Tuoreen uutisen mukaan China Miévillen The City and The City on saanut British Science Fiction Associationin (BSFA) palkinnon parhaana romaanina. Eikä palkitseminen jää ehkä siihen: romaanilla on myös Hugo- ja Arthur C. Clarke -palkintoehdokkuudet.
En voi väittää, etteikö tämä lisäisi hieman paineita ensi vuoden kevään käännösurakkaan.
Minulle, kuten useimmille muillekin, Savinien de Cyrano de Bercerac (1619–55) on tunnetumpi henkilönä – tai ehkä pikemminkin eräänlaisena fantasiahahmostereotyyppinä – kuin kirjailijana. Kovin paljoa ei voi sivistyksellään tai genretietämyksellään kehua, jos vain tietää kyseisen henkilön myös kirjoittaneen yhden varhaisista tieteisromaaneista. Onneksi Faros julkaisi Matka Kuuhun -teoksen pari vuotta sitten Aarno Salevan suomentamana. Salevan kirjailijaesittely ja Timo Kaitaron esipuhe tarjoavat pohjaa sekä kirjailijan että itse teoksen taustoitukseen.
Cyrano de Bercerac ei ollut komeasta nimestään huolimatta (ilmeisesti) aatelinen – ritarista puhumattakaan – eikä hänen sotilasuransakaan muodostunut kovin pitkäksi. Haavoittuminen ja aatelittoman huonot uranäkymät torppasivat haaveet upseeriudesta. Miekkamiehen maine on ilmeisesti kyllä ansaittu. Miehen asema monikulttuurisuutta kammoavan, katolisen kirkon hallitseman yhteiskunnan suhteen vastahankaisessa libertiinien kulttuuriliikkeessä on vähemmän tunnettua.
Uskonto- ja maailmankuvasatiiri ovatkin perin keskeisessä osassa Matka Kuuhun -teoksessa, jossa sankari onnistuu puolivahingossa päätymään kaksoisplaneettamme toisen osapuolen pinnalla kukoistavaan maailmaan, jossa on jotakin hyvin tuttua ja jotakin hyvin outoa. Tekstin henki tuo hyvinkin vahvasti mieleen Jonathan Swiftin Gulliverin matkat: omaa yhteiskuntaa on turvallisempaa arvostella arvostelemalla toisenlaista yhteiskuntaa ja näennäiskehumalla sen varjolla omaa.
Modernin lukijan kannalta kirja on vähän kuivakka kokoelma keskusteluja ja suoranaista paasausta, jota ei juurikaan toiminnalla katkaista. Seassa on kuitenkin liudoittain mielenkiintoisia pikku detaljeja ja keksintöjä, joista moniin on törmätty sittemmin hyvinkin lukuisissa tieteisromaaneissa. Joissakin kohdissa on suorastaan vaikeaa uskoa, että tämä teos on kirjoitettu kymmeniä vuosia ennen Isaac Newtonin painovoima- ja liiketeoriaa.
(Joissakin kohdissa se taas on helpompi uskoa: esimerkiksi Cyranon keino liikkuvien talojen siirtämiseksi eteenpäin rikkoisi useampiakin Newtonin lakeja, jos niitä olisi ollut olemassa kirjoitusaikana.)
Klassikkona Matka Kuuhun kuuluu tietenkin kaikkien sf-harrastajien luettavaksi. Toivottavasti myös vielä vanhempi genreklassikko, Lukianoksen Tositarina, saadaan vielä suomeksi.
Aloitin Laurence Sternen romaanin Tristram Shandy – elämä ja mielipiteet (suom. Kersti Juva 1998) lukemisen Antibesissa. Matkan jälkeen tuli muiden ns. kiireiden ja parin työn puolesta luettavan kirjan vuoksi tauko. Luin kirjan loppuun viime viikonloppuna Kiihtelysvaarassa. Antibes oli kirjan kannalta soveliaampi paikka, sillä huoneemme ikkunasta näkyvä 1600-luvun linnoitus Fort Carré oli juuri sellainen, joita kirjan kertojan Toby-eno piti keppihevosenaan.
Jos on olemassa kirjallisuudenlaji nimeltä ”stand up -kirjallisuus”, niin kirkkoherra Sternen vuosina 1759–67 yhdeksänä niteenä ilmestynyt Tristram Shandy on epäilemättä lajityypin esi-isä. Kertojahahmo Shandy alkaa kuvailla elämäntarinaansa, mutta poikkeaa pienimmästäkin syystä sivupoluille, kuuntelee yleisönsä kommentteja, ennakoi näiden reaktioita, vääntää sanaleikin mistä vain, eikä unohda asioiden rasvaisia yksityiskohtia. Teksti rytmittyy kuin standup-koomikon keikka. Paikka paikoin tarinassa osoittautuu olevan jonninmoinen juonikin, ja muutamassa kohtaa se jopa jatkuu suuremmitta katkoitta monen luvun verran – missä tosin auttaa, että lukujen pituus vaihtelee muutamasta kymmenestä sivusta pariin riviin.
Sternen on sanottu kirjoittaneen modernistisen romaanin jo ennen kuin klassinenkaan romaanimuoto oli ehtinyt kunnolla saada jalansijaa, ja tässä lienee perää. Kirja leikittelee kaikella mahdollisella – klassikkoviittauksista graafiseen tyyliin. Siinä sivussa lukija tulee oppineeksi yhtä ja toista 1700-luvun englantilaisen herrasmiehen maailmankuvasta – enemmän kuin Sterne on ehkä tullut ajatelleeksikaan, ja ehdottomasti enemmän kuin 1700-lukua, englantilaisuutta tai valistusaikaa ihaileva lukija olisi ehkä halunnut tietää.
Vinkeä tapaus. En tiedä onko kyseessä (minun mielestäni) hyvä kirja, mutta vinkeä tapaus se ehdottomasti on. Tutustumisen arvoinen – ja jossain mielessä myös ehdotonta luettavaa englanninkielisen kirjallisuuden ystäville. Sterne-viittauksia on koko myöhempi kirjallisuus pullollaan, vaikka kirkkoherran aikalaiset tiesivät suuressa kirjallisessa sivistyneisyydessään, että tuollainen massojen ostama populaarisepustus unohtuu oikopäätä.
Olen käynyt Kiinassa yhden ainoan kerran, miltei kaksikymmentä vuotta sitten, eikä matka yltänyt vanhaan pääkaupunkiin Xianiin (ent. Changan) asti. Niinpä ”maailman kahdeksas ihme”, ensimmäisen keisarin Shi Huang Din (k. 210 eaa.) hautaa vartioiva terrakottasotilaiden armeija on edelleen näkemättä. Hunanin pääkaupungissa Changshassa kyllä tuli käytyä tapaamassa vain hivenen Shi Huang Ditä nuorempaa rouvaa, Dain markiisittaren tavattoman hyvin säilynyttä muumiota.
John Manin vastikään suomennettu Terrakotta-armeija (suom. Veli-Pekka Ketola, Karisto 2009) kertoo suhteellisen sujuvasti ja yleistajuisesti näiden vaikuttavien, luonnollisen kokoisten savisotilaiden historiaa ja valmistusprosesseja – sikäli kuin niitä tunnetaan – sekä kertaa armeijan löytymisen tarinan, esittelee patsaiden restaurointia ja paikalle, suoraan kaivantojen päälle, rakennettua museota. Man kertoo myös, kuka epäsäätyisestä suhteesta syntynyt valloittajaruhtinas oli ennen kuin hänestä tuli ensimmäinen keisari Shi Huang Di.
Lukiessa alkoi tuntua että Man oli suunnitellut tarinansa kirjan sijasta pikemminkin dokumenttiohjelmaksi. Kirjan rytmitys ja leikkaukset (”selvittääksemme tämän mysteerin lähdimme ajamaan päällystämätöntä kylätietä kohti vuoria”) noudattelevat varsin tarkkaan viimeisen vuosikymmenen dramatisoitujen dokumenttien tyyliä. Kirjassa ratkaisu ei minusta toimi mitenkään suunnattoman hyvin, mutta sisällön kiinnostavuus, muuten sujuva kerronta ja huolellinen pohjatyö pitävät tekstin hyvinkin luettavana.
Terrakotta-armeijan luomista pidetään usein mielipuolisena, vuosikymmenien urakkana, mutta Man on toista mieltä: hän perehtyy alan nykyaikaisiin ammattilaisiin – niihin keramiikkapajoihin, jotka tekevät nykyajan asiakkaille täysikokoisia terrakottasotilasjäljitelmiä käytännöllisesti katsoen parituhatta vuotta vanhoilla työmenetelmillä. Osoittautuu, että puolisarjatuotantona patsaita syntyy melkoisen sukkelaan, eikä urakkaan tarvita kuin muutama tuhat henkeä muutamiksi vuosiksi. Ainakaan, jos patsaita ei maalata, kuten alkuperäiset on aikanaan maalattu.
Man selittää valaisevasti vastayhdistyneen Kiinan lyhytaikaiseksi jääneen Qin-dynastian aikaisia kuolemakäsityksiä ja hautaustapoja ja paljastaa, ettei Shi Huang Din hauta ole periaatteessa mitenkään poikkeuksellinen ajan suurmiehelle: oli aivan normaalia haudata herran seuraksi palvelus- ja aseväkeä avuksi tuonpuoleisessa maailmassa. Poikkeuksellista on lähinnä luonnollisen kokoisten patsaiden käyttö pienoismallien sijaan – tai hautaan tapettujen (tai elävältä haudattujen) orjien sijaan. Ensimmäisen keisarin sotilaiden pronssiaseet olivat niin aitoja, että niitä kaivettiin Shi Huang Din pojan (Er Huang Di?) kuolemaa seuranneen sisällissodan aikana haudasta todelliseen käyttöön. Ne eivät olleet niin hyviä kuin rauta-aseet, mutta yhtä kaikki vaivan arvoisia.
Man spekuloi jonkin verran sillä mitä vielä avaamattomasta mausoleumista löytyy: mikäli Shi Huang Di on säilötty samaan tapaan kuin ”Hunanin vanha rouva”, löytäjiä saattaa odottaa miltei tuoreelta näyttävä ja tuntuva muumio. Man heittää myös ilmaan ajatuksen, ettei nyt löydetty ja vasta osittain esiin kaivettu, mausoleumin itäpuolelle haudattu armeija ole välttämättä ainoa: pohjois- ja länsipuolella mausoleumia voisi periaatteessa olla kaksi armeijaa lisää.
Tämä arkeologinen projekti on nimittäin vasta alussaan. Lähes kaikki on vielä kaivamatta ja löytämättä.
Olen tullut kyllä noteeranneeksi muutamissa lehtipisteissä myydyn Cigar Aficionado -lehden, mutta koska minä poltan keskimäärin yhden sikarin tai piipullisen vuodessa, en ole katsonut kuuluvani kohderyhmään. Mielenkiinto sen sijaan heräsi kun silmään sattui ulkonäöltään hyvin samanlainen lehti nimeltä Guitar Aficionado.
On varmasti jokseenkin väistämätöntä, että tällaisia lehtiä on olemassa. Yksi syy, miksi omat bassoni ja kitarani roikkuvat työhuoneessani seinällä on että niitä on mukava katsella – jopa noita omatekoisia soittimiani, joista tuorein on tuossa kuvassa näkyvä, ”Wizard of Waukesha” -nimen saanut, rakennussarjasta päkelletty Les Paul -kopio. Samasta syystä melkoinen määrä huippukitaroita – ja -viuluja, Stradivariuksista alkaen – pysyy poissa soittajien käsistä keräilijöiden holveissa tai vitriinikaapeissa.
Kitarakeräilijöiden elämäntapalehden selaileminen herättää väistämättömän ristiriitaisia tunteita. Minun tulotasollani ei tietenkään ole mitään mahdollista päästä lehden kohderyhmään, mutta kansikuvapoika John McEnroen musiikilliset saavutukset ovat vastaavasti melkein yhtä vähäiset kuin minulla (no, oli hänellä 90-luvulla sentään keikkaileva bändi). Golf- ja viiniharrastustaan (kitaroiden sijaan) esittelevää Alex Lifesonin ja vakiopalstaa lehdessä pitävää Rick Nielseniä lukuun ottamatta muiden lehden julkkis-kitarakeräilijöiden saavutukset ovat aivan muualla kuin musiikin parissa. Lisäksi lehdessä on jokunen elämäntapajuttu, kuten näissä kuvioissa ilmeisesti pakollinen urheiluautoesittely. Minun on vaikeaa käsittää, miksi kitaraharrastajan pitäisi olla kiinnostunut luiskanokkaisista ääliöautoista, joihin on täysin mahdotonta saada mahtumaan sitä aitoa viisikymmentäluvun tweed-Bassmania, ja sen mint-kuntoisen Hauserinkin mukaanotto tarkoittaa sitä että puoliso on jätettävä kotiin.
Ei, tämä ei ole tosiaankaan minun lehteni.
Samaan aikaan hankittu Jarno Vesan kirja Suomalainen kitara 2000-luvulla (Riffi-julkaisut 2009) aiheutti kieltämättä hieman samanlaisia tunteita – mutta lähinnä siksi että kuvitus on teknisesti komeaa ja niissä esitellyt suomalaisten ammattivalmistajien soittimet ovat loisteliasta tekoa. Olen itsekin ehtinyt tulla tietoiseksi siitä miten laadukkaita soittimia kotinurkilla nykyään tehdään, mutta Vesan kirja kyllä ajaa pointtinsa perille. Sitten kun mukana olisi vielä vaikka dvd-levy kunkin kuvatun kitaran soundinäytteineen…
(Kunpa kirjan kieliasuun olisi vain kiinnitetty yhtä paljon huomiota kuin ulkoasuun. Sorrun itsekin joskus (usein?) anglismeihin, mutta toisen tekstissä ne raastavat kielikorvaa aivan eri tavalla.)
Oma soitinrakennukseni pysyy kyllä jatkossakin lähinnä kotitarvepuuhasteluna, eikä mahdollisuuksia esimerkiksi ruiskulakkaukseen varmasti tule olemaankaan. Silti esimerkiksi juuri viimeistelytaitoja on syytäkin kehittää – ja kasvattaa kärsivällisyyttä niissä asioissa. Ehkäpä tämä kirja auttaa innoittamaan.
* * *
Minulla on ollut tapana tehdä työtietokoneelleni kerran vuodessa suursiivo, mikä merkitsee ennen kaikkea järjestelmälevyn formatointia ja käyttöjärjestelmän ynnä kaikkien ohjelmistojen uutta asennusta. (Kaikki dokumentit ja tiedostot ovat toisella kovalevyllä, joten niihin ei tarvitse kajota.) Koska käytän konetta kirjoittamisen, kääntämisen, taittamisen ja kuvankäsittelyn lisäksi myös äänitysstudion moniraitanauhurina, miksauspöytänä, master-nauhurina ja efektilaiteräkkinä, tulee sen tehoja käytettyä huomattavan paljon äärimmäisemmin kuin lempeässä arkikäytössä, ja siksi tämä määräaikaissiivous tekee ehdottoman hyvää. Toisin kuin monet kuvittelevat, tietokoneet eivät rupea ”takkuilemaan vanhuuttaan”, vaan siivottomuuttaan: normaali käyttö ynnä ohjelmien asennukset ja päivitykset sun muu lisää levylle kaikenlaista sälää ja sotkua. Osan pystyy poistamaan sopivilla apuohjelmilla (kuten EasyCleaner), mutta ei kaikkea. Siksi kausittainen uudelleenasennus. Windows XP:llä vuosi on osoittautunut sopivaksi huoltoväliksi, vanhalla Windows 98:lla huoltoväli oli puolisen vuotta.
Tämä liittyy tietysti myös siihen, että minä en ole ostanut uutta työkonetta sitten vuoden 1990. Olen ainoastaan vaihtanut osia siitä aina silloin, kun tarve on vaatinut. Yhtään komponenttia tuosta alkuperäisestä, muistaakseni Acerin valmistamasta ”XT-kloonista” ei ole enää jäljellä, mutta vähittäinen päivittäminen on säästänyt vuosien mittaan melkoisesti rahaa. Samalla olen oppinut näistä laitteista yhtä ja toista – ja saanut aikaiseksi melkoisen tehokkaan, mutta lähestulkoon äänettömän tietokoneen.
Vähittäinen päivittäminen on tietysti lisännyt käyttöjärjestelmään kertyneen sälän määrää, kun osa edellisessä huoltoasennuksessa mukana olleita komponentteja on kadonnut uusien tieltä: esimerkiksi silloinen äänikortti. Sikälikin uusi, puhdas asennus tekee hyvää. XP:n Explorer-tiedostojärjestelmän suhteellisen harmiton, mutta ärsyttävä satunnaiskaatuilu on ilmoitellut jo toista kuukautta, että nyt voisi olla oikea aika ryhtyä siivoamaan (hivenen etuajassa), ja koska nyt minulla on töiden kannalta jotakuinkin kiireetöntä aikaa, ryhdyin hommaan.Tällä kertaa alustus ja asennus on ollut tavallista jännittävämpää, koska päätin vaihtaa vanhan 32-bittisen XP:n uuteen, 64-bittiseen Windows 7:ään. Vielä uusi käyttöjärjestelmä ei ole päässyt näyttämään mistä kissimirri pissii, mutta jahka pääsen taas työstämään musiikkia, nähdään josko se osoittautuu melkoisen hyvän maineensa veroiseksi.
Toistaiseksi ainoa ärsyttävä puute on ollut, etten ole saanut uutta suomalaista monikielistä näppäimistöasettelua toimimaan, joten suhuässät ja ajatusviivat ovat palanneet sutjakasti sormen ulottuvilta hankaliin paikkoihin. Ongelma saa luvan ratketa ennen kuin ryhdyn oikeasti töihin.
Like julkaisee tänä keväänä uuden kokoelman Alison Bechdelin Lepakkoelämää-sarjakuvaa, mutta minähän en malttanut odottaa vaan hommasin tuoreehkon englanninkielisen tiiliskivialbumin The Essential Dykes To Watch Out For.
Essential kokoaa yksiin kansiin hyvän valikoiman Dykes To Watch Out For -strippejä vuodesta 1987 – ensimmäisestä, jossa mukaan tulivat ensimmäiset vakiohahmot Mo ja Lois – aina vuoden 2008 kesään asti, jolloin Bechdel laittoi blogissaan(kin) ilmestyneen sarjan epämääräisen pituiselle tauolle keskittyäkseen Hautuukodin markkinointiin ja sen jatko-sarjakuvaromaanin tekemiseen.
Olen suurimman osan DTOF-stripeistä lukenut aikaisemminkin, joko ystävän lainaamista vanhoista albumeista (kiitos, Eva!) tai Bechdelin sivuilta. Olin Evan kanssa mukana myös ensimmäisen Lepakkoelämää-albumin toimitustyössä Liken silloin omistamalle (ja nyttemmin puretulle) Kääntöpiiri-kustantamolle. Silti Essential tarjosi melkoisen monta ahaa-elämystä. Tajusin oikeastaan vasta nyt miten saman ikäisiä Bechdelin kuvaama ystäväpiiri on minun kanssani. Vaikka oma elämäni onkin kulkenut toisenlaisia uria (enkä sitä paitsi ole Yhdysvaltojen itäosan kaupungissa asuva lesbo) yhtäläisyyksiä omaankin elämänpiiriini kyllä löytyy. Mo ja kumppanit opiskelevat, solmivat parisuhteita, eroavat, etsivät töitä, elävät työttömyyskorvauksilla, rakentavat uraa, kamppailevat moraalisesti oikean työn tai toimeentuloon riittävää palkkaa tarjoavan työmahdollisuuden välillä, vanhenevat. Jotkut saavat lapsia, jotkut löytävät itsestään uusia puolia, jotkut sairastuvat rintasyöpään. Jotkut pysyvät rasittavalla tavalla entisellään. Joillakin on vaikeuksia tulla toimeen vanhempiensa tai elämänkumppaninsa kanssa. Tuttavapiirin porukkaa ajautuu etäämmälle, mukaan tulee uusia ihmisiä.
Bechdelin kuviin nivoutuu jatkuvasti myös Yhdysvaltain tuore historia ja ilmapiiri – selvimmin, näkyvimmin ja ahdistavimmin tietysti Bushin vainoharhaisten kahdeksan vuoden aikana, jolloin liberaali sateenkaariväki tunsi joutuvansa takaisin samaan ahtaaseen nurkkaan mistä he olivat kuvitelleet kauan sitten päässeensä. Sarjan jäädessä tauolle toivo alkoi jo pilkottaa, vaikka kesällä 2008 sarjassa vielä kinasteltiinkin siitä olisiko Obamalla vai Hilarylla paremmat mahdollisuudet demokraattien ehdokkaana. Voi vain kuvitella, mitä Bechdel olisi saanut irti vaikkapa tuoreesta uutisesta, että amerikkalaisjoukkojen Irakissa käyttämien aseiden kiikaritähtäimien sarjanumeroihin on upotettu Raamatun jakeita. Kukas sitä Pyhää Sotaa oikein käykään?
The Essential Dykes To Watch Out Forista jää oikeastaan kaipaamaan ainoastaan vanhempien erillisalbumien lopuissa olleita pidempiä tarinoita. Muuten kyseessä on vankka pakkaus viime vuosikymmenien kulttuurihistoriaa.
Vaikka Los Angeles ei vastaa onkin ollut aina suosikkini sir Fred Hoylen tieteisromaaneista, kyllä Musta pilvikin teki vaikutuksen – siitä huolimatta, että sen sankari saa pari päivää sitten veronmaksajien elätettävänä olemisen lopettaneen suurisuisen ja vähätekoisen piripää-pikkurikollisen vaikuttamaan humaanilta. (No, verrattuna Infernossa mesonneeseen pissipäähän Kingsley on sentään lähestulkoon yhteiskuntakelpoinen…)
Viime vuosina on huomattu varsin mutkikkaiden molekyylien pystyvän syntymään avaruudessa, joten Hoylen spekuloima ajatus mustista pilvistä elämän ”tavallisena” muotona ja planeettaelämästä jonkinlaisena harvinaisena kummallisuutena on noussut esiin vakavammassakin mielessä. The Daily Galaxy -nettilehti siteeraa Freeman Dysonia, joka on ilmeisesti ryhtynyt pohtimaan vakavissaan elävien mustien pilvien kaltaisia olentoja.
Tämä ei ole ainoa esimerkki kohtalle sattuneista pohdiskeluista, joissa varovasti ehdotellaan, ettei ”Missä kaikki ovat?” olekaan oikea kysymys. Parempi olisi ”Mistä pitäisi etsiä?” Ja, ehkä, on ihan mahdollista, että vieras elämä on koputtanut ovelle ja olemme vastanneet: ”Mene pois, me etsimme vierasta elämää.” Ehkä me emme ole etsineet vierasta elämää, vaan toisia itsejämme, ikään kuin nämä viisi ja puoli miljardia itseämme eivät olisi aivan sopiva määrä tälle maailmankaikkeudelle.
Palasimme lauantai-iltana isäni nykyisestä kotikaupungista Antibesista kahden viikon reissulta. Tämänkertaiset joulunpyhät kuluivat siis tavallista lämpimämmässä ilmastossa: Ranskan Rivieralla mittari pysytteli enimmäkseen nollan yläpuolella, välillä plus kymmenenkin yläpuolella, ja rankkasateitakin oli vain muutamina päivinä. Lunta kyllä näkyi Nizzanlahden toiselta puolelta kajastavilla vuorilla… ja toisinaan kukkuloilta kaupunkiin tulleiden autojen katoilla. Côte d’Azur on sekä ilmastollisesti että kulttuurihistoriallisesti vähintään yhtä paljon Italiaa kuin Ranskaa.
Ja iso osa alueen vanhoista kaupungeista on tietenkin kreikkalaisten perustamia: Antipolis (Antibes), Nikaia (Nizza), Monoikos (Monaco)…
Pariviikkoinen poissa kotikuvioista teki todella hyvää. Vuodesta 2009 muodostui monessa suhteessa odotettua rankempi. Karstan kirjoitusprosessi venyi ja vanui hermostuttavalla tavalla keväällä. Tulokseen olen tyytyväinen, mutta en siihen millaiseksi kirjoitusvaihe muodostui – osittain turhan kevyeksi jääneen ennakkosuunnittelun vuoksi. Syksyksi tulin ottaneeksi liikaa käännöstöitä, ja vietin marraskuun jokseenkin kaiken valveillaoloajan tässä työpöydän ääressä kääntämässä, kääntämässä, kääntämässä.
Syksyn rankkuuteen vaikutti tietysti myös äidin kuolema kesällä, ja siitä seurannut kuolinpesän asioiden hoitaminen, asunnon tyhjentäminen, kaikki muu. Surutyö. Myös äidinäitini, etäisempi mutta yhtä kaikki paljon etenkin lapsuudessani kuvioissa ollut ihminen, kuoli vähän ennen joulua.
Tarvetta lepoon siis oli. Kahdelta aikaisemmalta matkalta tuttu pienehkö kaupunki sopi tarkoitukseen mainiosti. Tuttuuden ansiosta ei tullut pakonomaista tarvetta näkeä ja kokea kaikkea mahdollista mitä lomalla kerkeää. Saattoi viettää kaikessa rauhassa löhöpäivän, tai parikin. Nukkua pitkään, käväistä lähikaupassa hakemassa tuoretta leipää aamiaiselle ja harkita sitten seuraavat tunnit, minne päin lähtisi illalliselle. Katsella ihmisiä, tai vain ikkunasta ulos. Lukea.
Yritän tässä pitää pientä klassikoilla itseni sivistämisen kautta. Reissun aikana loppuun päästyistä Defoesta ja Borgesista ehdin kirjoitellakin, nyt on kesken Laurence Sternen Tristram Shandy – elämä ja mielipiteet, varsin vinkeä romaani. Eräällä kirjan henkilöistä sattuu olemaan päähänpinttymä linnoitustekniikan suhteen, ja siinä mielessä Antibes oli suorastaan ihanteellinen lukupaikka: ikkunastamme avautuvaa maisemaa hallitsi 1600-luvun kuuluisimman linnoitusarkkitehdin markiisi Vaubanin suunnittelema Fort Carré.
Tristram Shandysta lisää sitten, kun olen päässyt tuon leppoisan, mutta silti yli viisisataasivuisen vuodatuksen loppuun. Samoin Kristina Calrsonin Herra Darwinin puutarhurista, jonka luin kertaalleen mutta joka vaatii vielä toisen lukukerran.
Nyt palailen töiden pariin, mutta rauhallisempaan tahtiin. Nyt on aikaa myös viimeistellä tuo syksyinen kitaranrakennusprojekti, ja aloittaa uutta. Ja tehdä musiikkia.
