihmisiin, jotka uskovat rotuteoriaan – joissakin tapauksissa silloinkin, vaikka he ehkä väittäisivätkin olevansa antirasisteja.
Malikilla on tekstinsä pohjana parikin viime vuosien mediatapausta. Ensimmäinen on DNA-molekyylin rakenteen selvittäjiin kuuluneen James Watsonin, tuon biokemian Matti Nykäsen, toissavuotinen sammakko älykkyydestä ja roduista. Toinen on liittyy vähän vanhempaan herraan: kyse on niin sanotusta Kennewickin miehestä, tuosta ennallistuksissa niin kovasti Star Trekin kapteeni Picardin näköisestä kaverista, joka kuoli yhdeksisentuhatta vuotta sitten nykyisen Washingtonin osavaltion alueella. Kun hänen jäännöksensä löydettiin kaksitoista vuotta sitten, muuan varhaisista tutkijoista meni pikaistuksissaan toteamaan, että kallon rakenteessa oli havaittavissa ”kaukaasialaisia” piirteitä. Tutkija tarkoitti, että piirteissä oli eroja seudun intiaanikansoihin ja myöhemmin täsmennettiin ensin, että piirteet toivat ennemminkin mieleen ainun tai polynesialaisen kuin eurooppalaisen, ja sitten että Kennewickin mies oli luultavasti kuulunut kansaan jonka jälkeläiset ovat kadonneet planeetalta jo kauan sitten, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Jotkut intiaaniaktivistit (Malik korostaa, ettei kyse ollut mistään Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen jäsenten yleisestä mielipiteestä) vaativat jäännösten ”palauttamista” itselleen ja niiden tutkimuksen lopettamista.
Suurin osa kirjaa paneutuu eurooppalaisen ”roturealismin” historiaan ja lähtee pitkälti 1700-luvun valistusajalta, jolloin älymystön yleinen näkemys oli, että (silloin) alikehittyneet kansat ja kansanosat olisi mahdollista nostaa eurooppalaiselle sivistystasolle koulutuksen ja asennemuutoksen avulla. Vuosisadan lopun vallankumousaalto ja rahvaan mellakointi muutti ilmapiirin täysin toisenlaiseksi: yhteiskuntajärjestyksen vaarantuminen katsottiin nyt liiallisen valistuksen aiheuttamaksi. Tässä vaiheessa (ilmeisesti Linnén popularisoima) ”rotu”-sana alkoi saada suunnilleen nykyisen merkityksensä ja sitä alettiin käyttää myös ihmisistä: aateli ja vauraampi porvaristo katsoi olevansa eri rotua kuin rahvas ja siten suorastaan biologisesti oikeutettua asemaansa. Darwinin myötä tähän yhdistettiin, epäloogisesti, myös evoluutio, siitä huolimatta että Darwinin teoria nimenomaan kyseenalaisti lajien (ja rotujen) väliset jyrkät rajat ja esitti, että kysymys on pikemminkin yhden jatkumon keinotekoisista rajauksista. ”Evoluution” tai ”kehityksen” katsottiin myös, Darwinin perusajatuksen vastaisesti, tarkoittavan ”paremmaksi muuttumista”. Koska ihminen on älykkäämpi kuin hiiri, ihminen on evoluution tikkailla korkeammalla kuin hiiri. Koska eurooppalaisilla on enemmän hienoja vehkeitä ja tehokkaampia aseita kuin matabeleilla, eurooppalaiset ovat evoluution tikkailla korkeammalla kuin matabelet. Koska tehtaanjohtajalla on enemmän omaisuutta ja palvelusväkeä kuin tehtaan yövahtimestarilla, tehtaanjohtaja on evoluution tikkailla korkeammalla kuin yövahtimestari. 1900-luvun rotumyytin perusasetelma oli syntynyt.
Malik ei tunne yhtään suurempaa sympatiaa sellaista ajattelua kohtaan, jota voisi kai kutsua ”roturealismin” hengessä ”kulttuurirealismiksi”. Tässä syyttävä sormi suuntautuu kohti (virheellisesti saksalaiseksi väitetyn) Bronislaw Malinowskin kaltaisia 1900-luvun suuria kulttuuriantropologeja , jotka osoittivat että ”villien” elämä ja maailmankuva saattaa olla aivan yhtä hienostunutta ja älyllistä kuin eurooppalaisillakin – mutta vain vähän erilaista. He käänsivät, Malikin sanoin, evoluution kuvitellut tikkaat kyljelleen. Siinä missä rasisteista ja ”roturealisteista” on 1900-luvun loppupuolella tullut ajattelun paariakansalaisia (Malikin näkemyksen mukaan varsin oikeutetusti), tällainen ”kulttuurirealismi” on usein vain samaa asiaa eri kaavussa: kulttuuriperintöön suhtaudutaan jonakin synnynnäisenä, ei opittuna. Tarkemmin ajatellenhan tämä onkin tietenkin naurettavaa: ei Barack Obamalla ole kenialaisen kulttuurin kanssa muuta tekemistä kuin nimensä kirjainten järjestys. Hänellä ei myöskään ole oikeastaan mitään tekemistä Yhdysvaltain ”mustan” väestönosan kulttuurin tai perinteen kanssa – hänhän on viettänyt koko ikänsä ”valkoisten” parissa, osan lapsuuttaan vielä Indonesiassa.
(Ei hänellä ole juurikaan tekemistä amerikanafrikkalaisten jälkeläisten kanssa geneettisestikään: suurin osa orjista tuli Länsi-Afrikasta, aivan eri puolelta sitä mannerta jossa väestön geneettinen diversiteetti on kaikkein suurinta.)
Malik näkee Kennewickin miehen tapauksen hyvänä esimerkkinä juuri tällaisesta rasismin kääriytymisestä kulttuurin kaapuun: (jotkut) intiaanit itsekin ovat, vanhan rasistisen propagandan hengessä, tottuneet ajattelemaan itseään osana jonkinlaista yhtenäistä ”intiaanikultturia” (vaikka pelkästään Pohjois-Amerikassa tiedetään olleen viitisensataa hyvin erilaista intiaanikansaa tapakulttuureineen ja uskomuksineen) ja näin ollen oikeutettuja vaatimaan yhdeksänkymmenentuhannen vuoden takaisen vainajan jäännöksiä ”takaisin” itselleen. Malikin mielestä pahin ongelma asiassa on se, että (joidenkin) intiaanien uskonnollinen perimätieto (”me olemme olleet täällä aina”) on kiistassa nostettu tasaveroiseksi tieteen rinnalle, ja tieteellisen tutkimuksen tuloksia pidetään vain erään uskomusjärjestelmän näkemyksinä.
Malik näkee ylipäänsä ongelmallisena Unesconkin hyväksymän ajatuksen siitä, että yksittäisen maan alueelta löydetyt muinaisjäännökset ovat kyseisen maan nykyisten asukkaiden oikeutettua ”kulttuuriperintöä”. Kreikkalaiset vaativat British Museumia palauttamaan lordi Elginin 1800-luvulla Ateenan Parthenonista ostaen ja osin varastaen irrottamia marmoriveistoksia, mutta ovatko nykykreikkalaiset todella antiikin riitaisten kaupunkivaltioiden ”perillisiä” – kulttuurisesti tai oikeastaan edes geneettisesti?
”Tänä globalisaation aikana monet murehtivat, kuinka länsimainen kulttuuri valtaa maailman. Mutta lännen tärkein vientituote ei ole suinkaan Disney, McDonalds tai Tom Cruise, vaan itse kulttuurin käsite.”
Yhtäkkiä kulttuurista on tullut jotakin ehdottomasti suojeltavaa ja puhtaana pidettävää: pienien, hiipuvien yhteisöjen perinteiden säilyttämiseksi kehittynyt ajattelu on antanut aseen kaikille ”maahanmuuttokriitikoille”, jotka julistavat (esimerkiksi) suomalaisen kulttuurin olevan vaarassa – pysähtymättä oikeastaan lainkaan ajattelemaan, milloin suomalainen (tai mikään muukaan) kulttuuri on ollut muka oikeasti puhdasta ja vailla vieraita vaikutteita.
Malikia voisi kai pitää – kulttuuriantropologian termillä – diffusionistina: hän ei usko ”aitoihin” kulttuureihin yhtään enempää kuin ”puhtaisiin” rotuihinkaan. Kaikki ottavat toisilta vaikutteita ja geenejä. Neurobiologiaa ja tieteen historiaa opiskellut Malik ei myöskään usko sosiobiologian ja myöhemmän evoluutiopsykologian väitteisiin siitä, että rasismi olisi jotenkin ihmisluonnolle ”luontainen” ominaisuus: hän esittää perusteltuja esimerkkejä siitä, ettei ryhmien keskeinen tai välinen luontainen solidaarisuus ja altruismi suuntaudu suinkaan itsestään selvästi geneettisiin lähisukulaisiin.
Ihmiset rakentavat yhteisöjä, kuten televisiosarjan Delenn totesi, eivätkä ne yhteisöt läheskään aina perustu etnosentrismille. Jokainen vaikkapa 1980-luvun hc-punkkareiden monikansallisen yhteisön pienlehtiä lukenut voi todistaa tämän puolesta. Se porukka tunsi paljon vahvempaa solidaarisuutta brasilialaisia, uusiseelantilaisia ja italialaisia aateveljiään ja -sisariaan kuin muita suomalaisia kohtaan.
Omilla sivuillaan Malik korostaa kamppailevansa tasa-arvon, sekulaarin yhteiskunnan ja ilmaisunvapauden puolesta. Kirja korostaa ennen kaikkea hänen kamppailuaan tieteellisen tutkimuksen pitämiseksi riippumattomana uskonnollisista näkemyksistä tai poliittisista virtauksista. Ja, ennen kaikkea, Malik ei siedä löysää, huonosti perusteltua argumentointia edes niiltä, joiden kanssa hän on itse samaa mieltä.
Täytyypä tunnustaa, että tämä kirja kertoo sellaisesta avaruuslentojen historiasta josta olen tiennyt tavattoman ja nolon vähän. Yleensä historiikeilla on taipumus keskittyä heihin, jotka menivät jonnekin ensimmäisinä. Zimmerman kertoo heistä, jotka ovat viettäneet avaruudessa pisimpiä aikoja. Puolitoista vuotta arkipäiviä Maata kiertävällä radalla ei ehkä tunnu kovin mediaseksikkäältä, mutta Zimmerman kirjoittaa niin hyvin, että yli nelisataasivuinen kirja sujahtaa melkoisella vauhdilla.
