Kategoria: ”Muurahaispuu”

Roolista toiseen

·

Kävin eilen viemässä Muurahaispuun käsikirjoituksen kustantamoon. Sama käsikirjoitusversio matkasi myös ateljeekriitikoitteni ihmeteltäväksi ja kommentoitavaksi.

Olen tietysti itse vähintäänkin jäävi arvioimaan omaa tekstiäni – muutenhan ateljeekriitikoita ja kustannustoimittajia ei tarvittaisi – mutta silti olen tällä hetkellä tekstiini kohtuullisen tyytyväinen. Minusta tämä pieni maagisrealistisia aineksia sisältävä arkinen tarina, jossa ”ei oikeastaan tapahdu paljon mitään” (kuten olen puolileikilläni muutaman kerran todennut), toimii ihan hyvin.

Ei silti etteikö siinä hiomista vielä olisi. Tarvitsen joka tapauksessa taukoa pystyäkseni lukemaan omaa tekstiä edes hieman uudella silmällä.

Eilinen päivä vaihtoi ammatillista rooliani muutenkin, sillä kävin samalla kantakaupunkireissulla allekirjoittamassa kaksi käännössopimusta. Nyt olen hyvin työllistetty ja jopa kiireinen suomentaja alkuvuoteen asti. Työllisyyden varmistunen sitä pidemmälle ajalle on perin harvinaista herkkua näissä hommissa.

Lähityöpäivä

·

Tänään kuulemma vietetään kansallista etätyöpäivää. Olen itsekin tehnyt etätöitä monia vuosia ja matkustanut bussilla, junalla tai metrolla tai niiden yhdistelmällä etäälle, enimmäkseen Helsingin kantakaupunkiin, mutta muutaman vuoden ajan myös kaukaiseen länteen, Espoon Leppävaaraan. Näiden kokemusten jälkeen voin vilpittömästi suositella lähityötä kaikille ystävillenikin.

Usein väitän, että työmatkani on kolme metriä – viisi, jos käväisen aamiasella keittiössä. Tosiasiassa työmatkasta tulee paljon pidempi, sillä Hesari jaetaan postilaatikkoon tontin kadunpuoleisessa päässä, ja sitä paitsi kävelen 2–5 aamuna viikosta kolmisen kilometriä Malmille aamu-uinnille ennen (aamiaisen ja) töiden aloittamista. Tänään uimareissu jäi tosin väliin, kun Kinnarpsin korjaaja kävi vaihtamassa mekanismin uskolliseen työtuoliini selkänojan lukituksen löystymisen vuoksi. Toivottavasti uusi mekanismi kestää, koska viisivuotinen takuuaika päättyy kuukauden kuluessa.

Näissä hommissa työvälineeseen kannattaa investoida, vaikka näissä hommissa ei kauheasti käteen jääkään investoitavaa rahaa.

Kuten kuvasta voi päätellä, Muurahaispuu on edistynyt ensimmäiseen printtiinsä. Silmä kiinnittyy eri asioihin, kun tekstin ulkonäkö muuttuu erilaiseksi. Siksi olen aikaisemmat näytöllä tehdyt korjailu- ja parantelukierroksetkin tehnyt eri kirjasimilla: kirjoitusvaiheessa käytän lähes aina klassista Garamondia, mutta korjauskierrosfontteina ovat piipahtaneet ainakin Calibri ja kammottavan ruma Courier. Pikaisessa printtitaitossa ollaan taas mielikirjasinleikkauksessani Garamondissa, mutta paperilla se näyttää toiselta. Nyt punakynätyt merkinnät siirtyvät pian taittotiedostoon, ja alkuviikosta siitä printataan uusi versio vietäväksi paperilla kustannustoimittajalle ja pdf-tiedostona ateljeekriitikoille. Sitten odotellaan kommentteja. Sitten vasta selviää, onko tässä jotakuinkin pienessä ja hiljaisessa tarinassa mitään järkeä, jaksaako sitä lukea, kiinnostaako se ketään. Itse uskon että homma toimii, mutta minä en ole erityisen objektiivinen arvioimaan. Jokainen terve vanhempi luottaa omaan lapseensa.

Toisen maailmansodan lellilapsi

· 3 kommenttia ·

Muurahaispuun kirjoittamista varten varaamani lähdekirjallisuuden lukeminen on sujunut varsin hitaasti, osittain siksi että juutuin erääseen perin tympeäksi osoittautuneeseen kirjaan (Juha Siltalan Sisällissodan psykohistoria, edelleenkin kesken) ja osittain siksi, että aika meni  Muurahaispuun kirjoittamiseen. Kirjan kannalta tämä tuskin on ratkaiseva ongelma: mikäli Suomen historiaan liittyvässä taustoituksessa ilmenee räikeitä ristiriitoja kirjallisuuteen kirjatun todellisuuden kanssa, tilaisuuksia korjaamiseen on vielä paljon.

Joka tapauksessa Helsingin yliopiston historian professorin Henrik Meinanderin Suomi 1944 – Sota, yhteiskunta, tunnemaisema (suom. Paula Autio, Siltala 2009) on lukemisen arvoinen teos. Nimensä hengessä se käsittelee Suomen tilannetta jatkosodan päättymisvuonna kuukausi kerrallaan. Samalla Meinander kuitenkin taustoittaa tilannetta aikaisemmin tapahtuneella ja valottaa tapahtuneen syitä ja seurauksia.

Ainakin minulle kirjassa oli melkoisesti uutta tietoa. En ollut käsittänytkään, miten riippuvainen Suomi oli – etenkin jatkosodan loppuvaiheissa – Saksan tuesta, paitsi sotilaallisen avun ja asetarviketoimitusten myös elintarvikehuollon suhteen. Vuoden 1944 alussa, jolloin yritys irrottautua Saksan kanssa solmitusta liittolaisuudesta* oli jo hyvin vakavan harkinnan alla, Suomessa olisi nähty nälkää mikäli Saksan elintarviketoimitukset olisivat keskeytyneet. Tämä olikin Saksalle pitkään toimiva kiristyskeino vastahakoisen vasallin pitämiseksi ruodussa: tilanne muuttui vasta kun Ruotsilta saatiin pitävä lupaus elintarvikeavusta.

Asemasodan päättymiseen keväällä ja käytännöllisesti katsoen koko Karjalan kannaksen menettämiseen (ns. Kannaksen läpijuoksu) vaikutti neukkujen sotilaallisen ylivoiman lisäksi myös ikääntyneen tsaarin upseerin, Mannerheimin, kyvyttömyys pysyä sodankäynnin uusien muotojen tasalla ja valtapelit, joilla hän piti alaisensa tietämättöminä kokonaistilanteesta tai siitä, mitä hän oli sopinut muiden esikuntaupseerien kanssa. Neuvostohyökkäys pysähtyi vasta sitten, kun apuun saatiin lisää saksalaisia ja neukut siirsivät sodankäynnin painopistettään etelämmäksi, Baltiaan ja Valko-Venäjälle. Viipurin menetys katsottiin riittäväksi kiihokkeeksi Suomen johdolle suhtautua innokkaammin rauhantunnusteluihin. Sitä se olikin.

Saksa suhtautui yllättävän kesysti aseveljien petokseen: tässä vaiheessa sotaa sillä ei enää kyllä ollutkaan rahkeita samanlaisiin pommituksiin kuin muutamien aikaisemmin livenneiden liittolaisten tapauksissa. Vallankaappausyritystä yritettiin organisoida lähinnä entisten suomalaisten SS-miestien voimin, mutta Ohrana oli hyvin perillä tilanteesta ja torjui yrityksen. Suomi sitoutui välirauhansopimuksessa karkottamaan maassa olleet saksalaisjoukot: aluksi kyse oli valesodasta, mutta suomalaisten noustua maihin Tornioon saksalaisetkin rupesivat pistämään oikeasti hanttiin ja polttivat mennessään mm. suurimman osan Rovaniemen taloista.

Meinander korostaa eritoten kahta seikkaa: ensinnäkin Suomi oli liittoutuneille – ja myös Neuvostoliitolle – jokseenkin vähämerkityksellinen vihollinen; Suomen pakottamisessa rauhaan oli oleellisinta saada rintamaa lyhennettyä pohjoispäästä Suomen mittaiset pari tuhatta kilometriä, Suomen valtaamisen kaltaiseen operaatioon ei olisi ollut rahkeita eikä pahemmin halujakaan. Aselevon ja rauhansopimuksen jälkeenkin Suomi oli hyödyllisempi sotakorvauksina luovutettujen laivojen ja teollisuustuotteiden toimittajana kuin se olisi ollut miehitettynä satelliittivaltiona.

Toiseksi Suomi selvisi koko sodasta aivan käsittämättömän helpolla. Suomea ei esimerkiksi pommitettu oikeastaan juuri lainkaan: jonkin verran yritettiin tuhota armeijan huoltoreittejä ja rautatieyhteyksiä,** mutta sen lisäksi esimerkiksi Helsinkiä pommitettiin kunnolla vain muutamia kertoja. Englannin, Neuvostoliiton ja eritoten Saksan kokemiin massapommituksiin verrattuna tämä oli oikeastaan melkein yhtä tyhjän kanssa. Euroopan sodan osalta Neuvostoliitto kärsi suurimmat ihmishenkien menetykset,*** Suomi selvisi hyvin vähällä siinäkin suhteessa.

Suomen toista maailmansotaa on Suomessa tästä (suhteellisesta) helppoudesta huolimatta kuitenkin mytologisoitu aivan hillittömästi: Meinander arvelee tämän johtuvan pitkälti siitä, ettei itsenäisellä Suomella oikein muutakaan ole. Suomen sota (1808–09) oli pientä piperrystä muutaman kaatuneen ”taisteluineen” (huolimatta Runebergin runojen suurentelusta), sisällissota oli liian ristiriitainen ja traumaattinen tapaus. Niinpä toisesta maailmansodasta oli tehtävä kansakunnan yhtenäisyyden, itsenäisyyden ja itsepäisyyden symboli.

Tuossa on epäilemättä vinha perä.

___

* ”Erillissota”-myytti on hyvin pitkälti sodanjälkeisen kauden revisionismia. Todellisuudessa Suomi ja totalitaristinen Saksa olivat täysin avoimesti aseveljiä totalitaristista Neuvostoliittoa vastaan.
** Tällaisesta pommituksesta oli äidillänikin lapsuusmuistoja.
*** Sotilaiden osalta siksikin, että neukkujen taistelutaktiikat eivät totisesti säästelleet omia joukkoja.

126 liuskaa 12 pisteen Garamondilla

·

Muurahaispuun ensimmäinen versio on nyt valmis. Kun yhdistin kaksikymmentäkolme luvun* mittaista tiedostoa yhteen, sain käsikirjoituksen tämänhetkiseksi pituudeksi 126 liuskaa, kun teksti on 12 pisteen Garamond-kirjasinta ykkösrivivälillä. Se on jonkin verran enemmän kuin vaikkapa Karstan ensimmäisessä versiossa, vaikka tiedoston merkkimäärä onkin samaa luokkaa. Tässä kirjassa taitaa olla enemmän dialogia.

Tämä on jotakuinkin ainoa katkelma, jonka kukaan muu kuin minä tulee näkemään käsikirjoituksen ensimmäisestä versiosta. Ennen ateljeekriitikoille ja kustannustoimittajille luovuttamista on vielä aika paljon laittoa. Luulen, että käsikirjoitus lyhenee hieman. Etenkin alkupuolella on aika paljon päänhenkilön päänsisäistä jaarittelua, jota on perin aiheellista tiivistää.

Maininta Naamattu-päivityksessä tekstin pituudesta ja kirjasinlajista kirvoitti kiinnostavaa keskustelua. En ole ainoa Garamond-fani, mutta muidenkin kirjasimien ystäviä on. Korjauskierroksilla on hyvä välillä muuttaa kirjasinlaji toiseksi, eri virheet erottuvat silloin eri tavalla.

Mutta nyt on iso urakan osa tehty. Alkukuusta arvelin vielä, että kirjoittamiseen menee vielä syyskuun alkuakin. Vauhti kuitenkin kiihtyi melkoisesti loppua kohden. Niin minulla yleensä käy – niin omissa teksteissä kuin käännöksissä – ja toisinaan luotan siihen jopa liikaa. On kuitenkin tullut aika keskittyä hyvin omintunnoin muihin asioihin jonkin aikaa ja palata tuorein silmin ja mielin kirjan tekstin pariin… vaikkapa joskus ensi viikolla.

___

* Kirjaan ei silti ole tarkoitus tulla (tälläkään kertaa) numeroituja lukuja, vaan eräänlainen moderni informaatioaikakauden versio vanhanaikaisista luvunkuvauksista tyyliin ”Neljäskolmatta luku, jossa veli Willibald opettaa Sven-kuninkaalle, mitä sanassa sanotaan.”

Ovat Toiset meistä kirjoja

·

Aamu-uinnilta palatessa oli pitkästä aikaa syytä ajaa kotipysäkin ohi ja käydä hakemassa postikiskasta kirjapaketti.

China Miévillen Toisten painettu versio näyttää komealta, ja kansi ristiriitaisine värisävyineen tavoittaa hyvin kirjan henkeä. Kuten taisin todetakin, kääntämisen aikana aloin tykätä kirjasta koko ajan enemmän. Siinä yksi lisäetu tästä ammatista: tulee luettua kirjoja paljon syvemmältä kuopien kuin tavallisesti.

Nyt pitäisi sitten löytää uusia käännöstöitä syksyksi. Muurahaispuun kirjoittaminen etenee tällä hetkellä erinomaista vauhtia kohti loppulukuja, ja jotain pitää leipänsä eteen tehdä senkin jälkeen.

Steinhöfner

·

Romaanin kirjoittaminen etenee. Ei suunnattoman nopeasti, mutta etenee kuitenkin. Tavoitteena on saada ensimmäinen versio valmiiksi elokuun loppuun mennessä, eikä aikataulu tunnu mitenkään mahdottomalta. Ainakaan vielä. Tällä hetkellä ei niin kauheasti arveluta se pieni tosiasia jota pähkäilin aikaisemmin, kun vielä kompastelin ensimmäisessä luvussa: se, ettei kirjassa oikeastaan tapahdu mitenkään suunnattoman paljoa. Maailmankaikkeutta ei väännetä solmuun eikä alieneja laskeudu takapihalle.* Ajattelin kyllä pistää päähenkilön matkustamaan kirjan loppupuolella Tampereelle, tai ehkä Lahteen, en ole vielä päättänyt kumpaan. Kävihän Mielensäpahoittajan minäkertojakin peräti Helsingissä saakka, ja ajeli oikein metrolla.

Siinä(kin) mielessä on mukavaa saada aikaiseksi välillä jotakin konkreettisempaa. Parisen vuotta sitten treenailin taloyhtiömme bändin kanssa pihajuhlia varten, ja väliin kolmetuntisiksi venyneet treenit osoittivat, että sinänsä muotoilultaan ergonominen omatekoinen nauhaton bassoni on aikamoisen painava kapine. Se, kuten muutkin tekemäni soittimet, on veistetty vanhoista huonekaluista peräisin olevasta koivusta, ja koivu on melkoisen painavaa puuta. Rupesinkin leikittelemään ajatuksella tehdä jonkinlainen tyylikkäämpi puuversio 1980-luvulla markkinoille tulleista Steinbergerin ”päättömistä” bassoista. Jossakin vaiheessa syntyi sitten idea käyttää pikkuruisen lankun esikuvana Höfnerin ”Beatle-bassoa”. Sitä myöten soittopelille vakiintui jo suunnitteluvaiheessa nimi ”Steinhöfner”.

Rakentelu pääsi alulleen helmikuussa, ja nyt ollaan siinä pisteessä että soittopeli on suhteellisen valmis ja soittokelpoinen. Pientä säätämistä ja pikkumokien korjailua on edessä vielä, mutta pääosin homma tuntuu toimivan niin kuin oli ajateltukin. Vekotin istuu aivan mukavasti käteen ja soi niin kuin pitääkin. Tuo jopa näyttää ihan hyvältä, jos ei tutkaile yksityiskohtia liian tarkkaan.

S. tosin nimitti soitinta ”broilerinmuotoiseksi”.

Vaikka tämäkin soittopeli on tehty vanhoista huonekaluista kannibalisoidusta koivusta,** soitin täyttää aika hyvin myös tavoitteen olla suhteellisen kevyt ja ergonominen. Se on myös ainoa bassoni, jossa on kahta oktaavia pidempi otelauta – kaksi oktaavia ja suuri kvartti, jos tarkkoja ollaan. Otelaudan tyvipäästä saa varsin vinkeitä plink-soundeja, ja lankun muotoilun ansiosta sinne yltää aika hyvin.

No niin, takaisin kirjan ääreen. Samalla voi sitten kaavailla seuraavaa soitinrakennusprojektia… joka on näillä näkymin lap steel -kitara. Semmoista minulla ei vielä olekaan.

___

* Mutta toisaalta: vielä on monta lukua aikaa upottaa tarinaan sellaisiakin episodeja. Jos siltä rupeaa tuntumaan, siis

** lukuun ottamatta lankun läpi jatkuvan kaulan kahta vaahterakolmannesta ja hiilikuituvahvikkeita, ynnä tietysti eebenpuista otelautaa, jotka ovat ns. kaupan tavaraa.

Tätä myöten mennään

· 2 kommenttia ·

Televisiosarjoilla on – vierailevia ja puolivakinaisia käsikirjoittajia varten – ”raamattu”, jossa selitetään yksityiskohtaisesti, millaisessa maailmassa hahmot elävät, millaisia he ovat ja millä asioilla ko. maailmassa voi pelailla. Minulla on kutakin kirjaani varten paperinivaska jota kutsun, paremman termin puutteessa, ”lukusuunnitelmaksi”.

Paperinipussa on jokaiselle tulevan kirjan luvulle oma liuskansa, johon on listattu pääkohtia luvun tapahtumista. Siinä saattaa olla yksityiskohtaisempiakin pätkiä, dialogia, luonnoksia kirjan henkilöiden lukemista teksteistä ja heidän ajatuksistaan. Kaikkea sellaista. Muurahaispuun tapauksessa kansilehtenä on, kuten näkyy, pohjapiirros asunnosta, jossa päähenkilö majailee kirjan tapahtumien aikana. Kyseessä on (Neduista poiketen) ihan oikeassa talossa sijaitseva oikea asunto, joskaan ei se, mihin kävin taannoin tutustumassa, vaan isompi huoneisto samasta taloyhtiöstä. (Pohjapiirros löytyi nettimyynti-ilmoituksesta.) Kyseisen taloyhtiön taloista toinen näkyy parhaillaan tietokoneeni taustakuvakarusellissa.

Ei ole ensimmäinen kerta, kun lukusuunnitelma on ns. vähän vaiheessa vielä silloin kun aloitan kirjan ensimmäisen luvun kirjoittamisen (mikä tapahtui aikaisemman päätöksen mukaisesti Messilän kirjailijakokouksen jälkeisenä torstaina). Karstan tapauksessa lukusuunnitelma jäi varsin ohueksi ja luonnosmaiseksi koko kirjoitusprosessin ajaksi, mikä ei totisesti helpottanut kirjoitustyötä. Muurahaispuun nivaska on aika tavalla tuuheampi, vaikka ei se vieläkään lopullinen ole. Nivaskaan ilmestyy jatkossa yhä enemmän ja enemmän merkintöjä, täydennyksiä, siirtoja, poistoja, ehkä uusia juonisäikeitäkin entisten rinnalle. Tai tilalle.

Joka tapauksessa minulla on nyt käsissäni ohje, mistä päähenkilön pitäisi päätyä mihin ja minkälaisten vaiheiden kautta. Se helpottaa kummasti kirjoittamista.

Kuvia sanojen takaa

· 5 kommenttia ·

Täällä taas, ojentaisitko perunalastuja? Joukko uupuneita, mutta tyytyväisen oloisia kirjailijoita, kääntäjiä ja muita kirjallisuusihmisiä halaili toisensa hyvästiksi tänään ja palasi normaaliin elämäänsä sieltä, jota ehdittiin kutsua jo ainakin runoratsuleiriksi ja aikuisten rippileiriksi.

Kahdeskymmenesviides Lahden kansainvälinen kirjailijakokous sujui leppoisissa merkeissä. Kohdalle ei sattunut staroja. Porukan esikoiskirjailijat kertoivat tuntevansa itsensä tasaveroiseksi osaksi hyvähenkistä porukkaa.

Sunnuntai-illan Open mike -illassa Onerva Vartiainen kohdistaa tangoaiheisen runonsa Milan Deklevalle. Elia Lennes lausuu tekstiä englanniksi, säkeistö säkeistöltä.

Tällä kertaa en ottanut muiden tavaroiden lisäksi mukaani kitaraa ja pedaalilautaa – vain slide-putken ja viritysmittarin. Elian luvalla lainasin hänen kitaraansa, viritin sen avoimeen D-duuriin ja esitin kansainväliselle porukalle Henry Thomasin ”Fishin’ Bluesin” Olli Haaviston klassisilla stadinkielisillä sanoilla. Omasta mielestäni ”Onkimiehen blues” lähti käyntiin epävarmasti ja jatkui loppuun asti epävarmana, mutta monet olivat tykänneet ja tulivat jälkeenpäin kiittelemään. Pitäisiköhän tosiaan treenata jonkinlainen soolosetti dobron (ja ehkä pedaalilaudan) kanssa soitettavaksi ja laulettavaksi – ehkä lausuttavaksikin – ja lähteä tyrkyttäytymään keikalle? Taannoinen Mirel Wagner -keikka lisäsi sekin osaltaan vetoa tähän suuntaan.

Eero Balk ja Wolfram Eilenberger seuraavat esityksiä.

Maria Peura joikaa. Minua ilahdutti suuresti, että tämäkin musiikin ja kerronnan yhdistelmä pääsi esille illanvietossamme, ja vieläpä melkoisen alkuvoimaisella otteella.

Open mike -ilta on kallistumassa loppuaan kohti. Oma majapaikkani sijaitsi takana näkyvässä aitassa, muutaman askeleen päässä tapahtumista.

Kishwar Desai sekä livenä että lehdessä. Kokouksen teema Sanojen takana kirvoitti alustajissa ja alustuksia seuranneissa keskusteluissa monenlaisia ajatuksia. Sensuuri – ja itsesensuuri – nousivat vahvasti esiin mm. Desain, Philo Ikonyan ja Olli Jalosen osuuksissa. Toivottavasti Desain alustus saadaan luettavaksi kokouksen sivuille, sillä tiedän kyllä muutamankin tämän blogin lukijan, joita kiinnostaa hänen esityksensä siitä miten Bollywood-elokuvat kiertelevät sensuuria, käsittelevät vaikeita aiheita ja siitä, miten hän on käyttänyt sieltä omaksumaansa käsittelytapaa omissa teksteissään.

Jarmo Papinniemen ja Eleanor Cattonin välissä alustamassa istuu huonetoverini Gerry Loose, kerrassaan mainio skotlantilaisveikko.

Wolfram Eilenberger ja muutama muu keskieurooppalainen kertoivat yllättyneensä siitä, miten vähän (kristinuskon) jumalaa käsiteltiin kokouksessa, jonka teeman englanninkielinen käännös Beyond words voidaan hyvinkin tulkita uskonnollissävyiseksi: beyond-sanaa käytetään paljon juuri sellaisissa yhteyksissä. Itse en ollut tullut asiaa tältä kannalta edes ajatelleeksi. Uskonnollisuutta sivuttiin kyllä monessakin yhteydessä, esimerkiksi yhtenä sensuurin perusteena.

Tulkit työssään. Varsinaisen tapahtumateltan (sää ei oikein sallinut ulkona istumista) vieressä sijainnutta tulkkien telttaa oli hauska seurata: minulla on taipumusta elehtiä jopa puhelinkeskusteluissa, joten oli lohdullista nähdä kokeneiden ammattitulkkien elehtivän omassa kopissaan.

Monikielisessä kokouksessa (suomi, englanti, ranska, venäjä) tulkkeja totisesti tarvittiin.

Ei päiväohjelma niin tiivis ollut, ettei välissä ollut aikaa rentoutumiseen.

Maanantai-illan kansainvälinen runoilta pidettiin viime vuodesta poiketen Sibeliustalon näyttävässä, mutta kaikuisessa aulassa. Puitteet olivat sinänsä komeat. Tässä äänessä on nykyään virossa asuva udmurttirunoilija Muš Nadi, tukenaan tulkkina toiminut kääntäjäkollega Alice Martin. Molemmat loistavia tyyppejä.

Samana iltana pidetty perinteinen keskiyön jalkapallo-ottelu Suomi vastaan Muu Maailma päättyi tällä kertaa Muun Maailman voittoon. Itse en tälläkään kertaa pelannut, minulla kun on ollut kouluajoista lähtien (luullakseni monille silmälaseista täysin riippuvaisille tyypillinen) lievä pallofobia, joka on tehnyt jalka- ja lentopallon kaltaisten lajien harjoittamisen epämiellyttäväksi. (Fobioiden epäloogiseen tyyliin olen aina tykännyt pesäpallosta, vaikka siinä peliväline pystyy itse asiassa tekemään paljon pahempaa jälkeä.)

Tiistain viimeisessä keskustelusesssiossa Nicholas Drayson summasi kokouksen annin komeana music hall -henkisenä lauluesityksenä.

Itse olin tänä vuonna vähän vaisu keskustelujen kommentoija. Iso syy siihen oli Muurahaispuu, jonka pitäisi huomenissa siirtyä suunnitteluvaiheesta kirjoitusvaiheeseen. Kuuntelin kyllä tiiviisti keskustelua ja tein muistiinpanoja kokouskassista löytyneeseen Writers’ Block -muistilehtiöön, mutta niistä suurin osa oli ideoita kirjan juoneen, miljööseen ja tapahtumiin. Mutta hyvinhän nuo pärjäsivät vaikken minä ollutkaan kaiken aikaa suuna päänä. Keskustelu polveili vilkkaana. Toisinaan jotkut meistä hämmästelivät, millaisen ruokahalun onnistuivat kehittämään sessioiden aikana: arvelimme yhdessä, että vilkastunut aivotoiminta oli kasvattanut kehon kokonaisenergiankulutusta. Ryhdyimmekin tuota pikaa suunnittelemaan kirjallisuutta sivuaviin keskustelutilaisuuksiin perustuvaa laihdutusohjelmaa.

Päättäjäisillallisilla Nicholas Drayson ja Milan Dekleva näyttivät poikaparina nuorisolle, miten sitä musiikkia oikein tanssitaan.

Edellisillä kerroilla olen roikkunut viimeisen illan jatkoilla viimeisten joukossa – neljä vuotta sitten Mukkulassa oli pakkokin, joska jatkot järjestettiin siinä kartanon morsiussviitissä, jonka kaksoisvuode toimi minun ja pastori Jaakko Heinimäen yösijana. Tällä kertaa tulin simahtaneeksi jo puoliltaöin. Ilta oli, kuulemani mukaan, jatkunut asiaankuuluvan leppoisissa merkeissä. Kokouksessa sivuttiin suuria draamoja, mutta (tietääkseni) enimmäkseen alustusten ja keskustelujen kohdalla: lukekaa vaikkapa Philo Ikonyan alustus, jonka hän piti pukeutuneena siihen samaan säkkikangasmekkoon, josta hän kertoi.