Kategoria: lähdeaineistoa?

Kongin jälkeen Meng

·

»… Se, joka edustaa keskitietä, on lähellä oikeaa Tietä. Mutta se, että edustaa keskitietä puntaroimatta ääripäiden etuja ja haittoja, on sama kuin edustaisi jompaakumpaa ääripäätä. Vastenmielistä yhden ääripään edustajissa on se, että he ovat Tien tuholaisia, poimivat yhden ajatuksen ja heittävät pois sata.»

Jyrki Kallion kääntämä ja toimittama Mestari Kongin keskustelut – kungfutselaisuuden ydinolemus (Gaudeamus 2014) kuului siihen pariin hyllymetriin Kiina-aiheista kirjallisuutta, jota käytin Hunanin lähdemateriaalina. Kallio on jatkanut – muun Kiina-aiheisen tutkimuksensa ja työnsä sivussa – sarjaa ja saanut nyt suomennettua, toimitettua, kommentoitua ja taustoitettua Mestari Kongin ajatusten kenties tärkeimmän edelleenkehittäjän Mengzin (mahdollisesti 372–289 eaa. tai 390–305 eaa.) kootut ajatukset – sellaisena kuin ne ovat meidän aikaamme säilyneet.

Mestari Meng eli satakunta vuotta mestari Kongin jälkeen, joten hän ei ole kuullut suuren esikuvansa ajatuksia suoraan lähteestä, vaan erilaisina muistiinmerkittyinä ja perimätietona kulkeneina katkelmina. Samaan tapaan hänen omat ajatuksensa ovat sitten säilyneet: kyseessä on sarja keskustelukatkelmia oppilaiden ja opetuslapsien kanssa, keskusteluja. Ne on merkitty muistiin tai muistettu sitten pitkän aikaa Mengin kuoleman jälkeen, kunnes ne on koottu kirjaksi, jota on kopioitu sitten käsin ennen kuin kiinalaiset tulivat keksineeksi kirjapainotaidon monta sataa vuotta Mengin kuoleman jälkeen.

Vaikka Menzi on Mestari Kongin keskustelujen lailla kirjoituskokoelmana kanonisoitu ja vakiinnutettu toista tuhatta vuotta sitten, kyseessä on kuitenkin varsin hajanainen ja yli kaksituhatta vuotta vanha tekstikokoelma, joka on saattanut alkuvaiheissaan muuttua melkoisesti, aina jokaisen kopioijan mahdollisten virheiden (tai omien näkemysten) myötä. Myös kiinan kieli ja kirjoitustapa ovat muuttuneet, joten joissakin kohdissa Kallion(kin) on ollut pakko nostaa kädet pystyyn ja todeta alaviitteessä, ettei tästä kohdasta oikein saa selkoa mitä siinä halutaan sanoa. Silti urakka on ollut epäilemättä valtaisa.

Kallion toimittama laitos sisältää myös Menzin alkutekstin nykykiinaksi.

Mengziä voi jossain mielessä pitää eräänlaisena Platonina mestari Kongin Sokrateelle (ajallisesta erosta huolimatta), vaikka kungfutselainen filosofia keskittyy oikeastaan yksinomaan yhteiskunta- ja moraalifilosofiaan. Mesari Meng oli varhaisista ”(kungfutselaisista) kirjanoppineista” idealistisimpia, ja hän korostaa ”rahvaan” (ts. kansan) merkitystä, minkä lisäksi juuri häneltä on peräisin ajatus siitä, että huono hallitsija menettää Taivaan mandaatin, joten hänen syöksemisensä vallasta on hyveellinen teko. Tätä ajatusta, ymmärrettävästi, on haluttu aika tavalla häivyttää lukijoiden mielestä sekä siihen aikaan kun kungfutselaisuus on ollut Kiinan keisarikunnan virallinen filosofia, että nykyään, jolloin Kommunistinen puolue on ottanut ”uuden kungfutselaisuuden”, sosialisten silmälasien läpi tulkittuna, erääksi yhteiskunnallisista ohjenuoristaan. Yhteiskunnallinen hierarkia on tärkeää molemmille.

Tämä vanhojen tekstien uudelleenkäyttäminen tietysti sopii monessa suhteessa siihen henkeen, millä sekä Kong että Meng aikoinaan ajatuksiaan esittivät. Heidän ajattelussaan Kiinassa oli vallinnut kultainen, hyveellinen kausi varhaisten, legendaaristen Xia- ja Shang-dynastioiden hyvien ja jalojen keisarien aikaan. Ajatus on ymmärrettävä sikälikin, että sekä Kongin että Mengin aikaan Kiina oli jakautunut lukuisiin keskenään sotiviin pikkuvaltioihin. Ei ole varmuutta, oliko varhaisia keisareita todella olemassa ja oliko heidän keisarikuntansa muuta kuin varhainen Erlitou-kulttuurin (n. 1900–1350 eaa.) pikkuvaltio Keltaisen joen laaksossa, mutta yhtä kaikki, kungfutselainen tulkinta ammoin vallinneesta yhtenäisestä Kiinasta synnytti sittemmin erittäin tärkeäksi muodostuneen ajatuksen, että keskiset valtakunnat pitäisi yhdistää Keskustan valtakunnaksi – ajatus yhtenäisestä Kiinasta on kestänyt läpi lukuisten hajaannuskausien ja vieraiden valtojen miehitysten.

Joka tapauksessa kulta-aika-ajatuksen ansiosta menneisyyden parempina päivinä syntyneiden klassikkoteosten ja, aivan erityisesti, perinnäistapojen merkitys korostuu – siitä huolimatta että Meng-mestari kyllä muistaa huomauttaa että perinnäistapojen tärkeydestä huolimatta ihminen saa kyllä käyttää tervettä maalaisjärkeäkin: kohtuullisuutta. Keskitietä.

Mestari Kongin keskustelujen lailla Menzi on huolella viitteistetty, taustoitettu ja kommentoitu teos, joka myös näyttää klassikkoasemansa arvoiselta. Siinäkin suhteessa täytyy nostaa hattua kustantaja-Gaudeamukselle, graafikko Jukka Aallolle panostuksesta ja satsaamisesta: pienenä miinuksena vain kirjan kuvituksena käytettyjen piirrosten välillä vähän heikko laatu, mutta se johtunee siitä että vanhoista puupiirroksista ja litografioista ei ole säilynyt parempia kopioita.

Toivottavasti kirjasarja jatkuu – seuraavaksi olisi luontevasti vuorossa Mengzen lähes-aikalaisen, ”maanläheisemmän” Xunzin ajatusten kokoelma, mutta maltan kyllä odottaa vähintään sen viisi vuotta joka on vierähtänyt Kongzin ja Mengzin välillä.

Pientä laittoa ja sotkuinen sukuryteikkö

·

Näinä korona-aikoina vielä tavallistakin hitaammin postilaatikkoon kolahdellut New Scientist on ruokkinut (maalis–huhtikuun taitteen numeroissaan) kiinnostustani evoluutioon ja evoluutioon vaikuttavaan genetiikkaan – sekä lehden jutun että lehden kirja-arvion perusteella hankitun kirjan välityksellä.

Amerikkalainen paleontologi ja evoluutiobiologi Neil Shubin tunnetaan parhaiten osallisuudestaan Pohjois-Kanadassa toimineessa tutkijaryhmästä, joka löysi, kuten Shubin asian muotoilee, ”kalan jolla on kyynärpäät ja ranteet”. Tiktaalik roseae -nimen saanut devonikautinen eläin vajaan neljänsadan miljoonan vuoden takaa vaikuttaisi nimittäin olevan jonkinlainen kalojen ja kehittyvien sammakkoeläinten välimuoto.

Shubinin tuorein suurelle yleisölle tarkoitettu teos Some Assembly Required – Decoding four billion years of life, from ancient fossils to DNA (Pantheon Books, 2020) kyllä mainitsee Tiktaalikin, mutta keskittyy tämän yhden ainoan löydön sijaan niihin mekanismeihin, millä eliöistä kehittyy uusia lajeja.

Selkärankaisten siirtyminen merestä elämään maalla on hyvä esimerkki. Jotta ”entisestä kalasta” saataisiin kuivalla maalla toimiva ”sammakkoeläin”, vaaditaan melkoisia (perinnöllisiä) muutoksia eläimen rakenteeseen ja aineenvaihduntaan. Nämä eivät tapahdu yhtä aikaa, kertaheitolla, yhtenä mutaatioryöppyinä. Shubin korostaa, että kokonaan uusien asioiden ”keksimisen” sijaan evoluutiossa tapahtuu pikemminkin sitä, että jokin aikaisemmin toiminut asia alkaa vähitellen täyttää jotakin uudenlaista tehtävää. Ajatellaan vaikkapa uimarakkoa, jollainen löytyy jotakuinkin kaikilta luukaloilta. Se on suolistoon yhteydessä oleva, ilmatäytteinen säiliö, jonka avulla kalat kykenevät säätelemään uintisyvyyttään. Monet ihan ”normaalitkin” kalat käyvät välillä pinnalla haukkaamassa ilmaa ilmarakkoaan varten, kuten jokainen akvaarionomistaja tietää. Monien kalojen suolisto – tai ilmarakko – kykenee myös imeyttämään ilman happea seinämien läpi kalan aineenvaihdunnan tarpeisiin. Ne siis hengittävät ilmaa sen lisäksi että suodattavat veteen liuennutta happea kiduksien avulla. Ja on kalalajeja, joilla on yhden uimarakon sijaan kaksi nieluun yhteydessä olevaa ilmatäytteistä onteloa, joiden jokseenkin ainoa tehtävä on imeyttää kalan haukkaaman ilman sisältämää happea kalan elimistöön: toisin sanoen näillä kaloilla on keuhkot, eivät tyhjästä syntyneinä vaan ikään kuin kierrättyneinä elimestä, joka näiden keuhkokalojen esivanhemmilla toimi uintisyvyyden säätelimenä.

Tämä kierrätyshenki ulottuu aina molekyylitasolle asti. Sattumanvaraisten geenimutaatioiden sijaan on yleisempää, että jokin geenijakso esimerkiksi kahdentuu tai kopioituu johonkin toiseen kohtaan kromosomissa. Tai sitten DNA:n keskelle ilmaantuu jostakin soluun tunkeutuneesta viruksesta peräisin olevaa geenistöä: on esimerkiksi käynyt ilmi, että nisäkkäiden istukan muodostumisessa välttämätöntä synsytiini-proteiinia koodaava geenijakso on ilmeisesti alkuaan peräisin jostakin solutuman kaappaamasta retroviruksesta – samankaltaisesta kuin aidsia aiheuttava HI-virus.

Some Assembly Required on hyvin luistavasti ja selkeästi kirjoitettu teos, joka saa kaiken lisäksi lisäpisteitä siitä, että se nostaa ihailtavasti esiin monia evoluutiotutkimuksen ja genetiikan kehitykseen merkittävästi vaikuttaneita naistutkijoita, kuten Barbara McClintockin ja Lynn Margulisin, joka oivalsi solujen mitokondrioiden olleen niidenkin soluun kaapattuja bakteereja.

* * *

”Minäkin olen maahanmuuttajataustainen. Sukuni on tullut Suomeen Itä-Afrikasta.” Vaikka tämä on ollut helppo heittää vitsinä, on kommentissa yhtä kaikki ollut vinha perä – ainakin sen perusteella, mitä viime vuosikymmeninä on tiedetty ihmiskunnan varhaishistoriasta.

Homo sapiens sapiens kehittyi varhaisemmista ihmislajeista jossakin Itä-Afrikassa parisataatuhatta vuotta sitten ja levisi sieltä muualle mantereelle. Joskus noin kuutisenkymmentätuhatta vuotta sitten heikäläisiä vaelsi sitten Saharan pohjoispuoliseen Afrikkaankin ja sieltä Lähi-Itään, missä he perustivat perheitä neandertalilaisten ”serkkujensa” kanssa ja, koska lähisukulaisia oltiin, syntyi lisääntymiskykyisiä sekarotuisia lapsia. Aasiassa petikavereiksi kelpasivat myös neandertalilaisten lähisukuiset denisovanihmiset, ja vaikka sekä nedut että denisovalaiset ovat kauan sitten kadonneet, he elävät kaikkien eurooppalaisten, aasialaisten ja (ns. alkuperäisten) amerikkalaisten DNA:ssa. Afrikkalaiset kansat ovat ainoita puhdasverisiä Homo sapiens sapienseja. Näinhän on tiedetty jo hyvän tovin. Paitsi ettei homma nyt sittenkään taida olla niin selkeätä.

”Olen aika varma siitä että ensimmäisen päivän jälkeen jotakuinkin 20 prosenttia siitä mitä olen kertonut on pielessä. Toisen päivän jälkeen jotakuinkin 50 prosenttia on pielessä, ja toivon että konferenssin päättyessä edes jotakin esityksestäni pitää yhä paikkansa.”

Näin Cambridgen yliopiston paleoantropologi Robert Foley on kertonut tutkijakonferenssin avajaispuheessaan viime vuonna, kertoo huhtikuun 4. päivän New Scientistin laaja ”Becoming Human” -artikkeli (maksumuurin takana). Viime vuosien tutkimustulokset sekä kaivauslöydösten että DNA-analyysien perusteella viittaavat nimittäin siihen, että lähisukumme historia on huomattavasti sotkuisempi. Ensinnäkin porukkaa on valunut Afrikasta muualle Vanhaan maailmaan jo toistasataatuhatta vuotta sitten. Vaikuttaa myös siltä, että eri puolilla kotimannertamme, Marokosta Hyväntoivonniemelle asti – sillä paljasjalkaisia Afrikkalaisia me olemme nykytiedonkin mukaan – on elänyt jo hyvän aikaa ennen tuota monenlaisia lähes–sapienseja: luultavasti pieniä yhteisöjä, joiden yhteydet ovat katkenneet toisiin pitkäksi aikaa (jolloin ryhmän sisällä ehtii tapahtua evoluutiota), kunnes on jälleen kohdattu ja sekaannuttu, sitten erottu jälleen, sitten tavattu jälleen.

Tämän hetken (no, huhtikuun alun) tietämyksen perusteella vaikuttaisi siltä, että todennäköisin kandidaatti H. sapiensin edeltäjäksi on vähän vajaa miljoona vuotta sitten elänyt Homo antecessor. Tämä laji ei kuitenkaan ole neandertalilaisten ja denisovalaisten esivanhempi, vaan heidän ja meidän yhteisiä juuriamme täytyy etsiä kauempaa, vanhemmalta ajalta.

Niin, ja ainakin joidenkin nykyafrikkalaisten kansojenkin DNA:ssa on viitteitä siitä, että on risteydytty (nedujen ohella) jonkin nyttemmin kadonneen lähisukulaislajin, ehkä useammankin kanssa. Sama pätee joihinkin Lähi-Idän populaatioihin, mutta petikaveriksi kelvannut kadonnut ja tuntematon laji on vain toinen. Yksi mahdollisuus on noin 250 000 vuotta sitten elänyt Homo naledi, toinen H. antecessor, esi-isälajimme.

Kinkyy, kuten muuan kaverini kenties sanoisi.

Ihmisen – ihmisenkin – sukupuu näyttäisi siis olevan siistin ja jäsennellyn puun sijaan sotkuinen, joka suuntaan haarautuva ja haarojaan yhdisteleväkin sukuryteikkö. Voi myös hyvin kysyä, missä menee ”lajin” ja ”rodun” raja: vanhastaanhan on ajateltu, että ”lajit” eivät kykene tuottamaan toistensa lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Ehkä isoa osaa näitä kadonneita sukulaisia pitäisi sitten kutsua ”roduiksi”: nykyisin Maapallolla elelevä seitsenmiljardinen ihmispopulaatiohan on kaikista näistä muinaisista syrjähyppelyistä huolimatta genetiikaltaan niin yhtenäistä, ettei tutkijoiden mukaan ole mitenkään mielekästä puhua ”roduista” nykyään elävien ihmisten kohdalla.

Me nimittäin olemme kaikki samaa sekarotua.

Missä kaikki ovat nyt, 40 vuotta myöhemmin?

·

Nils Mustelinin mainio Elämää maailmankaikkeudessa? (Liv bland miljarder stjärnor, suom. Olli Siltanen, WSOY 1980) tuli aikoinaan luettua erinäisiä kertoja ja säilytettyä kirjahyllyssä. Mainiosta Professorsrundan-ohjelmastakin tuttu suomenruotsalainen fyysikko ja astronomi Mustelin (1931–2004) selosti kirjassa erinomaisen yleistajuisella, mutta syvällä otteella sen, mitä tiedettiin elämän mahdollisuuksista Maan ulkopuolella.

Neljäkymmentä vuotta on pitkä aika, ja astrofysiikassa viimeiset neljäkymmentä vuotta ovat olleet todella pitkä aika. Molekyyli- ja astrobiologi Kirsi Lehdon viime syksynä ilmestynyt Astrobiologia: Elämän edellytyksiä etsimässä (Ursa 2019) onkin aiheellinen päivitys.

Mustelinin aikaan Voyager-luotaimet olivat ehtineet jo tehdä huikeat havaintonsa Jupiterista, mutta olivat vasta matkalla kohti Saturnusta, Uranusta ja Neptunusta. Näistä planeetoista – ja niiden kuista – tiedettiin vain Maasta tehtyjen havaintojen perusteella. Hubble-avaruuskaukoputki oli vasta pilke budjetinlaatijoiden silmässä (ja astrofyysikoiden märkä uni). Ja maailmankaikkeudessa tiedettiin varmuudella olevan vain yhdeksän planeettaa: toki niitä arveltiin olevan muitakin tähtiä kiertämässä, mutta ensimmäiset varmat havainnot tehtiin vasta puolitoista vuosikymmentä myöhemmin.

(Kuten Mustelin kertoo, aivan lähimpään naapurustoomme kuuluvalla Barnardin tähdellä arveltiin sen rataliikkeen häiriöiden perusteella olevan yksi tai useampia planeettoja, mutta spekulaatiota parempaa varmuutta asiasta alkoi tulla vasta toissa vuonna.)

Kaikesta kasvaneesta tietomäärästä, edistyneemmistä havaintolaitteista ja aivan uudenlaisista tutkimusmenetelmistä huolimatta tunnemme täsmälleen yhtä monta elollisia olentoja synnyttänyttä maailmaa kuin vuonna 1980: yhden. Omasta aurinkokunnastamme on löytynyt useampikin ehkä-kandidaatti ainakin jonkinlaiselle (luultavasti korkeintaan yksisoluiselle) elämälle, mutta ehkä on sitkeästi pysynyt ehkänä.

Sekä Lehto että Mustelin käyttävätkin suurimman osan kirjojaan kuvaillakseen kaikkea sitä, mitä tiedämme (tai voimme perustellusti olettaa) Maan elämän synnystä, kehityksestä sekä sen vaatimista olosuhteista astro- ja planeettafysiikan ja kemian osalta. Koska ainoat tuntemamme elämänmuodot perustuvat veden ja hiilen (sekä muutaman muun Maassa yleisen alkuaineen) kemiaan, kirjailijat keskittyvät ymmärrettävästi siihen: teoreettisista spekuloinneista muunkinlaisista elämänmuodoista mainitaan, mutta lähinnä ohimennen. Tämä on järkevä rajaus. Evoluutiotutkimuskin on kehittynyt neljänkymmenen vuoden aikana, ja biologina Lehdolla on enemmän annettavaa (Maan) evoluution biokemian ja itse evoluution osalta. Toki hänkin myöntää (kuten kuuluukin), ettemme edelleenkään tiedä miten Maan elämä on oikein saanut alkunsa. Perusteltuja hypoteeseja voidaan esittää, ja Lehto perustelee esittämänsä hypoteesit uskottavasti.

Jo se mitä tiedämme ja pystymme perustellusti päättelemään elämän edellytyksistä ja evoluution sattumanvaraisesta kulusta riittää synnyttämään epäilyksiä, ettei elämän synty tai kehittyminen edes yksisoluisten tasolle selviämään hengissä ole mitenkään ihan yksinkertainen juttu. Niinpä vastaus Enrico Fermin klassiseen kysymykseen Missä kaikki ovat? voi olla masentavankin yksinkertainen: niin harvassa ja niin kaukana, ettei heitä ja heidän mahdollisia kommunikaatioyrityksiään ole mahdollista täältä, meidän alkeellisilla havaintovehkeillämme, huomata. Tai jos kommunikaatioon ja avaruustutkimukseen asti yltävät sivilisaatiot ovat yhtä törppöjä ympäristönsä suhteen, voi olla ettei niiden elinikä jää kuin joihinkin satoihin vuosiin – heidät (tai meidät) havaitakseen täytyy olla epätodennäköisen oikeassa paikassa pikkuriikkisen pienellä oikealla hetkellä.

Neljänkymmenen vuoden päästä tiedämme asioista taatusti aika tavalla enemmän. Siihen asti Kirsi Lehdon Astrobiologia antaa vallan hyvän ja sujuvasti luettavan perustietopaketin tämänhetkisestä tietämyksestämme.

Pieni askel

·

Vuorokautta vaille viisikymmentä vuotta sitten minut, seitsenvuotias, herätettiin keskellä yötä katsomaan viisituntista suoraa lähetystä. Joitakin aikoja myöhemmin, ainakin oman muistini mukaan joskus loppusyksystä tai talvella, jonotimme isän kanssa ulkosalla tuntikausilta tuntuneen ajan päästäksemme katselemaan pientä hiekkakasaa, niin pientä että sen eteen, lasivitriinin alle, oli laitettu suurennuslasi. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin minä, neljäkymmentäseitsemänvuotias, valvoin yöllä katsoen saman suoran lähetyksen viisituntista tallennetta hädin tuskin tuolilla pysyen, ja luultavasti teen samoin lauantaina.

Apollo 11:n lento, ensimmäinen miehitetyn aluksen laskeutuminen toisen taivaankappaleen pinnalle, oli toki nykysilmin katsottuna sekä tieteellisesti suhteellisen vähäantinen että poliittisesti motivoitunut propagandatemppu. Tästä kaikesta olen tietoinen. Mutta ei sillä ole väliä. Minun silmissäni – silloin ja nykyään – kyseessä oli jotakin mitä ihmisen kuuluukin tehdä, jotakin ihmiselle luontaista.

Samalla asiassa on jotakin eittämättömän romanttista.

Minun, kuten muidenkin kanssaihmisteni, sukujuuret yltävät itäiseen Afrikkaan, mutta esi-isäni ovat lähteneet sieltä jo kauan sitten: heitä ajoi matkaan, epäilemättä monen muun asian ohella, ajatus: Mitähän tuon kukkulan takana on? Uteliaisuus on meillä perimässä, oli kyseinen osa perimää sitten geneettistä, epigeneettistä tai kulttuurillista.

Olen saanut ensimmäisen etunimeni Jyrin ihmiskunnan ensimmäisen avaruuslentäjän Juri Gagarinin kunniaksi. Sittemmin menin kouluun vuotta etuajassa, kuusivuotiaana, ja olin oppinut lukemaan jo hyvän aikaa sitä ennen. 1970-luvun alkupuolella julkaistiin Apollo-ohjelman ja muun ajan avaruustoiminnan innoittamana kasapäin kirjallisuutta, joissa kovin monissa oltiin kovin suureellisesti ”valloittamassa” Kuuta tai jopa (koko) avaruutta. Samaan aikaan luin paljon myös ns. löytöretkistä: vanhempana ja lukeneempana toki tiedän että kovin monet löytöretket johtivat – joskus jopa perustuivat – lievästi sanottuna sadistisiin kansanmurhiin. Silti tunnistan niissäkin saman perimmäisen, romanttisen uteliaisuuden: Mitähän tuon meren takana on?

Ei tietenkään ole sattumaa, että samaan aikaan aloin lukea myös tieteiskirjallisuutta. ”Avaruusajan” aamunkoitto sai monet kustantajat suomennuttamaan kauan odottaneita klassikoita, Arthur C. Clarkesta ja Isaac Asimovista Stanislaw Lemiin ja Ursula K. Le Guiniin. Eikä, tietenkään, ole sattumaa sekään että aloin vähitellen itsekin kehitellä ajatuksia tieteiskertomuksiksi (historiallisten seikkailujen ohella): Mitähän tuolla päin galaksia voisi olla jos sinne päästäisiin joskus katsomaan?

”Avaruusajasta” ja ”avaruuden valloittamisesta” puhuminen hiipui sitten pikku hiljaa 70- ja 80-lukujen mittaan, mutta se ei tarkoittanut sitä että olisi jääty istumaan tänne omalle planeetalle. Avaruustoiminnasta Maan kiertoradalla tuli vähitellen arkista rutiinia viimeistään Kansainvälisen avaruusaseman ISS:n myötä. Vuonna 1977, varsin vaitonaisesti, laukaistiin matkaan kaksi Voyager-luotainta, jotka seuraavien kymmenen vuoden mittaan lähettivät (kirjaimellisesti) ennennäkemättömiä kuvia aurinkokuntamme ulompien osien jättiläisplaneetoista. Osa luotainten laitteista toimii edelleenkin ja niistä on tullut ensimmäisiä ihmisen rakentamia kapineita, jotka ovat päässeet aurinkokuntamme ulkopuolelle.

Vaikeasti tavoitettavien paikkojen tutkiminen on nyttemmin pitkälti delegoitu erilaisille kauko-ohjattaville* roboteille, joiden (eräitä) kantaisiä olivat 1970-luvulla Neuvostoliiton Lunahod-kuukulkijat. Tämä on yksinomaan järkevää, tai oikeastaan pakon sanelemaa: oikeiden ihmisten ja kaiken heidän monivuotisella reissulla tarvitsemansa tavaran lähettäminen Kuuta kauemmaksi vaatisi aivan toisen kokoluokan raketteja ja elossapitoratkaisuja kuin mitä ihmiskunnalla on tällä hetkellä käytettävissään.

Silti miehitetyistä avaruuslennoista Kuuhun ja Marsiin on alettu pitkän hiljaisuuden jälkeen jälleen puhua. Etenkin Marsin tapauksessa tieteellinen hyöty ”oikeiden” tutkijoiden saamisesta paikan päälle saattaisi jopa olla ihan kohtuullisen merkittävä. Propagandamerkitys olisi tietysti taas kerran vallan varteenotettava asia: Neuvostoliittoa ei enää ole eikä Venäjäkään ole kovin kaksisessa kunnossa, mutta Yhdysvaltain rinnalle avaruustekniikan merkittävinä kehittäjinä ovat nousseet Intia, Kiina, Japani ja Eurooppa. Ainakin kaksi ensimmäistä ovat ymmärtääkseni suunnitelleet miehitettyjä lentoja Kuuta(kin) kauemmaksi. Kirjoitin kymmenen vuotta sitten:

”Astronautteja saattoi kunnioittaa ja kuulentojen kaltaisen operaation onnistumista ihailla vaikkei nyt niin olisikaan perustanut rasistisesta ja sotaisasta suorittajavaltiosta – aivan samoin kuin Juri Gagarinia saattoi hyvin ihailla huolimatta hänen NKP:n jäsenkirjastaan. ”

Tämä pätee edelleenkin. Yhdysvaltain, Kiinan, Intian tai minkä tahansa muun maan saavutukset tieteissä ovat yhtä lailla ihmiskunnan yhteisiä saavutuksia, jotka kannattaa ehdottomasti kaapata pois nationalistien, despoottien ja muun roskaväen käsistä yhteiseksi iloksemme.

Ja miehitetyissä lennoissa on edelleen huikeaa romantiikkaa, sellaista joka jää mieleen ja sieluun. Monessakin suhteessa olen hyvin onnellinen siitä että minun lapsuuteni merkittävin mediaelämys oli nimenomaan kuulento eikä esimerkiksi Biafran sota. Siksi minulle oli seitsemän vuotta sitten niin mielettömän upea elämys nähdä valtava Saturn V -raketti – vaikka se olikin (tietysti!) koskaan lentämätön yksilö kyljellään hangaarissa.

Ja, jonotettuani seitsenvuotiaana kylmässä ja märässä Helsingissä nähdäkseni geologi Birger Wiikin saamat Apollo 11:n Maahan tuomat kuukivinäytteet, oli aika makeata päästä lopulta peräti koskettamaan Kuuta: edes pientä palasta siitä.

___
* Koska jo Marsin etäisyydeltä radio- ja muiden sähkömagneettisten signaalien saapuminen Maahan kestää vähintäänkin kymmeniä minuutteja, täytyy näillä laitteilla olla jonkin verran autonomisiakin kykyjä.

Sähköiset kämmenet

·

Kovin harvoin onnistun olemaan ajankohtainen lukemisteni suhteen. Poikkeustapauksiakin on. Kun Helsingin sanomien kulttuurisivut julkaisivat eilen kiinnostavan kahden laajan arvion koosteen uutuuskirjasta, minulla oli kyseisestä teoksesta lukematta enää satakunta sivua – osittain siksi, että Naomi Aldermanin Voiman (suom. Marianna Kurtto, Gummerus) teemat sivuavat hieman omaa tulevaa Wolandaani. Ja koska Gummerus sattui jakamaan kirjan ennakkopainosta joulukuussa kevätkauden julkaisujen esittelytilaisuudessaan, jonne minut oli Ernest Clinen Armadan suomentajana kutsuttu.

Voiman perusasetelma on yksinkertainen: jotkut nuoret naiset huomaavat eräänä päivänä voivansa antaa käsiensä kautta sähköiskuja, voimakkaampia tai heikompia. He huomaavat myös voivansa opettaa taidon toisille naisille. Miehillä tätä kykyä ei ole eikä tule, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, joten seksuaaliseen (tai muuhun) naisiin kohdistuvaan väkivaltaan viehtyneet miehet huomaavat yhtäkkiä olevansa niinsanotusti kusessa – tai kuolleita. Koska naisten uusi kyky leviää nopeasti kaikkialle maailmaan, asiasta tulee nopeasti maailmanlaajuinen kulttuurillinen ja, väistämättä, poliittinen ilmiö. Saudi-Arabian äärimisogynistinen hallinto romahtaa naisten kapinaan ja hovi rahoineen pakenee ulkomaille. Niin sanottu miesten oikeuksien liike saa lopultakin ihan oikeaa ruikutettavaa ja pelättävää, ja joutuu pakenemaan nettiin ja maanalaiseksi terroristijärjestöksi.

Mutta tästä ongelmat vasta alkavat. Aldermanin näkemyksen mukaan ongelma ei pohjimmiltaan ole sukupuoli tai yhden sukupolven kohtuuton ja huonosti käyttämä valta, vaan valta sinänsä – valta, joka johtaa väistämättä väkivaltaan. Tätä Alderman vielä korostaa kauas tulevaisuuteen sijoittamassaan kehyskertomuksessa, jossa leikitellään toisenlaisella asetelmalla valetieteellisistä, mukabiologisista näkemyksistä sukupuolten tunnusomaisista luonteenpiirteistä ja niiden syistä.

Voima on monessa suhteessa perin tavanomainen poliittis-yhteiskunnallinen trilleri, välillä turhankin innostunut kuvaamaan silmittömän raakaa (seksuaalista) väkivaltaa vain väkivallan kuvaamisen riemusta. Aldermanin näkökulmahenkilöt eivät oikein jaksa nousta paperia paksummiksi, uskottavammiksi tai kiinnostavammaksi ihmisiksi, vaikka kirja on valottaakseen kuinka heidän (enemmän tai vähemmän kliseisiä) taustojaan. Mutta toisaalta se tekee trillerien perinteisiin perusasetelmiin juuri sellaisen pikku mutkan, että se pysyy aiheensa ja lähtökohtiensa puolesta myös kiinnostavana – ja se on verran sujuvasti kirjoitettu, että neljäsataa sivua tuli luettua vallan mielihyvin.

Elämäkertauskursseja

·

Syystä tai toisesta on käynyt niin, että vuodenvaihteen mittaan olen päätynyt näkemään ja lukemaan useita elämäkerrallishenkisiä elokuvia ja kirjoja. A. E Nordenskiöldin elämäkertakirjasta oli blogissa jo puhettakin. Toinen tieteellisehkö ja löytöretkehkö elämäkerran kohde on tällä erää ollut Neil Armstrong (1930–2012), ensimmäisenä Kuun pinnalle astunut amerikkalaisastronautti. Damien Ghazellen ohjaama Ensimmäisenä Kuussa (First Man, 2018) on monessakin suhteessa suhteellisen perinteinen biopic: alussa kerrottu kohtaus (tyttären kuolema) palautetaan mieliin traumana useita kertoja elokuvan mittaan, ja miltei lopussa siihen palataan (fiktiivisessä) kohtauksessa, kun Armstrong pudottaa Kuun pinnalle tyttärelle kuuluneen nimirannekkeen. Muuten elokuva on hyvinkin toimiva kokonaisuus, joka tuo oikeastaan varsin hienosti esiin, miten pelottavia, rämiseviä, täriseviä ja meluisia kapineita yliääni-kokeilukoneet, avaruusraketit ja kuumoduulit oikein ovat. Tätä on vielä korostettu tekemällä kuukävelykohtauksesta täysin äänetön: tämä ei tietenkään vastaa todellisuutta – Tim Peaken kirjasuomennoksen jäljiltä olen tietenkin perillä siitä, että avaruuspuvun elossapitojärjestemät tuuttaavat astronautin korviin melkoisen kovaa meteliä. Vaikka elokuva olikin nimenomaan Armstrongin tarina, hämmentävää oli miten vähän tilaa Apollo 11:n muut astronautit saivat. Edwin ”Buzz” Aldrin pääsi ääneen parissa kohtauksessa, Michael Collins taidettiin mainita nimeltä suunnilleen kerran.

Muut kohdalle sattuneet elämäkerrat ovat sitten olleet musiikillisempia. Freddie ”Faroukh Bulsara” Mercuryn (1941–1991) elämästä kertova Bohemian Rhapsody (ohjaus Bryan Singer, 2018) ottaa varsin paljon vapauksia todellisten tapahtumien ja niiden järjestyksen suhteen: todellisuudessahan Queen ei suinkaan ollut hajonnut ennen Live Aid -konserttia, eikä Mercury vielä siinä vaiheessa tiennyt mitään AIDS-tartunnastaan, esimerkiksi. Toisaalta elokuva valottaa hetkittäin vallan mainiosti Queenin levytysten synnyn dynamiikkaa ja myös bändin kolmen muun jäsenen sävellyksellistä ja sanoituksellista panosta.

Teppo Airaksisen Juice (2018) ottaa yhtä lailla vapauksia totuuden suhteen, yhdistelee Juice Leskisen (1950–2006) vaimoja ja tyttöystäviä yhdeksi fiktiiviseksi henkilöksi ja niin edelleen. Elokuva on etenkin edellä mainittuihin amerikkalaisteoksiin verrattuna melkoisen rosoisen ja, sekä hyvässä että pahassa, kotimaisen näköinen: toisaalta estetiikkaa on selvästi lainattu Kaurismäen veljesten Saimaa-ilmiöstä (1981), eikä minulla ole sitä vastaan mitään. Kyseinen konserttielokuva oli minulle aikoinaan iso juttu ja hieno kokemus, vaikkakin enemmän Hassisen koneen kuin Juicen vuoksi. Juice antaa keskimääräistä muusikkoelämäkertaelokuvaa enemmän tilaa musiikille: toisinaan elokuvassa nähtiin jopa melkein kokonainen biisi ilman nykyään jotakuinkin pakollista ADHD-pätkimistä. Rajua ja radikaalia!

Viime aikojen elämäkertaelokuvista kuitenkin hienoimmaksi kokemukseksi muodostui Kirill Sebrennikovin Kesä (Leto, 2018), enimmäkseen mustavalkoinen ja aika ajoin riemukkaan surrealistiseksi heittäytyvä kertomus kahden bändinjohtajan ystävyydestä. Elokuvasta nauttimista epäilemättä osaltaan auttoi se, että minulla ei ollut etukäteen minkäänlaista käsitystä Zooparkin laulajakitaristi Mihail ”Mike” Vasiljevits Naumenkon (1955–1991) tai Kinon laulajakitaristin Viktor Robertovitš Tsoin (1962–1990) elämästä – eikä hirveästi Neuvostoliiton viimeisten vuosien rockkuvioista muutenkaan: mutta itsekin jonkin aikaa silloisessa Leningradissa asunut ja molempia bändejä ainakin puolella korvalla kuunnellut S. piti elokuvasta hänkin. Jos Pihtiputaan skideillä oli mielestään tylsää, he eivät todellakaan tienneet millaista oli naapurissa: Leningradin Rock-klubi oli käytännössä koko maan ainoa paikka minne rockbändejä päästettiin esiintymään, kunhan sanoitukset oli ensin tarkastettu ja yhteiskunnallisesti sopiviksi hyväksytty.

Kirjallisella puolella tulin lukaisseeksi perä perää sekä Timo Kalevi Forssin kirjan Gösta Sundqvist – Leevi and the Leavingsin dynamo (Into 2018) että Ville Similän ja Mervi Vuorelan teoksen Ultra Bra – Sokeana hetkenä (WSOY 2018). Molemmat käsittelivät minulle ikään kuin puoliläheisiä artisteja. Leevi and the Leavingsin musiikki on ollut osa elämäni soundtrackia aina ”Mitä kuuluu Marja-Leenasta” lähtien, vaikken ikinä ole bändin levyjä ostanutkaan: radio on tarjonnut Leevi-meininkiä vuosikymmenien mittaan kerrassaan riittämiin, ja radio on ehkä ollut oikein hyvä tapa kyseisestä kokoonpanosta nauttimiseen. Joskus kyllä on mennyt liiallisuuksiin: siihen aikaan kun meillä oli vielä anoppila Kiihtelysvaarassa, siellä käymisen rituaaleihin kuului kuulla ”Pohjois-Karjala” paikallisradiosta – noin kerran tunnissa. Viime kesänä tulin lainanneeksi kirjastosta Matkamuistoja-boksin (2008) ja totesin, että kovin pitkää rupeamaa ei Leevi-klassikoita kerrallaan pysty kuuntelemaan: vaikka laulujen rumpukompit onkin soittanut jokseenkin aina ns. oikea ja vallan pätevä rumpali, johtajan näkemys oikeasta rytmistä oli rumpukonemaisen mekaaninen ja tasapaksu nakutus täysin vailla groovea. Sellaista ei tämä korva kovin kauaa kestä.

Vaikka Gösta Sundqvist (1957–2003) ilmeisesti jotakuinkin vihasi Juice Leskistä (ja tunne tuntuu olleen molemminpuolinen), musiikillisesti molemmat pelasivat perin samanlaisilla korteilla. Toisaalta mukana oli vahvasti kuplettivaikutteisia huumoripaloja ja niiden välissä, ikään kuin huumorin lomassa helpommin sulatettavana, hyvinkin vakavia ja traagisia tarinoita ja ihmiskohtaloita.

Ultra Brasta innostuin esikois-ep:n ja etenkin ”Ampukaa komissaarit, nuo hullut koirat” -laulun myötä. Vaikka en itse kannata noin äärimmäisiä toimenpiteitä ja sitä paitsi äänestin ”kyllä” EU-äänestyksessä enkä ole katunut, 1990-luvun puolivälissä kaikenlainen yhteiskunnallisuus ja maailmanmenoon kriittisesti suhtautuva poliittisuus oli siivottu kotimaisesta musiikista täysin olemattomiin. Jopa Apulannan kaltaiset mukapunkkarit tekivät pelkkiä teini-ihmissuhdedraamoja ja ylistivät haastatteluissa Kokoomusta. Edistin Ultra Bran asiaa itse haastattelemalla esikoisalbuminsa juuri julkaissutta bändiä Rumbaan loppukesästä 1996: kuvaavaa kokoonpanolle oli, että haastattelussa oli paikalla neljä henkeä: pianisti/säveltäjä Kerkko Koskinen, laulaja Terhi Kokkonen sekä kaksi sanoittajaa – Anni Sinnemäki ja Janne Saarikivi – jotka eivät laulaneet eivätkä soittaneet mitään. Vapaaherran elämää (1996) soi kotonani paljon, mutta kiinnostus alkoi pian lopahtaa, kun Ultra Bran musiikki alkoi sekin vältellä yhteiskunnallisuutta ihmissuhdetarinoiden ja ”Hauen” kaltaisten nonsense-palojen kaltaisilla (minun mielestäni) tyhjänpäiväisyyksillä. Uuden aallon(kin) kasvattina tekstit ja niiden sisältämät ajatukset ovat olleet minulle hyvin tärkeitä. Aukaisin korviani uudelleen oikeastaan vasta viimeisen Vesireittejä-albumin raidan ”Poika vuoden takaa” kohdalla: ihmissuhdetarina sekin, mutta miten hieno, taidokkaasti rakennettu ja koskettavasti laulettu kappale! Ehkä elämäni oli edennyt sellaiseen tilaan että olin vastaanottavaisempi ihmissuhdeaiheisille lauluille.

Näistä elämäkertureista Timo Forssilla on ollut hankalampi urakka: teoksen päähenkilö Gösta Sundqvist on ensinnäkin kuollut toistakymmentä vuotta sitten, minkä lisäksi hän lakkasi antamasta haastatteluja vuoden 1995 tienoilla ja sitä edeltävissäkin haastatteluissa keskittyi lähinnä kehumaan omia projektejaan, paisuttelemaan tulevia (mahdollisesti täysin fiktiivisiä) suunnitelmiaan ja haukkumaan kollegojaan. Ultra Bran väestä jotakuinkin kaikki ovat elossa ja ovat myös olleet ilmeisesti innokkaita puhumaan asioista.

Mielenkiintoista kyllä, sekä monen Ultra Bran keskeisen jäsenen että Sundqvistin juuret ovat Espoossa ja tie vei sittemmin jonnekin Punavuoren hörneille. Maantieteellisen etäisyyden lyhyydestä huolimatta henkinen etäisyys oli joissakin suhteissa valtava: koulupudokas, remonttireiska ja talonmies Sundqvist jotakuinkin vihasi (myös) kaikkea mikä liittyy akateemisuuteen – ja alkoholinkäyttöön. Ultra Bran väestä useat olivat kohtuullisen vauraista akateemisen tai kulttuurielämän perheistä, he olivat lähteneet Kallion tai Torkkelin lukiosta korkeakouluihin eivätkä pahemmin sylkeneet lasiin. Niin, ja Ultra Bra oli loistokas keikkabändi siinä missä Gösta Sundqvist kieltäytyi systemaattisesti nousemasta lavalle.

Toisaalta Ultra Bran johtaja Kerkko Koskinen oli studiotyöskentelyn suhteen yhtä pikkutarkka täydellisyydentavoittelija kuin Sundqvist, ennen kuin jälkimmäiseltä vähitellen loppui veto, energia, ideat ja kiinnostus, ja sekä Leevi and the Leavingsin musiikki että lukuisat radio-ohjelmat alkoivat mennä ali siitä mistä aita oli matalimmillaan. Sundqvist olisi tarvinnut pitkän sapattivapaan myös terveytensä hoitamiseen, mutta siihen hänellä ei ollut taloudellisia mahdollisuuksia. Ultra Bra ymmärsi pistää pillit pussiin siinä vaiheessa kuin leipääntymisestä alkoi näkyä ensimmäisiä merkkejä.

Sekä Leevi and the Leavingsin dynamo että Sokeana hetkenä ovat, henkilöhistorioidensa ja musiikillisten asioiden ohella myös hyvin kiinnostavaa ajankuvaa ja kulttuurihistoriaa 1900-luvun loppupuolen Helsingistä ja jo sellaisina ehdottomasti lukemisen arvoisia, vaikkeivät kohteiden musiikit lukijaa niin nappaisikaan.


Cili (Tzeli) 1991

·

Tulipa tuossa aamulla mieleen, että Hunanin lukeneita saattaisivat hyvinkin kiinnostaa vuonna 1991 ottamani valokuvat romaanin tapahtumaseuduilta.

Olen maininnut aikaisemminkin (muun muassa kirjan jälkisanoissa), että tässä vaiheessa kyseessä oli äitini kirjaprojekti: hänen oli tarkoitus julkaista päiväkirjat sinällään, vain joissakin kohtaa kommentoituina. Tässä hengessä matkustimme Hunanin kaupungeissa paikallisen kristillisen kirkon vieraina. Minun tehtäväni oli ottaa valokuvia kirjaa varten. Paremmassa kamerassamme oli mustavalkofilmiä (koska mv-kuvat oli, ja on yhä, helpompaa ja halvempaa painattaa kirjaan), pienemmässä pokkarissa värifilmiä ”turistikuvia” varten.

Hunan on vanhastaan toiminut ”Kiinan riisikuppina”, ja toimii edelleenkin. Riisiä viljellään yhä pengerretyillä kosteikkoviljelmillä, jotka ainakin tuolloin, vajaat kolmekymmentä vuotta sitten, oli pakko kyntää härillä. Traktorin paino olisi romauttanut koko pellon.

Elettiin huhtikuuta, joten rypsi kukki kauneimmillaan. Ilmeisesti maakunnan tieverkosto on nyttemmin aika tavalla kehittynyt niistä hiekka- ja öljysorateistä, joita meidän Liteacemme ainakaan pompahteli.

Ensimmäinen kohdekaupunkimme oli Cili, eli kirjassa(kin) käytetyn vanhan Wade-Giles-translitteraatiojärjestelmän mukaan Tzeli. Siellä tutustuimme pieneen rukoushuoneeseen, jonka kirjassa siirsin viittäkymmentä vuotta varhaisempaan aikaan ja pikkukylään jonnekin lähelle Tsingshiä.

Minne menimmekin, ensimmäiseksi työnnettiin teemuki käteen. Sitä osasi odottaa niin, että paluumatkalla Beijingin hienossa hotellissa valitimme paheksuen henkilökunnalle, kun huoneessa ei ollutkaan termospulloa odottamassa. (Se toimitettiin kyllä sitten saman tien.)

Pastorinrouvan takana seinällä näkyy minua ärsyttänyt (ja edelleenkin ärsyttävä) painokuva, jonka näimme lukemattomia kertoja monissa kristillisissä yhteyksissä. On tavallaan ymmärrettävää, että Jeesus kuvataan, palestiinalaisuudestaan huolimatta, pohjoiseurooppalaisen näköiseksi Pohjois-Euroopassa (niin että hänen voi ajatella olleen yksi meistä), mutta että Kiinassa?

Hyvin natinalgeographicmaisen rukoushuoneen ulkopuolella Cili vaikutti jokseenkin tavanomaiselta pikkukaupungilta. Katettu tori näytti olevan yleisin elintarvikeostosten paikka, tarjolla oli lihaa, kalaa, vihanneksia ja hedelmä sun muuta tarpeellista.

Vielä tähän aikaan autoja näkyi kaduilla suhteellisen vähän (eikä nykyään yleisiä sähkömopoja laisinkaan). Kuvan keskeltä kameraan katsova nainen on äitini Riitta Mäkelä.

Wolandin laulu

·

Mihail Bulgakovin monitasoinen ja -säikeinen romaaniklassikko Saatana saapuu Moskovaan (eli, alkuperäisteoksen nimestä suoraan suomennettuna, Mestari ja Margarita) on ihan täysin mahdoton ajatuskin tehdä elokuvaksi, televisiosarjaksi tai, herra nähköön, näytelmäksi. Siihen nähden on mielenkiintoista, että olen onnistunut näkemään teoksesta jo kolme tai neljä varsin toimivaa teatteriversiota ja yhden ihan hyvän televisiosarjasovituksenkin.

Eilisiltana pääsimme lopultakin näkemään Kansallisteatterin tulkinnan, johon nimeksi on valittu Mestari ja Margarita, aivan syystä. Romaanin lukuisista säikeistä on esityksen keskiöön valittu nimenomaan Mestariksi kutsutun kirjailijan ja hienostorouva Margaritan rakkaustarina, sekä Mestarin kirjoittama epäonninen romaani Pontius Pilateksesta. Bulgakovin irvailu alkuaikojen Neuvostoliiton byrokratialle ja Stalinin kiristyvälle kuristusotteelle jäävät hieman sivummalle, samoin Moskovan kaupungin häly, melu, ilo ja elo. Mutta tokikin mukana on myös pimeyden ruhtinaan Wolandin räävitön seurue Begemot-kissoineen ja Hella-vampyyreineen, ja tietenkin kertomus alkaa Patriarkan lammilta, Wolandin kahdelle epäuskoiselle kirjallisuusihmiselle esittämästä omituisesta ennustuksesta ja sitä seuraavasta raitiovaunuonnettomuudesta, jossa äärimmäisen epätodennäköisten yhteensattumien jälkeen kriitikko-Berlioz menettää päänsä.

Etenkään näytelmän alkupuolen aikana ei voinut olla ihailematta, miten loisteliaasti tarina oli saatu mahtumaan Willensaunan ahtaalle näyttömölle. Valot, äänet, savut ja taustakankaalle heijastetut kuvat onnistuivat tekemään pikkuriikkisestä lavasta kokonaisen kaupungin. Kuusihenkinen näyttelijäkaarti kasvoi suuremmaksi taitavalla nukkien käytöllä. Väliajan jälkeinen puolisko ei ihan onnistunut tavoittamaan alkupään loistokkuutta, mutta olihan sielläkin kertakaikkisen loisteliaasti toteutettu tanssiaiskohtaus.

Jokaisella Bulgakovin kirjan lukeneella on epäilemättä hyvinkin vahva mielikuva siitä, miltä Woland, Begemot ja Hella näyttävät, niin minullakin. Minun Wolandini on oikeastaan miltei traaginen hahmo, oikeudenmukainen tuomari joka ei välttämättä lainkaan pidä siitä mitä joutuu (ikuisena) työnään tekemään – mutta samalla taitava keksimään rangaistuksen ansaitseville uhreilleen riemukkaan irvokkaita rangaistuksia.* Marc Gassot’n Woland on lähempänä Cabaret-elokuvan seremoniamestaria ja toimii hyvin sellaisena. Begemot-kissan suhteen olen yhä ja ikuisesti puolueellinen Heikki Paavilaisen huikealle tulkinnalle KOM-teatterin vuoden 1983 versiossa. Sitä on vaikea ylittää. Juha Varis vie hahmon aivan eri suuntaan – ei välttämättä huonompaan, mutta toisenlaiseen.

Tältä keväältä Mestari ja Margarita on loppuunmyyty, mutta syksyksi lippuja on vielä saatavana. Kannattaa käydä katsomassa, mutta sitä ennen on hyvää aikaa lukea kirja.

___
* Jos minut joskus jostakin käsittämättömästä syystä palkattaisiin tekemään castingia johonkin Bulgakov-tulkintaan, tiedän kyllä kenet palkkaisin Wolandiksi – jos kyseinen teatteri- ja dokumenttiohjaaja saataisiin jotenkin suostuteltua. Kyseisellä tyypillä on minun Woland-käsitykseeni juuri sopivan surumieliset kasvot – ja, toisinaan, riemukkaan pirullinen hymy.