Aloitin Laurence Sternen romaanin Tristram Shandy – elämä ja mielipiteet (suom. Kersti Juva 1998) lukemisen Antibesissa. Matkan jälkeen tuli muiden ns. kiireiden ja parin työn puolesta luettavan kirjan vuoksi tauko. Luin kirjan loppuun viime viikonloppuna Kiihtelysvaarassa. Antibes oli kirjan kannalta soveliaampi paikka, sillä huoneemme ikkunasta näkyvä 1600-luvun linnoitus Fort Carré oli juuri sellainen, joita kirjan kertojan Toby-eno piti keppihevosenaan.
Jos on olemassa kirjallisuudenlaji nimeltä ”stand up -kirjallisuus”, niin kirkkoherra Sternen vuosina 1759–67 yhdeksänä niteenä ilmestynyt Tristram Shandy on epäilemättä lajityypin esi-isä. Kertojahahmo Shandy alkaa kuvailla elämäntarinaansa, mutta poikkeaa pienimmästäkin syystä sivupoluille, kuuntelee yleisönsä kommentteja, ennakoi näiden reaktioita, vääntää sanaleikin mistä vain, eikä unohda asioiden rasvaisia yksityiskohtia. Teksti rytmittyy kuin standup-koomikon keikka. Paikka paikoin tarinassa osoittautuu olevan jonninmoinen juonikin, ja muutamassa kohtaa se jopa jatkuu suuremmitta katkoitta monen luvun verran – missä tosin auttaa, että lukujen pituus vaihtelee muutamasta kymmenestä sivusta pariin riviin.
Sternen on sanottu kirjoittaneen modernistisen romaanin jo ennen kuin klassinenkaan romaanimuoto oli ehtinyt kunnolla saada jalansijaa, ja tässä lienee perää. Kirja leikittelee kaikella mahdollisella – klassikkoviittauksista graafiseen tyyliin. Siinä sivussa lukija tulee oppineeksi yhtä ja toista 1700-luvun englantilaisen herrasmiehen maailmankuvasta – enemmän kuin Sterne on ehkä tullut ajatelleeksikaan, ja ehdottomasti enemmän kuin 1700-lukua, englantilaisuutta tai valistusaikaa ihaileva lukija olisi ehkä halunnut tietää.
Vinkeä tapaus. En tiedä onko kyseessä (minun mielestäni) hyvä kirja, mutta vinkeä tapaus se ehdottomasti on. Tutustumisen arvoinen – ja jossain mielessä myös ehdotonta luettavaa englanninkielisen kirjallisuuden ystäville. Sterne-viittauksia on koko myöhempi kirjallisuus pullollaan, vaikka kirkkoherran aikalaiset tiesivät suuressa kirjallisessa sivistyneisyydessään, että tuollainen massojen ostama populaarisepustus unohtuu oikopäätä.
Kuule, tämä ei nyt liity Trstram Shandyyn, jota en ole lukenut vielä, vaan siihen edelliseen eli velociraptotorin höyheniin. Tämänpäiväisellä sciencetoday.com-saitilla esitellään kyseinen riikinkukko kaikessa värikkyydessään.
Syistä joita en kyllä täysin käsittänyt, ovat pystyneet päättelemään värityksen ja nyt ilmeisesti vasta mietiskelevät kuviointia – joka siis on toistaiseksi hypoteettinen. Höyhenten värikkyys ei tosin kyllä kerro älykkyydestä mitään.
Tristram Shandystä olen saanut jostain syystä riikinkukkomaisen kuvan, joka on ollut ehkä jossain määrin luotaantyöntävä.
Ripsa,
”riikinkukkomainen” ei ole huono kuvaus Tristram Shandysta, ei lainkaan. Mutta tekstin asennemaailmaa on tietysti mahdollista tarkastella parin vuosisadan viisastumisen (hah!) ja terveen yläluokkaiseen englantilaisuuteen kohdistuvan epäluuloisuuden valossa…
Tietoja dinosaurusten höyhenpeitteistä on tosiaan viime vuosina onnistuttu saamaan, ymmärtääkseni ennen kaikkea kiinalaisten löytämistä, hyvin säilyneistä jäännöksistä. Ilmeisesti värejä muodostavista aineista on jäänyt sen verran jälkiä, että ne on pystytty tunnistamaan.
Ja höyhenten värikkyys ei tosiaan kerro älykkyydestä mitään. Ei dinojen eikä yläluokkaisten englantilaisten tapauksessa. 😎