Kategoria: kirjallisuus

Tämänsyksyinen kirjamessumessu

·

Helsingin kirjamessuihin on vajaa viikko. Onkin siis aika muistuttaa, että minuakin voi siellä katsella ja kuunnella, useaankin otteeseen:

Louhi-lava perjantaina 24. 10. kello 17–18:
Mitä on wywern suomeksi?
Spekulatiivisen fiktion suomentajat kertovat työnsä riemuista ja haasteista. Sarianna Silvonen, J. Pekka Mäkelä, Johanna Vainikainen-Uusitalo, Satu Hlinovsky

Takauma-lava lauantaina 25.10. kello 12–13:
Mitä on suomikumma?
Spekulatiivisen fiktion uranuurtaja Anne Leinonen ja suomalaisen maagisen realismin taitaja J. Pekka Mäkelä keskustelevat suomikumman ilmiöstä ja merkityksestä.

Lisäksi olen sunnuntaina 26.10. kello 14–18 päivystämässä Suomen Kääntäjien ja Tulkkien liiton osastolla 6e73. Sinnekin sopii tulla juttelemaan.

Ylpeyden ja nöyryytysten jälkeen

·

Matkalukemiseksi on hyvä valita jotakin kevyttä, mahdollisesti sellaista jonka voi huoletta jättää matkakohteeseen muiden iloksi. Tai sähkökirjanlukijan, jossa kulkee kokonainen kirjasto helposti mukana. Minulla oli tosin Kiinan-reissulla, kaikkine välilentoineen, jotakin jota oli hyvin hankalaa saada sullottua lentokoneen istuintaskuun: tuhatsivuinen tiiliskivi.

Immanuel C. Y. Hsü (1923–2005, alkuperäinen nimi pinyin-translitteroituna Xú Zhōngyuē) oli erittäin arvostettu Kiinan-tutkija ja The Rise of Modern China (Oxford University Press 2000, täydennetty laitos alkuaan vuonna 1970 ilmestyneestä teoksesta) on hänen tunnetuin julkaisunsa.

Kuten Hsü esipuheessaan ilmoittaa, Kiinan viimeisen vuosisadan historiaa on vaikeaa ymmärtää tuntematta parin edeltävän vuosisadan historiaa. Niinpä teos alkaa 1600-luvun puolivälistä, jolloin matšujen Qing-dynastia kaappasi Kiinan vallan korruptoituneelta ja väsähtäneeltä Ming-dynastialta, ja samaan aikaan Kiinan vesillä alkoi ensi kertaa liikkua eurooppalaisia laivoja.

Nykyään on aikamoisen vaikeaa käsittää, miten eristyksissä omassa omahyväisyydessään Kiina oli siihen asti ollut, ja yritti olla vielä hyvän aikaa. Ei maalla ollut muita tasaveroisia neuvottelukumppaneita ympäristössään, vain heikompia barbaari- ja vasallivaltioita. Vielä 1800-luvun loppupuolellakin hallinnolle oli täysin käsittämätön ajatus, että pääkaupunkiin pitäisi päästää ulkomaalaisia diplomaatteja asumaan vakinaisesti. Siihen asti oli riittänyt aivan hyvin, että ulkomaiden lähetystöt tulivat tuomaan kunnianosoituslahjansa keisarille ja häipyivät saman tien kotimaihinsa. Ylimielisyydelle oli syynsä: Kiina oli ollut Aasian kiistämätön kulttuurikeskus ja voimakkain valtio vuosisatojen ajan. Mutta se ei ollut sitä enää. Viimeistään oopiumsodat olivat osoittaneet, ettei Kiina enää pystynyt puolustamaan omaa aluettaan, ja ulkovallat – etenkin eurooppalaiset mutta myös japanilaiset – käyttivät tilaisuutta hyväkseen. 1800-luku ja 1900-luvun alkupuoli olivat yhtä nöyryytysten sarjaa. Kiinaan alettiin maailmalla suhtautua sen koon ja vaikutusvallan arvoisella tavalla vasta 1970-luvulta alkaen, kun maan diplomaattinen ja taloudellinen eristäminen/eristäytyminen alkoi päättyä. Sittemmin kehitys onkin ollut vauhdikasta: tämän vuosikymmenen loppuun mennessä Kiina on todennäköisesti maailman suurin talous.

(Tämän(kin) kirjan jälkeen on surkuhupaista seurata muiden entisten suurvaltojen ja tulevien entisten suurvaltojen sinnikästä, mutta toivotonta pyristelyä oman verrattomuutensa kuplassa. Venäjän ohella tulevat mieleen tietenkin Britannia, Ranska ja, pikku hiljaa, myös Yhdysvallat.)

Nöyryytysten ja silkan sumeilemattoman hyväksikäytön aiheuttama katkeruus on näkynyt maan tunnelmissa ja politiikassa pitkään. Se vaikutti myös kommunisti-Kiinan välirikkoon Neuvostoliiton kanssa 1950-luvulla, kun kiinalaiset saivat tarpeekseen alempiarvoisten ulkomaalaisten komentelusta ja päättivät jatkaa sosialismin rakentamista omin voimin ja Maon ajatuksin. Neuvostoliitto ei ottanut välirikkoa kovinkaan hyvin. Minulle oli aivan uusi tieto, että neuvostojohto tiedusteli 60- ja 70-luvuilla aivan vakavissaan Yhdysvalloilta, pahastuisivatko jenkit jos NL tuhoaisi Kiinan ydinlaitokset pikkupikkiriikkisillä ydinpommi-iskuilla. Kaikeksi onneksi amerikkalaisilla oli järki päässään. Kahden suurimman sosialistisen yhteiskunnan keskinäinen kinastelu ja väliin aivan avoin sodankäynti epäilemättä nopeutti Neuvostoliiton romahdusta taloudellisten resurssien huvetessa. Kiina selvisi paremmin – tosin sosialismia tai kommunismia ei maassa taida enää juuri olla missään muualla kuin johtavan puolueen nimessä ja juhlapuheissa. Maa muistuttaa nykyään pikemminkin eteläamerikkalaista oikeistodiktatuuria, jossa talous ja taloudelliset toimijat määräävät kaikesta. Paikallistasolla korruptio ja hallinnon toimimattomuus lienee jo saavuttanut Ming- ja Qing-dynastioiden loppuaikojen tason, ja sen ovat huomanneet valtakunnan tason päättäjätkin jo kauan sitten. Kiinassa dynastiat ovat nimittäin useinmiten vaihtuneet talonpoikaiskapinoiden ansiosta* – kungfutselaisen opin mukaan kelvoton hallitsija menettää taivaallisen mandaattinsa hallita – ja nykyjohto on keskittynyt pitämään kaikki kapina-ajatukset mahdollisimman visusti kurissa.

Hsün historiikki pitäytyy enimmäkseen aika neutraaleissa äänenpainoissa niin keisarikunnan, Kiinan tasavallan, Kiinan kansantasavallan kuin Taiwaninkin (virallisesti Kiinan tasavalta) asioiden suhteen. Joissain kohti tämä neutraalius muistuttaa tosin välinpitämättömyyttä: Hsü mainitsee 1950-luvun ”Suuren harppauksen” kauden negatiivisista puolista teollisuustuotannon romahduksen, mutta ei kerro sanallakaan niistä (ilmeisesti) miljoonista kiinalaisista, jotka kuolivat nälkään tämän huonosti mietityn ja vielä huonommin toteutetun teollistamisen edistämisyrityksen aikana. Mutta kirjan näkökulma on muutenkin usein kovin hallinnollispainotteinen. Mielelläni olisin kuullut enemmän esimerkiksi siitä, miten Kiinan tasavallan ensimmäiset vaalit käytännössä järjestettiin 1920-luvun alussa: ketkä olivat äänioikeutettuja, keillä oli (käytännössäkin) mahdollisuus äänestää, miten ehdokasasettelu ja kampanjointi toteutettiin maassa, jonka väestöstä oli tuolloin valtaosa lukutaidottomia. Nyt Hsü tarjoaa vain suppeita vaalituloksia.

Puutteistaan huolimatta The Rise of Modern China on mainio, luistavasti kirjoitettu esitys Kiinan muutoksen vuosisadoista. Suosittelen sitä lämpimästi, mutta valitettavasti en voi lainata omaa kappalettani kenellekään. Sen sivunlaidat ja sisäkannet toimivat nimittäin reissun aikana muistikirjoina ja täytin alleviivauksilla, kommenteilla, juoni-ideoilla ja kaikenlaisilla muilla huomautuksilla. Lisäksi taittelin sivujen kulmat koirankorville. (Älkää te tehkö kirjoillenne mitään samanlaista, ellei siihen ole hyvää syytä.) Tämä kappale mennee sitten joskustulevaisuudessa Suomalaisen Kirjallisuuden seuran kirjailija-arkistoon yhdessä muiden Hunan-romaanin mapitettujen muistiinpanojen ja materiaalien mukana.

___
* Itse asiassa sekä Han-dynastian ensimmäinen keisari Gauzu (206–195 eKr.) että Ming-dynastian ensimmäinen keisari Hongwu (1368–98 jKr.) nousivat talonpoikaisluokasta, ainakin jälkimmäinen vielä perin köyhistä oloista.

Reikiä seinällä

·

Viime aikoina lukevien tuttavien ja bloggaavien tuttavien keskusteluissa on puhuttu paljon Kouvolan sanomien julkaisemasta jutusta, jonka mukaan kirjahyllyt eivät kuulu moderniin sisustukseen. Lehti itsekin alkoi julistaa ”kirjahyllykapinaa” ja, hankkiakseen ilmaiseksi sisältöä, pyysi lukijoilta kuvia heidän kirjahyllyistään.

Itse en oikein usko, että kirjahyllyt ovat koskaan kuuluneet ”moderniin sisustukseen”, tai vanhaankaan. 1970-luvun massiivisissa lastulevyhyllyissä säilytettiin enimmäkseen aivan muuta kuin kirjoja, paitsi meillä. Muutettuamme vuonna 1981 toiseen asuntoon Kontulan Jäkärläntielle Aino-mummin miltei ainoa kommentti oli suunnilleen ”oikein kaunis asunto, mutta kirjahyllyt pilaavat sen”. Äitini loukkaantui, mutta toistensa kommenteista loukkaantuminen kuului heidän – äidin ja tyttären – normaaliin keskustelukulttuuriin. Vanhat loukkaantumiset yleensä unohdettiin seuraavaan tapaamiseen tai viikottaiseen puheluun mennessä.

Tässä tosin sivuttiin äitini nuoruuden suurta kysymystä. Hänelle kirjallisuus oli aina ollut kapinointia, pakoa ahdistavaksi koetusta kodista, pakotie toisiin, toisenlaisiin maailmoihin ja ajatusmalleihin. Juuri tämä teki kirjallisuudesta niin vaarallista jo 1800-luvulla, jolloin porvarisnuoriso alkoi käyttää aikaansa joutavanpäiväisenä, kaikenlaisia vääriä ajatuksia herättävään lukemiseen, ja uudelleen 2000-luvun alussa, jolloin osa nuorisosta hylkäsi terveellisesti kasvattavat televisiot, videot ja tietokonepelit kuluttaakseen iltojaan fantasiatiiliskivien lukemiseen ja niistä nettikeskustelemiseen. Siitä Kouvolan sanomien haastattelemien bibliofoobikoidenkin kirjahyllykammossa lienee kyse. Jokainen kirja voi olla vaarallinen. Mistä tahansa kirjasta voi mieleen ujuttautua ajatus, ettei elämän välttämättä tarvitse olla sellaista kuin se on, tai miltä se näyttää. Että asiat voisivat olla toisinkin. Että vaihtoehtoja saattaa sittenkin olla olemassa. Että jossakin toisaalla asiat eivät olekaan välttämättä aivan niin kuin miltä uutiset tai lähipiirin ihmiset yrittävät saada ne näyttämään. Että olisi mahdollista lähteä jonnekin toisaalle – joko oikeasti, tai edes omassa mielessään.

Jokainen kirja voi olla madonreikä toisenlaiseen todellisuuteen.

Meillä kirjoja on ollut aina paljon, ja tulee aina olemaan, siitäkin huolimatta että ne, aivan totta, keräävät pölyä ja vievät jumalattomasti tilaa. Siitäkin huolimatta, että sähkökirjanlukijassa kulkee monta hyllymetriä lukemista odottavia klassikoita paljon tiiviimmässä paketissa (ja helpommin luettavissa kuin ylitiheään, heikkolaatuiselle paperille huonosti painetussa pokkarissa). Tuohon kuvaan eivät edes mahdu kaikki asuntomme kirjahyllyt, kuvaajan selän takana on vielä lisää.

Olohuoneessamme kirjahyllyjä ei kyllä ole (eikä makuuhuoneessa, mm. allergiasyistä). Täpötäysi cd-hylly siellä kyllä on. Olemme joka tapauksessa siinä onnellisessa tilanteessa, että asuntomme väliseinät eivät ole betonia eivätkä mitään kovaa, modernia sisustuslevyä, joten olohuoneessa ei tarvita juurikaan akustointia tekemään kovasta, seisovien aaltoliikkeiden kaiuttamasta ahdistavasta tilasta miellyttävää, rentouttavaa ja rauhallista. Sohva, nojatuoli ja matto riittävät tekemään tarvittavat akustiset pehmennykset.

Sisällön lisäksi kirjahyllyt nimittäin sattuvat olemaan sisällön lisäksi myös mainio sisustuksellinen elementti erinomaisten akustisten ominaisuuksiensa vuoksi. Soitintarviketukun akustiikkalevyillä ei huonetta saa yhtä miellyttäväsoundiseksi kuin mihin täyteen sullotut, eri kokoisia ja eri muotoisia kirjoja täynnä olevat hyllyt pystyvät. Kaiku vähenee, pehmenee ja pyöristyy, äänieristyskin paranee. Siksi(kin) viihdyn niin hyvin työhuoneemme rauhallisessa ilmapiirissä, ja siksi kirjastoni on myös kotistudioni.

Tähän ei bibliofoobikon suosittelema kirjahyllytapetti pysty.

Siirtymävaihe

·

Viime yönä lähetin sähköpostia kustantajalle. Yöllä siksi, että tulin vähän ennen nukkumaanmenoa käynnistäneeksi koneoikolukuohjelman muistamatta siinä vaiheessa, että hommaan menee aina erinäisiä tunteja. Etenkin kun kyse on kirjasta, jossa on runsaasti vieraskielisiä nimiä, jokunen keksitty sana ja pitkiä espanjan- ja ranskankielisiä sitaatteja (niiden suomennosten ohella).

Koneoikoluku on viimeinen korjauskierros. Joten sen jälkeen teksti lähtee kustannustoimittajalle, joka huomaa (onneksi) paljon virheitä ja kökköyksiä, jotka minä ja kone olemme missanneet.

Koneoikoluku on viimeinen kierros sikälikin, että käänsin tämän kirjan (ensi kertaa) Scrivener-kirjoitusohjelmaa käyttäen, eikä siinä (ainakaan vielä) ole suomenkielistä oikolukua. Niinpä koko käännös pitää tehdä, editoida ja ihmisoikolukea Scrivenerissä mahdollisimman valmiiksi, kääntää sitten rtf-muotoon ja koneoikolukea tästä syntynyt iso tiedosto toisessa ohjelmassa, minun tapauksessani Wordissa. Tavallaan hieman hankalaa, mutta Scrivener on muuten tuntunut suhteellisen mukavalta työkalulta, joten pienen viimeisen vaiheen lisäoperaation antaa anteeksi.

Käännösprojektiin meni enemmän aikaa kuin olin kuvitellutkaan. Kirja sinänsä (Peter Culshaw’n kirjoittama elämäkerta Clandestino – In Search of Manu Chao) on vallan mainio,* mutta reilussa kolmessasadassa sivussa oli sitten lopulta ehkä enemmän tekstiä kuin etukäteen arvioin, ja kesällä työnteko tapaa olla rikkonaisempaa kuin muina vuodenaikoina. Tulee matkailtua, tulee istuttua pihalla lueskelemassa tai grillaamassa, tulee tapailtua ystäviä, tuttavia ja vieraampiakin. Onneksi käännöshankkeella ei ollut suunnatonta kiirettä: Into julkaisee kirjan vasta ensi keväänä.

Syksyn mittaan käännös tulee minulle takaisin toivon mukaan perusteellisesti luettuna ja punakynättynä. Viimeinen korjauskierros tapahtuu vasta siinä vaiheessa kun kirja on lähdössä painoon, taittajan oikovedoksista. (Siinä vaiheessa olisi kyllä hyvä ettei tekstissä ole enää juurikaan huomautettavaa.)

On aika palata työstämään sitä omaa romaania, jonka tekemiseen minulle täksi vuodeksi apuraha on myönnetty. Kevät meni aika pitkälti pohjatöissä ja lähdemateriaalin parissa, eikä se sarka ole vieläkään loppuun kynnetty, kaikkea muuta. Luettavaa ja mietittävää on paljon. Pikku hiljaa pitäisi kuitenkin ryhtyä siihen varsinaiseen kirjoitustyöhönkin. Hunan on sovittu ilmestymään vasta vuoden 2016 alussa, eli aikaa ei ole enää edes puoltatoista vuotta. Ja mikäli apurahojen jumalattaret eivät ole loppuvuodesta yhtä lempeitä kuin viime vuoden lopulla, joudun käyttämään ison osan ensi vuotta käännöstöihin. Niistä maksetaan huomattavan paljon parempia palkkioita kuin omista romaaneista, vaikka eivät niidenkään palkkiot työmäärään nähden kaksisia ole.

Itse asiassa äsken kävi niin, että jo hyvän tovin (käännöstöiden lomassa) mielessä pyörittelemäni alkukohtauksen idea pyöri mielessä niin selkeänä, että kirjoitin sen muistiin. Tulin siis puolivahingossa aloittaneeksi romaanin kirjoitustyön jo ennen kuin olin aikonutkaan. Tämä on hyvä merkki, vaikka on toki selvää, ettei teksti tuosta parista sivusta etene lähiviikkoina kovinkaan vauhdikkaasti. Mutta edennee kuitenkin.

Matkan ensimmäinen askel on nyt otettu.

___
* Siksihän minä sitä alun alkaenkin kustantajalle ehdotin. Tämä Manu Chaon mainio elämäkerta on tosiaan niitä vähän harvinaisempia hankkeita, jonka kohdalla suomentajan ehdotus otettiin innostuneena vastaan kustantamon päässä. Kirjan suomalaisen laitoksen nimi on vielä auki, minun ehdotukseni on ollut Clandestino – Manu Chaon jäljillä.

Viimeiset ihmiset

· 3 kommenttia ·

Olette varmaankin huomanneet, että olen jo pitkään ollut kiinnostunut ihmislajien kehityksestä ja, ennen kaikkea, niistä useista ihmislajeista jotka eivät selvinneet hengissä viimeisen puolen miljoonan vuoden lukuisista ilmasto- ja muista myllerryksistä. Jäljellä on yksi ainoa, geneettisesti erittäin yhtenäinen laji. Geneettinen yhtenäisyys viittaa siihen, että tämäkin lajimme on jossakin lähiesihistorian vaiheessa koostunut hyvin pienestä joukosta – ollut sukupuuton partaalla.

Tällainen tulos antaa ymmärtää, ettei ihmistyyppinen eläin ole välttämättä kovinkaan onnistunut evoluution tuote. Samanlaista ominaisuuskirjoa – korkea älykkyys, hyvä välineistö ympäristön manipulointiin, työkaluihin turvautuminen, isot eusosiaaliset yhteisöt ja niin edelleen – ei ole juuri näkynyt muissakaan Maan eläinkunnan haaroissa, vaikka useimmat evoluution ”hyvät ideat” tuntuvat kehittyvän itsenäisesti tuolla ja täällä. Ajatellaan vaikka kalamaista pyrstöä, jollainen on sittemmin kehittynyt myös valaille, vaikkakin vaakasuoraan kalojen pystysuunnan sijaan.

Tässä suhteessa odotin aika paljon arvostetun ihmissuvun esihistorian, paleontologi Chris Stringerin vasta suomennetusta kirjasta Vain yksi jäi – Miten meistä tuli ainoa ihmislaji (Gaudeamus 2014, alkuteos julkaistu nimillä The Origin of Our Species ja Lone Survivors: How We Came to Be the Only Humans on Earth). En odottanut selkeitä tai yksiselitteisiä vastauksia esimerkiksi neandertalilaisten katoamisen syistä, koska sellaisia on kerta kaikkiaan mahdotonta löytää pari–kolmekymmentätuhatta vuotta tapahtuneen jälkeen.

Totta puhuen en myöskään odottanut näin sekavaa ja hajanaista kirjaa.

Stringer pudottelee luku toisensa jälkeen detaljeja sekä paleontologian historiasta että uusimmista tieteellisistä havainnoista ja teorioista ilman että paketista tulisi missään vaiheessa johdonmukaista ja selkeää kokonaisesitystä tieteenalan historiasta tai nykypäivästä. Käännöksellä ja sen toimittamisella on tuntunut olleen lisäksi kova kiire, sen verran kömpelön anglistista tekstiä kokenut tietokirjailija Jorma Keskitalo on käännökseensä jättänyt.

Kirjasta saa eniten irti silloin, jos jo tietää aiheesta yhtä ja toista. Tällöin on helpompi asettaa oikeaan viitekehykseen kirjan sivuilla putkahtelevat nippelitiedot ja detaljit. Silloin siitä on mahdollista myös oppia jotakin. Itse löysin yhtä ja toista uutta ja antoisaa. Jouduin myös korjaamaan aikaisempia käsityksiäni. Olen esimerkiksi spekuloinut, miltei kuvitellutkin, että eurooppalaisten vaalea iho ja hiukset saattaisivat olla perintöä neandertalilaiselta osalta esivanhemmistoamme. Stringer kuitenkin kertoo, että neduilla oli tässä suhteessa erilainen geeniversio kuin meillä, joten jos heikäläisillä on asian kanssa tekemistä, kyse on luultavasti siitä että vaaleatukkamutaatio on päässyt Homo sapiens -yhteisöissä muotiin ja arvostukseen siksi että naapurin nedutkin ovat olleet blondeja.

Muoti ja kulttuurivaikutteet tulevat Stringerin tekstissä muutenkin paljon esille, ja hän arvelee monien asioiden tapahtuneen pikemminkin tätä kautta kuin geneettisesti. Nykyihmisen vahvin valtti vaikeissa ilmasto- ja muissa ympäristöoloissa on hyvinkin saattanut olla muotitietoisuus – tai, laajemmin ajatellen, kyky omaksua nopeasti jotakin mitä kaverit tai oudommatkin tyypit ovat aikaisemmin tulleet keksahtaneeksi, ja kyky jalostaa ajatusta eteenpäin. Neandertalilaisia (ilmeisesti) isommat yhteisöt ovat tätä kykyä edistäneet ja vaalineet, vaikka vaikuttaa siltä että neduillakin on ollut taipumuksia omaksua naapureiltaan kaikenlaista nokkelaa.

Mutta silti paljon jää yhä arvoitukseksi ja vapaan spekuloinnin varaan. Myös se, mitä sukua me oikeastaan olemme neandertalilaisille, ja ovatko ns. heidelberginihmiset olleet meidän molempien esivanhempia. Stringer on ilahduttavan avoin siitä, miten nopeasti teoriat ovat viimeisten vuosikymmenien aikana muuttuneet: hänen aloittaessaan uraa yleisenä käsityksenä oli että ihmislaji on kehittynyt yhtä aikaa eri puolilla maailmaa ja Afrikka on ollut lähinnä vastaanottavana päänä. Pian Stringer itsekin alkoi kannattaa ns. RAO-teoriaa (Recent African Origin), jonka mukaan jotakuinkin kaikki oleellinen kehitys on tapahtunut Afrikassa ja sieltä on poistunut ainoastaan hyvin pieni ja geneettisesti yhtenäinen porukka, josta on tullut kaikkien muiden maanosien ihmisten kantavanhempia (ja jotka myös risteytyivät neandertalilaisten, denisovalaisten ja muidenkin varhaisempien, aikaisemmin Afrikasta lähteneiden ihmislajien jälkeläisten kanssa). Nyttemmin ilmeisesti suositaan eräänlaista välimuotoa, jonka mukaan lajimme on kehittynyt enimmäkseen Afrikassa, mutta jotain on tapahtunut toisaallakin. Paleoantropologia on nopeasti kehittyvä tieteenala, sillä tutkimusmenetelmät paranevat vauhdilla. Aikaisemmin kovin eurooppakeskeinen fossiiliaineistokin on pikku hiljaa tasapuolistumassa, ja teoria on kelvollinen tasan niin kauan kuin se sopii havaintoaineistoon. Aivan viime päivinäkin on tullut uutta tietoa: Stringerin useaan otteeseen mainitsema ”hobitti” eli floresinihminen saattaa sittenkin olla Downin syndroomasta kärsivä nykyihminen eikä erillinen, kääpiökokoinen laji.

Konkreettisia tuloksia työnteosta, osa Kolme

·

Iteljooni koputti ovelle ja kantoi sisään odotetun paketin: Sarah Lotzin Kolmen kääntäjänkappaleet. Olin hieman jo odotellutkin, sillä kirjan oli merkitty ilmestyväksi jo viime kuun puolella. (En tiedä onko sitä ollut kaupoissa tätä aikaisemmin, hyvin mahdollista kyllä.)

Valmis kirja näyttää vallan mainiolta ja osoittaa hyvin, että pehmeäkantisestakin kirjasta saa muutamalla pikku tuunauksella varsin näyttävän paketin.

Karisto selvästi satsaa Kolmeen ja toivon totisesti, että satsaus kannattaa. Itsehän en saa kääntämistäni kirjoista mitään rojalteja – käännökset on ollut tapana hoitaa valmiin käännöksen tekstimäärään sidotulla kertapalkkiolla – mutta hyvälle kirjalle kyllä toivoo sen arvoisen määrän lukijoita. Lotz on rakentanut tämän eräänlaisen (jossakin mielessä miltei) hyperrealistisen kauhutarinan (jossa kauhu on lopulta ihan muualla kuin mistä lukija sitä ehkä etsii) perin taitavasti ja saanut pujoteltua monista ohkaisista langoista kutomansa kokonaisuuden toimimaan. Täytyy vain toivoa, että minun suomennokseni tekee alkutekstille oikeutta.

Nuorena aikonut

·

Elinkeinoelämän keskusliiton tiedotuslehtisen välistä löytyi tänä lauantaina kaksi varsin mielenkiintoista kirjailijakuvaa: Tuomas Kyrö ajautui sekoilun kautta kohtuullisen menestyväksi kirjailijaksi ja Miki Liukkonen markkinoi kirjailijuuttaan sekopäisellä julkisuuskuvalla ja saarikoskimaisilla elämäntavoilla. En tunne kumpaakaan, joten en tiedä ovatko herrat ns. livenä mitään sellaista miltä julkisuuskuva näyttää. En ole myöskään lukenut kummankaan kirjoja, joten en tiedä missä määrin kummankin tekstistä välittyvä peitelty tai peittelemätön uho (joko ”emmä yrittäny tehdä mitään mutta se vaan menesty” tai ”minä olen antiteesi keskiluokkaisille kirjailijoille”) saisi silmissäni katetta heidän tekstistään. Kyrön Mielensäpahoittajia olen tosin kuunnellut äänikirjoina parin kokoelman verran ja nauttinut niistä hyvinkin paljon. Miki Liukkosta ovat vallan arvostettavat tahot kehuneet, joten ehkä pitäisi voittaa haastattelun aiheuttamat tunteet ja sijoittaa hänenkin teoksiaan yöpöydällä lukemista odottavien pinoon.

Ärsyttävintä Liukkosessa on, että tunnistan hänessä hyvin paljon itseäni. En nykyistä itseäni, vaan vähän päälle kaksikymppistä itseäni.

Muistan joskus tuolloin todenneeni, että tuskin eläisin viisikymppiseksi. Kyse ei ollut mistään romanttisesta taiteilijauhosta eikä edes huonoista elämäntavoista – olen aina ollut niin huono hankkimaan rahaa ettei minulla ole koskaan ollut varaa dokata elimistöäni piloille, muista päihteistä puhumattakaan – vaan yksinkertaisesta arvelusta, että jos ympäristön saastuminen jatkuu samaa tahtia, on todennäköistä että saan kohtuullisen nuorella iällä parantumattoman syövän tai jonkun muun tappavan taudin. Minun hajamielisyydelläni ei ole koskaan ollut mahdotonta sekään, että vaikkapa kävelisin päin punaisia ja jäisin auton alle.*

Oli minulla taiteilijauhoakin. Minähän olen aina tiennyt että kirjoitan aikuisena romaaneja, ja sitä paitsi parikymppisenä minä tiesin että teen vielä vallan hienoa musiikkiakin. Kaikki tämä tapahtuisi muutaman vuoden kuluessa. Se tapahtui aina muutaman vuoden kuluessa. Vähän myöhemmin ensimmäinen tyttöystäväni tympiintyi täysin jatkuviin puheisiini siitä, millaista hienoa kulttuuria on pian tulossa. Naisparka. Aikaa myöten opin, osin hänen vinoilunsa ansiosta, pitämään suutani sentään hieman soukemmalla,  vaikka edelleen tiesin että kohta kyllä tapahtuisi. Mitään ei vain tapahtunut. Olen jälkeenpäin itsediagnostisoinut kärsineeni 1980-luvun lopulta alkaen jotakuinkin kymmenen vuotta sen verran pahasta masennuksesta, ettei niitä vuosia voi laskea (joten olen nykyään oikeasti vähän päälle nelikymppinen). Senkin aikaa silti tiesin, että kohta tapahtuu.

Ehkä Miki Liukkosessa ärsyttääkin juuri se, että näen hänessä (tai hänen julkisuuskuvassaan) samanlaisen sisäisen tyhjänuhoajan millainen itse olin tuossa iässä. Meidän kohdallamme on tietenkin yksi merkittävä ero: Liukkosen perhana on ihan oikeasti saanut jotakin tehtyä jo kaksivitosena: kaksi runokokoelmaa ja romaanin, jotka ovat aiheuttaneet ainakin muutaman vaahtopään kirjaillisuuspiirien vesilasissa. Edes siellä. Näissä hommissa on varsin vaikeaa sen suurempia kuohuja saavuttaakaan kuin sattumalta.

Minulla on nyttemmin, viisikymppisenä, tuotantoa fiktiokirjojen määrässä laskien kaksin verroin Liukkoseen verrattuna. Myrskyjä ei ole syntynyt kenenkään vesilaseissa, vaikka olenkin tietenkin spekulatiivisen fiktion suomalaisten harrastajien piirissä ihan kohtuullisen nimekäs kirjailija. Liukkosjulkisuuteen ei oikein olisi edes mahdollisuuksia, kun olen iän, harrastusten ja olemuksen puolesta aivan liian selvästi poroporvarillinen, kuten Liukkonen sanoo, vaikka kuinka olisinkin samaisen lehdykän taannoisen luokkakonetestin tulosten perusteella vähäosainen (pienituloinen, vaikka vakinaista työpaikkaa). Minun lieneekin näillä näkymin syytä satsata terveempiin elämäntapohin niin, että voin sitten tulevaisuudessa joskus myhäillä lempeästi näille nuorille suurisuille kun minua syntymäpäivähaastatellaan kirjallisuudenalani grand old manina tai vanhempana valtiomiehenä. Ja tulevaa mediajulkisuutta odotellessa päkeltää vielä aika monta mahdollisimman laadukasta ja montaa lukukertaa kestävää teosta.

Vaikka voihan tietysti hyvinkin olla, että vuoden 2016 alussa tapahtuu, kun Hunan ilmestyy. Vaikka enhän minä sitä tietenkään siinä mielessä kirjoita että tavoittelisin isoja myyntituloja tai yrittäisin miellyttää kriitikoita, en. En minä. Mutta jos se nyt vain ihan vahingossa sattuu saamaan hyviä kritiikkejä ja myymään…

Ei minulla tietysti ole mitään myyntitulojen kasvua vastaankaan. Jos kerran minut lasketaan poroporvariliseksi kirjailijaksi, niin ollaan sitä sitten.

___
* Niin on ollut kerran vähällä käydäkin. Tosin autolla oli niin matala keula, että jäin auton päälle. Autolla oli myös niin hidas vauhti, että suurimmat vauriot olivat mustelma käsivarressani ja kuoppa konepellissä. Auton kuljettaja taisi pelästyä enemmän kuin minä. En ole ikinä nähnyt niin kalmankalpeaa miestä.

___
(Tuon Greenpeace-paitaisen kaksikymmentäyksivuotiaan pitkätukan kuvan otti äitini Kuhmon kamarimusiikkijuhlilla. Siinäpä teille varsinainen vaihtoehtokulttuuriradikaali!)

Mikä kiiltää

·

Tartuin Eleanor Cattonin Valontuojiin(Siltala 2014, alkuteos Luminaries 2013) melkoisen vahvoin ennakko-odotuksin. Kirjan saamien vuolaiden kehujen (ja Booker-palkinnon) ohella kiinnostusta nosti suomentaja Tero Valkosen vuolas innostus kirjaa kohtaan vielä kääntämisen loppuvaiheissakin: kovin harvoin käännöstyötä jaksaa hehkuttaa siinä vaiheessa kun teksti on loppusuoralla, kääntäjä vain puurtaa ja toivoo että pääsisi loppuun mahdollisimman pian.

Niin, ja tapasin Ellien kolme kesää sitten Messilän kirjailijakokouksessa, ja hän vaikutti vallan sympaattiselta ihmiseltä.

Myös teoksen miljöö on kiinnostava. Eletään vuosien 1865–66 Uuden-Seelannin Eteläsaaren länsirannikon kultaryntäyksen aikoja kovaa vauhtia kasvavassa Hokitikan kaupungissa. Kullalla on tähän aikaan paljon suurempi merkitys kuin mitä sillä on nykyään: Brittiläisen imperiumin sääty-yhteiskunta oli juuri niin tiukka ja joustamaton kuin millaiseksi joku Wahlroos, hänen yksiprosenttilaiskumppaninsa sekä joukko lapsellisia kokoomusnuoria haluaisivat nyky-yhteiskunnankin muuttuvan. Köyhien vaurastuminen oli pitkälti saatu estettyä heikolla koulutuksella tai sen täydellisellä puutteella, eikä eliittiä uhannut juuri mitään. Kulta oli miltei ainoa tie ylöspäin, parempaan elintasoon ja koulutuksen mahdollisuuteen jälkikasvulle. Se oli sitä miehille: naisten tilanne oli vielä kehnompi. Säätykiertoa saattoi yrittää lähinnä huiputtamalla, taitavilla avioliitoilla tai muuten ns. reittä myöten – mutta useimpien kultamaille onneaan vuolemaan lähteneiden nuorten naisten haaveet kariutuivat viimeistään siinä vaiheessa kun he tajusivat olevansa pelkkiä lukutaidottomia leirihuoria – ehkä vielä, kuten Valontuojien yksi päähenkilöistä, oopiumin orjia.

Catton rakentaa miljöön, epookin ja hahmonsa hienosti, ja onnistuu josephconradilaisessa uroteossa: hän käytännössä käyttää puolet yli seitsemänsataasivuisesta kirjasta lähtötilanteen ja keskeisimpien hahmojensa esittelyyn. Valontuojia on luonnehdittu 1800-luvun romaanien pastissiksi, ja tekstissä on tosiaan mukavan luontevaa vanhahtavuutta. Sitä lisäävät vielä sympaattiset tapahtumatiivistelmät lukujen alussa: ”Cowell Devlin antaa huonon ensivaikutelman, Te Rau Tauwhare tarjoaa tietoja korvausta vastaan, Charlie Frost on epäluuloinen ja saamme selville mistä rikoksesta Francis Carver vuosia sitten tuomittiin.”

Rikokset, niin. Oli oikeastaan jonninmoinen pettymys tajuta, että Valontuojat on pohjimmiltaan rikosromaani, arvoitusdekkari. Se ei ole pelkästään sitä ja sellaisenakin se on huomattavan kimurantti, omintakeinen ja monitasoinen, mutta asiasta ei silti pääse oikein millään yli eikä ympäri: tässä kirjassa selvitellään, niin kovin tylsän muodikkaasti, rikosta (tai pikemminkin useaa rikosta). Olenhan minä itsekin käyttänyt dekkarimaisia juonisäikeitä omissa kirjoissani, joten siinä mielessä olen paha puhumaan, mutta silti.

Joka tapauksessa kirja kantaa mittansa, monet näkökulmansa ja syklisen rakenteensa. Jotkut arvoitusjuonen detaljit jäävät vaille mielekästä vastausta tai selitystä, ja joissakin tapauksessa ainoa (lausumaton) selitys voi nähdäkseni olla ainoastaan korkeampien (tai pimeämpien) voimien asioihin puuttuminen, mitä lukujen ja osien otsikointi astrologisin käsittein (ja kuvin) vielä korostaa. Hienosti rakennettu ajankuva lukuisine detaljeineen kuljettaa lukijan mukavasti kadonneeseen aikaan (jonne kukaan täysjärkinen ei oikeasti haluaisikaan päätyä) ja henkilöhahmot pysyvät pääosin uskottavina, moniulotteisina ja kiinnostavina. Enimmäkseen. Siinä mielessä sitä kehtaa suositella muillekin luettavaksi, ja luulisin että se kestää aika monta lukukertaa arvoitusdekkarimaisuudestaan huolimatta. (Voi olla, että vaikutelma olisi seuraavalla kerralla vallan toinen.) Käännöskin on erinomaisen laadukkaan ja eloisan oloista jälkeä, joskin olin huomaavinani kirjan alkupuolella lievää haparointia meritermistössä ja vesilläliikkumisen käsittelyssä: alkuteosta lukematta on paha sanoa, ovatko nämä hämmennykseni aiheet jo sieltä peräisin.

(Olen joskus suunnitellut että pitäisin suomentajakollegoille – ehkä kirjailijakollegoillekin – esitelmän otsikolla ”Miten purjelaiva toimii”, mutta en ole vielä saanut aikaiseksi. Ehkä joskus. Voi tosin olla, että pitäisi tehdä pikemminkin esitelmäsarja.)