Televisiosarjoilla on – vierailevia ja puolivakinaisia käsikirjoittajia varten – ”raamattu”, jossa selitetään yksityiskohtaisesti, millaisessa maailmassa hahmot elävät, millaisia he ovat ja millä asioilla ko. maailmassa voi pelailla. Minulla on kutakin kirjaani varten paperinivaska jota kutsun, paremman termin puutteessa, ”lukusuunnitelmaksi”.
Paperinipussa on jokaiselle tulevan kirjan luvulle oma liuskansa, johon on listattu pääkohtia luvun tapahtumista. Siinä saattaa olla yksityiskohtaisempiakin pätkiä, dialogia, luonnoksia kirjan henkilöiden lukemista teksteistä ja heidän ajatuksistaan. Kaikkea sellaista. Muurahaispuun tapauksessa kansilehtenä on, kuten näkyy, pohjapiirros asunnosta, jossa päähenkilö majailee kirjan tapahtumien aikana. Kyseessä on (Neduista poiketen) ihan oikeassa talossa sijaitseva oikea asunto, joskaan ei se, mihin kävin taannoin tutustumassa, vaan isompi huoneisto samasta taloyhtiöstä. (Pohjapiirros löytyi nettimyynti-ilmoituksesta.) Kyseisen taloyhtiön taloista toinen näkyy parhaillaan tietokoneeni taustakuvakarusellissa.
Ei ole ensimmäinen kerta, kun lukusuunnitelma on ns. vähän vaiheessa vielä silloin kun aloitan kirjan ensimmäisen luvun kirjoittamisen (mikä tapahtui aikaisemman päätöksen mukaisesti Messilän kirjailijakokouksen jälkeisenä torstaina). Karstan tapauksessa lukusuunnitelma jäi varsin ohueksi ja luonnosmaiseksi koko kirjoitusprosessin ajaksi, mikä ei totisesti helpottanut kirjoitustyötä. Muurahaispuun nivaska on aika tavalla tuuheampi, vaikka ei se vieläkään lopullinen ole. Nivaskaan ilmestyy jatkossa yhä enemmän ja enemmän merkintöjä, täydennyksiä, siirtoja, poistoja, ehkä uusia juonisäikeitäkin entisten rinnalle. Tai tilalle.
Joka tapauksessa minulla on nyt käsissäni ohje, mistä päähenkilön pitäisi päätyä mihin ja minkälaisten vaiheiden kautta. Se helpottaa kummasti kirjoittamista.
Jos vielä joskus kirjoitan toisenkin romaanin, niin teen kyllä ensin samantyyppisen ohjeiston. Esikoiskirjan tempaisin täysin hatusta sitä mukaa kuin kirjoitin. Ainakin ensimmäisten 50 liuskan ajan minulla ei ollut pienintäkään käsitystä siitä mitä tarinassa tulee tapahtumaan – tai siitä oliko kyseessä edes tarina.
Tavallaan tuollainen improvisointi oli ihan hauskaa. Se alkoi kuitenkin muodostua loppua kohden aika työlääksi, kun piti alkaa saatella juttua jonkinlaiseen iltaan.
Anssi,
Minulla on – kuten olen joskus kertonutkin – kovalevyjen kätköissä ja muissa arkistoissa monta innokkaasti lähtenyttä ja pian lopahtanutta kirjanalkua, joita olen lähtenyt kirjoittamaan vauhdilla ”kyllä tää jonnekin kehittyy” -tyyliin… eivätkä ne ole kehittyneet sen alun jälkeen minnekään. Näiden suunnitelmien kera on vähän suurempi todennäköisyys päästä viimeiseenkin lukuun asti.