Kategoria: reilu peli

Välipäivä

·

Viime yönä kustantamo sai sähköpostia, kun suomentaja lähetti sinne Peter Wattsin romaanin Blindsight suomennoksen: näillä näkymin suomenkielisen version nimeksi tulee Sokeanäkö ja kirjan pitäisi olla lukijoiden saatavilla ensi heinäkuussa, kun Watts tulee kunniavieraaksi Helsingin Finnconiin. Koska myös kirjan suomentaja sattuu olemaan samaisen tapahtuman kunniavieras, ohjelmaan tulee varmasti keskustelua teoksen kääntämisestä.

Sokeanäkö on kiinnostava kirja, luultavasti ”kovinta” suomentamaani scifiä – siis siinä mielessä kuin sanaa ”kova” näissä yhteyksissä käytetään: ei uhon ja machismon mielessä, vaan tiukan tieteellisiin teorioihin pohjaavan spekuloinnin merkittävän roolin vuoksi. En välttämättä ole aina samaa mieltä Wattsin (tai hänen käyttämiensä lähteiden) tai hänen kirjansa henkilöiden havaintotuloksista ja/tai malleista tekemistä johtopäätöksistä, mutta eipä minun tarvitsekaan. Minun tehtäväni oli välittää tarina ja sen ajatukset mahdollisimman luontevalle ja ymmärrettävälle suomenkielelle. Tässä suomennoksessa on enemmän tieteellistä sanastoa ja ns. vierasperäisiä sanoja enemmän kuin keskivertoromaanissa, mutta se kuuluu kirjan ja sen henkilöiden maailmaan.

Tieteisromaaniksi Sokeanäkö on kiinnostava sikälikin, että se on luullakseni yksi hyvin harvoista tieteisromaaneista, jossa esiintyy vampyyreja (joiden olemassaolo ja historia esitellään myös tieteelliseltä pohjalta). Ennen kaikkea yksi vampyyri, jolla sattuu olemaan suomalainen nimi. Ilmeisesti Watts halusi hahmolle nimen, joka olisi yhtä aikaa eksoottinen (englanninkieliselle lukijalle) että herättäisi, sikäli kuin lukija nimen alkuperää tunnistaa, mielikuvan jostakin hyvin vaaleaihoisesta. Niinpä hän (kuulemma) kysyi nimiehdotusta suomalaistuttavaltaan, joka keitti sen kokoon yhdistelemällä kahden oman kaverinsa nimet.

Tämä aiheutti minulle lievän mielikuvaongelman kirjaa kääntäessä. Satun nimittäin itsekin tuntemaan molemmat henkilöt, eikä kumpikaan kauhean hyvin vastaa sellaista mielikuvaa, jota Watts vampyyrille halusi. Mutta se haittasi korkeintaan minua (eikä minuakaan itse suomennostyön suhteen), ei niitä lukijoita jotka eivät tunne ko. tyyppejä.

Käännöksen deadline olisi ollut itse asiassa vasta ensi vuoden puolella, mutta omaksi dediksekseni olin jo pitkään ottanut tämän perjantain. Syynä on se, että halusin työn ehdottomasti pois käsistäni ja mielestäni ennen kuin lähdemme ensi yönä parin viikon reissulle Yhdysvaltoihin. Matkareitti kulkee bussikyydillä Washington DC:stä mutkitellen kohti ns. etelävaltioita, New Orleansia ja sitten Floridaa. Matkakertomusta on tarkoitus kirjoitella ja valokuvata blogiin sitä myöten kun nettiyhteydet hotelleissa antavat myöten. Don’t touch that dial.

Lomaa tarvitaankin, sillä Sokeanäkö on viime viikkoina syönyt jotakuinkin tehokkaasti kaiken valveillaoloajan. Tiedän tekeväni hyvää työtä silloin kun dedis painaa päälle, mutta monta kertaa sormien käydessä näppiksen pinnalla jo vaikkakuinkamonetta tuntia tulee kyllä mieleen, että olen oppinut luottamaan liikaakin viimetinka-flow’n varaan.

Loman aikana on tarkoitus kyllä hieman pohjustaa seuraavaa työrupeamaa, omaa romaania numero kuusi, jonka kirjoittaminen pitäisi saada tapahtumaan loppuvuoden aikana. Bussissa (ja lentokoneissa) istuessa on ehkä aikaa lukea vähän lähdemateriaalia, miettiä ikkunasta ulos tuijottaessa ja kirjata muistiin siinä tuijotellessa mieleen tulleita ideoita. Kirjallisuus syntyy niinä hetkinä, jolloin kirjailija ei näytä tekevän työtä. Silloin kylvetään, lannoitetaan ja kasvatetaan. Tekstin näpyttely paperille on (melkein) pelkkä sadonkorjuuvaihe, kiivas ja työteliäs kyllä, mutta pitkällisen työnteon tulosta.

*

Ja, toki, juuri nyt: Onnea, EU!

Nobelin rauhanalkinto on totisesti ansaittu. Horjahtelevasta taloudesta, nitisevästä byrokratiasta ja keskinäisistä epäluuloista huolimatta Euroopan Unioni on ollut kiistaton, mieletön menestys nimenomaan rauhanprojektina. Se on saanut monta entistä verivihollista istumaan samaan pöytään kaikessa rauhassa, kohteliaasti ja kavereina: Ranska ja Englanti ehtivät pitää keskenään veristä vihaa melkein tuhat vuotta, Puola saksalaisen kielialueen kanssa miltei yhtä kauan, Ranska ja Saksa siitä lähtien kun Saksa syntyi 1800-luvulla. Silti olemme jo yli kuusikymmentä vuotta saaneet nauttia pisimmästä ja vakaimmasta rauhasta, joka tällä alueella on kirjoitetun historian aikana vallinnut.

Tässäkin suhteessa demokratia ja naapurien(kin) kunnioittaminen ovat osoittautuneet kaikkein tehokkaimmaksi valtiomuodoksi.

Harhailua II

· Yksi kommentti ·

Suhtaudun hyvin epäluuloisesti väitteisiin, joiden mukaan maailmanmenossa on nykyään jotakin perustavanlaatuista vikaa ja kaikki oli jollakin mystisellä tavalla paremmin Kekkosen, Mannerheimin, Santeri Alkion, Baudelairen, Rikhard Wagnerin,  Kustaa II Aadolfin, Platonin tai jonkun muun kauan sitten kuolleen neropatin aikaan. Sen perusteella, mitä olen elämäni aikana historiaa lukenut: Ei totisesti ollut. Hyvin, hyvin harva esimerkiksi demokratiaan ja tasa-arvoon kriittisesti suhtautuvista haluaisi oikeasti elää absoluuttisen aatelis- tai kuningasvallan aikana. Todennäköisyys sille, että juuri he itse sattuisivat siihen pieneen eliittiin, joka vanhempiensa aseman ansiosta pääsee asemiin ja sanomaan yhtään mitään yhtään mistään, olisi häviävän pieni.

Kulttuuriantropologian opintojen jäljiltä olen jo pitkään epäillyt, että kuvitteellisten kulta-aikojen ihannointi ja kaipuu on peräisin inhimillisen elämän tähän asti pahimmasta katastrofista: siitä, että jouduimme luopumaan lajityypillisestä elämästämme keräilijä-metsästäjinä, meidät karkoitettiin paratiiseistamme ja tuomittiin työhön maanviljelijöinä, karjankasvattajina ja jähmeiden, hierarkkisten organisaatioiden rattaina. Muurahaisten ja kaljurottien kaltaisista aitososiaalisista lähisukulaisistamme ja ihmislajin aitososiaalisista piirteistä vakavasti kiinnostuneena (ja kaikesta siitä paljon kirjoittaneena) minua tietysti kiehtovat nämä organisaatiotkin – ja niiden kiistämättömät edut – tavattoman paljon.

Kuutisentuhatta vuotta maanviljelyskulttuurien organisaatiot olivat enimmäkseen perin jähmeitä. Vasta joskus 1800-luvun tietämissä säätykierto alkoi nitisten ja natisten toimia monissa maailman paikoissa. Tätä kehitystä tietysti vastustettiin ankarasti kadonnutta kulta-aikaa haikailtaessa. Säätykierto, ja sääty-yhteiskunnan hapertuminen ja katoaminen ovat kuitenkin selvästi kehittäneet ihmisten – oikeastaan koko ihmiskunnan – luovuutta sekä taiteissa että tieteissä. Ongelmiakin on tullut, toki, pahoja ongelmia, mutta voi hyvin sanoa että iso osa ongelmista johtuu siitä että osa nykypäättäjistä elää  edelleenkin  sääty-yhteiskunnan vastuuntunnottomilla asenteilla: ”Edut meille, ongelmat muille!”

Pienemmässä mitassa tämä näkyy myös Suomalaisessa koulujärjestelmässä. Maan nousu raaka-ainetuottajasta haitekin ihmemaaksi tapahtui siinä vaiheessa, kun työelämän leipiin astuivat tasa-arvoisen peruskoulun ja jatko-opiskelumahdollisuuksien kasvatit. Korkeampaan koulutukseen pääsi varakkaiden ja vaikutusvaltaisten vanhempien lapsien sijaan (myös) muunlaisista kodeista ponnistavia lahjakkuuksia. Se on näkynyt. Vähitellen opintotuki on kuitenkin heikentynyt, ja puhe lukukausimaksuista pitää sisällään ajatuksen, ettei köyhien kakaroilla pitäisi olla asiaa korkeakouluihin. Ei ole mitenkään yllättävää, että samaan aikaan Suomen maine huipputeknologian ja -tutkimuksen maana rapistuu, ja elinkeinoelämän päättäjät intoilevat kaivostoiminnasta uutta suomalaista… kultakaivosta.

Niinpä niin. Eniten kaivannaisteollisuuden tuotoista riippuvainen manner on Afrikka, ja se näkyy kansan elintasossa, tasa-arvossa ja koulutusmahdollisuuksissa. Onneksi Suomen ei ole pakko edetä siihen suuntaan.

Kuten sielläkin, täälläkin jotkut tahot ihannoivat ajatusta vanhempien työn jatkamisesta. Onneksi minulla ei ole ollut sellaisia paineita. Olisin tuskin kovinkaan hyvä tekstiilitehtaan työntekijä, pankkivirkailija, meijerin isännöitsijä tai veturinkuljettaja, kuten isovanhempani. Toimittajantöitä olen tehnyt, kuten vanhempani, mutta inhosin alaa enkä ollut siinä kovin hyvä.

Kuusituhatta vuotta erilaisia sääty-yhteiskunnan muunnelmia on osoittanut aivan riittävän selvästi, että jonkin tietyn alan lahjakkuus ei yleensä periydy, yrityksistä huolimatta. Erityisen selvää tämä on tietenkin hallinnollisen, sosiaalisen ja sotilaallisen lahjakkuuden alalla: aateliston historia todistaa karmaisevan selvästi näiden lahjojen periytymättömyyden. Ihmisten on parempi oppia olemaan luottamatta vanhempien aloihin ja harhailtava omalle, omalta tuntuvalle alalleen.

Harhailua I

· 2 kommenttia ·

Viime viikon New Scientistissä haikailtiin elämään sattumanvaraisuutta. Netin ravintola-arvostelut, reittipalvelut ja GPS:t ovat loistava asia, mutta ne kiistämättä heikentävät mahdollisuuksiamme törmätä uusiin asioihin vahingossa – siksi että olimme menossa jonnekin, mutta eksyimme ja törmäsimme sitten… tähän makeaan/kammottavaan/upeaan/pelottavaan juttuun. Tai ihmisiin.

Artikkeli vetosi minuun siksikin, että luin sitä pienen hiljaisen aamiaishetken aikana Ruovedellä Muusikoiden.netin jokavuotisessa tapaamisessa. Porukalla on tapana kokoontua johonkin leirikeskukseen pariksi päiväksi juttelemaan, soittelemaan, rentoutumaan, ottamaan kuppia, olemaan mukavia toisilleen. Päädyin soittamaan, ensimmäistä kertaa elämässäni, nelkyt-viiskytlukuista jazzia tilapäiskokoonpanossa, jossa oli mukana eläkkeelle jäänyt lääketieteen tutkija, keväällä laulun ammattilaiseksi valmistunut nuori nainen (joka soitti alttosaksofonia), äänitekniikan ammattilainen ja vielä kaksi perin eri-ikäistä tyyppiä, joiden elämästä ja tekemisistä en tiedä mitään ja jotka tapasin ensimmäistä kertaa paikan päällä. Muun porukan joukossa oli musiikin (tai musiikkitekniikan) ammattilaisia, vakavia harrastajia, kaikenlaista sakkia eri puolilta maata. Osan kanssa halattiin kun tavattiin pitkästä aikaa, monen kanssa kohdattiin ensimmäistä kertaa. Ainoa yhdistävä tekijä on, että kaikista oli hyvä ajatus kokoontua pariksi päiväksi jonnekin soittelemaan, jutustelemaan ja viettämään mukavaa aikaa.

Isä totesi aikoinaan, että ainoa hyvä puoli armeijan käymisessä on, että joutuu tekemisiin kaikenlaisten ihmisten kanssa. Huomasin itse sittemmin, että sama pätee siviilipalvelukseen. Sama pätee, yhtä lailla, moniin harrastuksiin.

Ihminen tarvitsee rutiineja – ystäviä, jatkuvuutta – mutta ihminen tarvitsee myös sattumanvaraisia kohtaamisia elollisten ja elottomien asioiden kanssa, sellaisia joista ei ole etukäteen lukenut ruokalistaa ja nähnyt, montako tähteä edelliset kävijät ovat antaneet. Joskus on hyvä (antaa) johdattaa itseään harhaan.

(Koska elämme nykyaikana, there’s an app for that, kuten New Scientistin juttu toteaa.)

Tämä pätee isompiinkin asioihin. Moni poliitikko ja talouselämän edustaja vaatii nykyään koululaisia päättämään tulevasta urastaan jo ennen lukiota. Epätervettä, suorastaan vahingollista sekä ihmisille että yhteiskunnalle. On toki ihmisiä, jotka tietävät jo pienenä, mitä heistä tulee. Minäkin olin sellainen: tiesin oikein hyvin ja aivan varmasti, että minusta tulee luonnontutkija (kansakoululaisena), arkeologi (lukioon mennessä) ja tähtitieteilijä (lukiolaisena). On tietysti niitäkin, jotka tiesivät tulevan ammattinsa oikein jo lapsena ja viihtyvät hommassa edelleenkin. Mutta ei heitä montaa ole. Paljon enemmän on niitä, jotka huomaavat aikuisena, että nuoruuden toiveammatti, se jota varten tuli tehtyä niin valtavasti työtä, onkin ihan väärä ala. Paljon on niitä, jotka juuttuvat väärään alaansa, katkeroituvat ja leipääntyvät. Tekevät huonoa, epämieluisaa työtä vain tullakseen toimeen.

Onneksi on paljon niitäkin, jotka löytävät oman alansa vasta aikuisena, ehkä vasta eläkeiän kynnyksellä. Riittävän kauan väärillä kaduilla harhailtuaan. Kohdattuaan asioita ja ihmisiä, joista he eivät etukäteen tienneet mitään.

Sananvapaus koskee myös Mannerheimia

·

”Veteraanit järkyttyivät Mannerheim-näyttelijästä”, otsikoi Iltalehti ja haastatteli otsikkonsa tueksi kahta henkilöä, joista kumpikaan ei ole veteraani eikä kumpikaan ole järkyttynyt. Järkytyksestä on tärissyt myös jo viime eduskuntavaalien alla kampanjassaan sotaveteraaneja törkeästi hyväksikäyttänyt Wille Rydman, jolla näyttää olevan edelleenkin pakkomielle vääristää mainosmateriaalissaan omaa ihonväriään kohti uuden Mannerheim-elokuvan päätähden ihonväriä.

Mannerheim-parka. Ei ihme että hän lähti eläkevuoksikseen maahanmuuttajaksi Sveitsiin. Siitä ei ollut apua: miesparalla ratsastetaan häikäilemättä, irvokkaasti ja perverssisti koko ajan.

Tästä syystä olen itse toivonut, ettei mitään Mannerheim-elokuvia tai Mannerheim-kirjallisuutta julkaistaisi. Mielenkiintoisempiakin aiheita on, ja on vaikea kuvitella että kaikkien näiden järkytysten ja kuolleen ruotsinkielisen aatelisäijän puolesta loukkaantumisten keskellä saataisiin aikaiseksi mitään sellaista elokuvallista ilmaisua, joka kestäisi aikaa edes niin kauan kuin vaikkapa… ööö… Luottamus. Toive on arvatenkin turha.

Mutta tämä on oleellinen syy, miksi ajattelin olla mainitsematta koko nimeä Muurahaispuussa, vaikka tarina sivuaakin herran uraa. (Tarkistin, ja kyllä se siellä kertaalleen lukee, minun itse kirjoittamanani. Dang.)

Lienee turha toivo, että nyt Mannerheimin puolesta loukkaantuneet monikulttuurisuuskriitikot tuntisivat sympatiaa niitä monikulttuurisuuskriitikkoja kohtaan, jotka taannoin julistivat tappouhkauksia omaa sankariaan pilapiirtäneelle. Minun sympatiani ja ymmärtämykseni kaikenkarvaisia monikulttuurisuuskriitikkoja kohtaan on edelleen perin vähissä.

Team Pan Alley

· 2 kommenttia ·

Naamatussa on viime aikoina kiertänyt kuva, jossa vertaillaan Beyoncén hittiä ”Run the World (Girls)”  ja Queenin ”Bohemian Rhapsodya”: edellisen krediitteihin on merkitty kuusi säveltäjää ja neljä tuottajaa. Jälkimmäinen syntyi, kuvatekstin mukaan, yhden säveltäjän (Faroukh ”Freddie Mercury” Bulsara) ja yhden tuottajan (Roy Thomas Baker) voimin.

Ketään ei yllättäne, että tällä halutaan todistella, kuinka huonoa nykyajan popmusiikki on. Nykyajan popmusiikki on aina ollut huonoa. Se oli huonoa myös silloin, kun esiintyjät rupesivat itse kirjoittamaan omia laulujaan: onhan ihan selvää, ettei mikään parrasvaloissa kekkaloiva laulajan- tai musikantinplanttu pysty säveltämään tai sanoittamaan yhtä laadukasta musiikkia kuin ammattitaitoiset, kokeneet lauluntekijätiimit. Juuri siksi Queenien, Isokynä Lindholmien ja Beatlesien ja sensellaisten  päiväntähtösten musiikki ei tule kestämään aikaa, toisin kuin vaikkapa Frank Sinatran tai Markus Allanin tuotanto, joka on alusta loppuun tehty jokaisen erikoisalan rautaisten ammattilaisten voimin.

Oman tuotantonsa säveltävien laulaja/lauluntekijöiden kausi valtavirtamusiikissa on ollut melkoisen lyhyt. Klassisella puolella kausi päättyi jo niihin aikoihin, kun kanttori-Bach kuoli. Nyt populaarimusiikissakin on palattu normiin, ainakin hetkeksi. Nykyajan hittimaakarit eivät asusta saman kadun varrella, vaan kenties jopa eri mantereilla. Yksi osa syntyy täällä, toinen tuolla, kolmas muualla. Neljäs toteaa, että nämä muuten istuvat aika mainiosti yhteen ja näistä syntyisi muuten aika mainio ralli, kunhan vaihdetaan tuossa kohtaa sävellajia, rukataan tuota melodiaa vähän toiseen suuntaan, rakennetaan tuohon siirtymä tähän seuraavaan osaan…

Sävellyksiä ei enää kirjoiteta välttämättä paperille – tai edes tietokonenuotistolle – vaan niitä voidaan vääntää suoraan digitaaliäänitteiksi ja muokata sellaisina eteenpäin. Isotkin äänitiedostot kulkevat netin kautta suhteellisen sujuvasti. Työmäärää se ei välttämättä vähennä,* mutta monipuolistaa mahdollisia työskentelymenetelmiä.

Kysymys ei ole pelkästään ammattitaidosta tai (usein kuvitellusta) laadusta. Kysymys on tietysti myös rahasta. Useampikin menestynyt bändi on hajonnut katkerissa tunnelmissa siinä vaiheessa, kun jäsenille on selvinnyt ettei se lauluntekijäksi merkitty nimi papereissa olekaan pelkkää paperisotaa: että juuri siksi tällä yhdellä tyypillä on varaa ostaa koko ajan uusia kitaroita siinä missä muu bändi joutuu miettimään, mistä saisi haalittua edes vuokra- ja ruokarahat. Usein laulut tulevat treenikämpälle ja studioon raakileina, luonnoksina, luurankoina, joiden ympärille ideoidaan porukalla lihaa, jänteitä ja pintaa: riffejä, sointukäännöksiä, soundeja, rytmejä. Tätä sanotaan ”sovittamiseksi”, mutta valtaosa teosto- ja mekanisointikorvauksista menee sille (tai niille), joiden nimiin on merkitty sävellys, eli käytännössä laulumelodia.

Tästä syystä monet bändit merkitsevät sävellykset koko poppoon nimiin. Näin alkoi 1980-luvulla tehdä myös Queen, vaikka kvartetin jokainen jäsen oli omillaankin lahjakas ja tunnustettu lauluntekijä, ja jokaisella heistä oli tilillään isoja hittejä.

Tämä pätee tietysti myös studiomuusikoihin, ei pelkästään bändin jäseniin. Hienon Standing in the Shadows of Motown -elokuvan nähneet tietävät, että monien hienojen 1960-luvun hittien ”koukut” ja detaljit syntyivät ”Funk Brothersiksi” nimetyn studiomuusikkoryhmän aivoriihessä, eivät sävellyksen tekijäksi merkityn henkilön kynästä. Muusikoiden ja tuottajien tekijänoikeusjärjestö Gramex (ja vastaavat ulkomaiset järjestöt) ja ns. gramex-korvaukset kehitettiin oikaisemaan tätä epäreiluutta edes pieneltä osin: ahkerallekin studiomyyrälle kilahtavat korvaukset hänen työnsä radiosoitosta ovat paljon vaatimattomampia kuin säveltäjien, sanoittajien ja sovittajien teostokorvaukset, joilla niilläkään ei kovin moni rikastu, tai edes tule toimeen.

Hyvin monet muiden tekemien laulujen tulkitsijat joutuvat (etenkin surkean sosiaaliturvan Yhdysvalloissa) kiertämään lavoilla vielä kahdeksankymppisinäkin soittamassa ja laulamassa viidenkymmenen vuoden takaisia hittejään, jotka eivät ole koskaan tuottaneet esittäjälleen kuin korkeintaan kapean leivän. Säveltäjätiimien jäsenillä on hyvässä lykyssä varaa ottaa rauhallisemmin siinä vaiheessa, kun kroppa ja polla alkavat reistata. Ainakin siinä tapauksessa, että heidän sävellyksensä ovat kestäneet aikaa ja soivat edelleenkin radioissa ja uusilla levyillä.

Raadollisesti tulkittuna säveltäminen on sijoitustoimintaa.** Toisinaan nopea sutaisu tuottaa kuin muutama Nokia-osake 2000-luvun alussa, toisinaan suurella vaivalla päkelletty teos tuottaa kuin Nokia-osakesalkku 2010-luvun alussa. Tai päinvastoin. Kovin moni säveltäjä ei ole pystynyt lopettamaan nuorena työntekoa ja elämään loppuikäänsä pelkästään ns. koroillaan, mutta ei sekään ole ennenkuulumatonta.*** Aika harva ryhtyy tekemään musiikkia – tai muutakaan taidealaa – tienatakseen isoja rahoja, joten menestyksen arvo on mahdollisuus tehdä lisää musiikkia vähän paremmilla rahkeilla. Eikä suurin osa säveltämiseen käytetystä ajasta, vaivasta tai rahasta tuota koskaan edes omiaan takaisin. Hitit ovat harvassa, klassikoista puhumattakaan.

Vaikka musiikkibisnestä on aivan aiheellisesti syytetty mafiamaisista ja aikansaeläneistä riistobisneskäytännöistä, tässä asiassa on menty reilumpaan suuntaan: onnistuneesta teoksesta pyritään palkitsemaan koko tiimi, ei pelkästään tiimin johtajaa. Siksi niitä nimiä on niin monta.**** Vaikka raha on keskimäärin huonohko motivaattori, epäreiluksi koettu rahanjako on aivan varma motivaation tappaja. Tämä tuntuu olevan kovin vaikea käsitettävä suomalaiselle toimitusjohtajakunnalle.

___
* ”Onko kiire vai tehdäänkö tietokoneella?” kuuluu vanha studioammattilaisten sanonta.
** Ero on tietysti siinä, että kovin moni ei tietääkseni ole vaatinut osakkeiden omistusoikeutta määräaikaiseksi, vaikka niiden hankkimiseksi tehdään paljon vähemmän työtä.
*** Tunnetuin esimerkki lienee Jean Sibelius, jonka sävellystyö loppui jotakuinkin kuin seinään heti kun Amerikan-rojaltit alkoivat virrata.
**** Mikäli levytyksessä käytetään toisista lauluista samplattuja pätkiä, on käytäntönä merkitä uuden sävellyksen tekijöiksi myös alkuperäislähteen tekijät. Tämäkin pidentää nimilistaa.

Huippusuvun yksilö

· 2 kommenttia ·

Sikäli kuin tiedämme, johtajuus-uskontoa on esiintynyt noin kuusi–seitsemäntuhatta vuotta. Ihmislajin biologian ja genetiikan(kin) kannalta aika on mitättömän lyhyt. Ihmisen kirjoitetun historian kannalta se on kuitenkin hillittömän pitkä – itse asiassa reippaasti pidempi kuin kirjoitettu historia.

Hierarkkiset, eriarvoiset ihmisyhteisöt näyttävät saaneen alkunsa neoliittisella kivikaudella maanviljelyn myötä. Aikaisemmin ei ollut minkäänlaista tarvetta: yhteisöt olivat muutaman sadan hengen kokoisia ja liikkuivat paikasta toiseen vuodenajan kasvillisuuden kukoistuksen ja eläinten liikkeiden myötä. Johtajakultittomia keräilijä-metsästäjäyhteisöjä lienee vieläkin jokunen olemassa.

Organisoitumiselle oli tarvetta. Ilmastonmuutos – Saharan savannin kuivuminen, Persianlahden vehreän alangon jääminen nousevan vedenpinnan alle – johti pakkosiirtymiseen keräilytalouden rennosta, laiskasta paratiisista maanviljelyn ja karjankasvatuksen raskaaseen puurtamiseen. Kohtuullisen suotuisa ilmastokausi oli johtanut yhteisöjen kasvuun suuremmiksi kuin ympäristö pystyi elättämään, joten jotakin oli tehtävä. Keskellä aavikkoa virtaavan Niilin vaaralliset rantasuot, Eufratin ja Tigrisin karut ylängöt, Induksen laakson tempperamenttiset jokiuomat tai Keltaisen joen arvaamaton, tulva-altis alanko olivat epämiellyttäviä seutuja, ja elannon repiminen niiden kasvillisuudesta vaati paljoa porukkaa. Paljon porukkaa vaati kohtuullisen paljon koordinaatiota. Koordinaatio nyrjähti jossakin vaiheessa jähmeäksi hierarkiaksi. Siinä liemessä sitten lilluttiin ja muisteltiin vain myytillisissä tarinoissa kadonnutta, tasa-arvoista keräilijä-metsästäjäparatiisia.

Karjanhoito aiheutti vielä lisäongelmia. Ihmisen (suhteellisen) lähisukuisten nisäkkäiden ja lintujen majoittaminen kasvavien ihmisjoukkojen lähituntumaan ja toisinaan samoihin rakennuksiinkin teki tartuntataudeille ihanteelliset mahdollisuudet loikata lajista toiseen. Metsästäjä-keräilijäaikojen luulöydöissä näkyy lähinnä tapaturmien jälkiä. Maanviljelyskulttuurin myötä hautalöytöihin ilmaantuu merkkejä tartuntataudeista. Yksipuolistunut ravinto sitä paitsi heikensi terveyttä ja lyhensi keskipituutta: ravitsemus, terveys ja keskimääräinen odotettavissa oleva elinikä palasivat keräilijä-metsästäjäaikojen tasolle vasta 1900-luvun puolella.

Tuli myös muita ongelmia. Jos viljelee maata (tai kasvattaa karjaa), joutuu huolehtimaan siitä ettei tulos päädy muiden, vaivaa näkemättömien käsiin. Ensimmäiset merkit järjestelmällisestä väkivallasta kanssaihmisiä kohtaan – sodankäynnistä – ilmaantuvat juuri maanviljelyksen leviämisen myötä.

Järjestelmällistyvä sodankäynti vaati entistä voimakkaampaa hierarkistumista. Aateliston alkuperä muistuttaa sitä, millaiseksi Italian mafiat mielellään maalaavat historiansa: he yhdistyivät oman kertomansa mukaan paikallisen väestön suojelijoiksi, puolustajiksi, turvaajiksi. Niinpä paikallisen väestön kuului maksaa tästä suojelusta, tai muuten heidän oli kadottava paikallisen väestön joukosta. Vähitellen aatelisto alkoi muistuttaa nykyajan moottoripyöräjengejä liha- tai metalliratsuineen, liivi- tai kilpitunnuksineen, rikkumattomine keskinäisine solidaarisuuksineen, uskollisuusrituaaleineen ja omine lakeineen, jotka turvasivat etuoikeudet heille ja velvollisuudet muille.

Aateliston merkitys on viimeisten parinsadan vuoden aikana vähentynyt – tämän ajan vallanpitäjämafiana voi pikemminkin pitää epämääräistä ”sijoittajat”- tai ”markkinavoimat”-nimistä salaseuraverkostoa – mutta Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin Yhdistyneen Kuningaskunnan hallitsija Elisabet II on monessakin mielessä tämän oman aikansa liivijengikulttuurin jälkeläinen.

Nykyään kuninkaallisilla on (länsimaissa) lähinnä symbolinen merkitys. Hovi on tietysti merkittävä työllistäjä, ja kuninkaallisten iho- ja sukupuolielämän* seuraaminen nähdään edelleenkin jostakin syystä arvostettavampana touhuna kuin tositelevisiotavisten töllöttäminen. Kyllä, kuningatar- ja kuningasinstituutio täyttää jonkinlaista tarvetta, ja instituution uhriksi jääneille henkilöille maksetaan kohtuullisen isoa korvausta siitä että he luopuvat päätösvallasta omaan elämäänsä.** Tällainen tarve on epäilemättä ollut… tarpeen monissa maanviljelyskulttuureissa homman pitämiseksi edes jotenkin hallinnassa ja toiminnassa. Yhteiskunta on kuitenkin muuttunut niistä ajoista melkoisesti, ja voi aiheellisesti, kysyä, onko tarvetta enää. Maailmanlaajuisesti tarkastellen onnellisuustutkimusten tilastoja johtavat maat, joiden huipulla ei jökötä perinnöllistä (tai edes jonkinlaisilla vaaleilla valittua) despoottia (tai edes seremoniallista ruhtinasta), vaan vallankäyttö on levitetty kasvottomammille, tavallisemmille, tylsemmille, pienipalkkaisemmille ja tehokkaammin hommansa hoitaville ihmisjoukoille. Onko kuninkaallisuuden ihailu ja arvostus ainoastaan jäännettä seitsentuhatvuotisesta aivopesusta? En tiedä.

Mutta on aatelistossa tietysti hyvä, tieteellinen puolensakin. Kirjoitetun historian mittainen, kuusituhatvuotinen seurantakoe nimittäin osoittaa täysin kiistattomasti, etteivät hallinnollinen tai sotilaallinen lahjakkuus voi mitenkään olla perinnöllisiä ominaisuuksia.

___
* Rakastaja- ja rakastajatarinstituutiot ovat tietenkin aina olleet oleellinen osa niin aatelistoa kuin muutakin maanomistajuutta, jossa avioliittojen merkitys on ollut (maa)omaisuuden turvaaminen/kasvattaminen tai sodankäynnin vaatimat liittolaisjärjestöt eikä vihittäviltä itseltään ole juurikaan kyselty tahtoota.
** Kuninkaallisethan ovat syntymästään saakka jotakuinkin samassa tilanteessa kuin vaikkapa… no, Romanian romanit. Ei toivoakaan omasta päätösvallasta tulevan elämän, ammatin tai oikeastaan edes ihmissuhteiden suhteen. Sellaista elämää ei totisesti haluaisi kenellekään inhimilliselle olennolle. Sivistyneessä yhteiskunnassa kuninkaallisten lapset otettaisiin huostaan ja sijaisperheisiin, koska heidän omat vanhempansa eivät selvästikään kykene takaamaan lapsilleen tervettä, luontevaa elämää modernin länsimaisen yhteiskunnan jäseninä.

Epäinhimillistä oikeudentuntoa

· Yksi kommentti ·

Joskus 1980-luvun lopulla tulin ostaneeksi Scientific American -lehden ihan vain siksi, että yksi kannen otsikoista kuului ”Altruism in (would you believe it?) vampire bats”. Lehden juttu kuvaili tutkimusta, jossa osoitettiin kiistattomasti, että vampyyrilepakot jakavat lehmistä (ja muista nisäkkäistä) keräämänsä veriaterian saaliitta jääneiden lajikumppaneidensa kanssa silloinkin, kun kyseinen lajikumppani ei ole sukulainen. Myös silloin, kun oman ravintomäärän väheneminen vaikeuttaa omaa selviytymistä. Lisäksi vampyyrit adoptoivat orvoksi jääneitä ei-sukulaispoikasia ja kasvattavat kuin omiaan.

Elämä ei ole pelkkää itsekkäiden geenien yritystä levittää kopioitaan kaikista muista välittämättä. Ei ihmisillä eikä vampyyreilla. Eikä monilla muillakaan eläimillä: tutkimukset ovat osoittaneet, että eläinten altruismi, empatia ja oikeudentunto saattavat toisinaan ylittää jopa lajien välisen kuilun.

Jos nimittäin uskoo, että eläimet – tarkemmin sanottuna muut eläimet kuin eräs tietty kädellislaji – voivat olla moraalisia toimijoita, jotka voivat toimia altruistisesti, tuntea empatiaa tai joilla voi olla käsityksiä oikeudenmukaisuudesta. Kaikki eivät ole samaa mieltä, ja näköjään eläinten kyvyttömyyttä moraaliin on käytetty jopa perusteluna siihen, miksi lihansyönti on ihmiselle moraalitonta mutta (muille) eläimille ei.

Etologi Mark Bekoffin ja moraalifilosofi Jessica Piercen kirja Wild Justice: The Moral Lives of Animals (University of Chicago Press 2009) luotaa ennen kaikkea sitä, miten hämmentävän kiistanalaista eläinten kyky moraaliin on jopa alan tutkimuksen parissa. ”Moraalin” ja ”empatian” kaltaiset sanat haluttaisiin varata ainoastaan ihmilajia koskeviksi. Ilmeisesti kyseessä on ainakin osittain ajatus (muista) eläimistä eräänlaisina lisääntyvinä koneina, joiden toiminta on yksinomaan geenien määräämää – siitäkin huolimatta, että tapakulttuurin geenimutaatioista riippumattomasta kehityksestä on kiistattomia todisteita ainakin kädellisten kohdalla.

(Jokainen koiran tai kissan omistaja voi sitä paitsi omasta kokemuksestaan todistaa, että nämä eläimet kykenevät tuntemaan empatiaa ja syyllisyydentuntoa – jälkimmäistä silloinkin, kun odotettavissa ei ole rangaistusta ja paheksuttavasta teosta on kulunut jo tovi.)

Osittain tässä ”ne eivät toimi kuten me” -ajattelussa on myös kyse eräänlaisesta henkisestä itsesuojelusta. Eläinten käyttäytymistä tutkivassa etologiassa koejärjestelyt ovat joskus paljon julmempia kuin Milgramin kuuluisassa ihmisille tehdyssä tottelevaisuuskokeessa. (Samantyyppistä koejärjestelyä on kyllä käytetty Bekoffin ja Piercen mukaan osoittamaan, että laboratoriorotat eivät syö ruokaa, jos näkevät että toinen rotta saa sähköiskuja silloin jos ne itse painavat nappia, jolla ruokaa tulee.) Osittain kyse saattaa olla myös joidenkin piirien edelleen suosimasta käsityksestä, että vasta uskonnot synnyttivät moraalin: jos eläimillä ei ole uskontoa (mitä ei toki ole pystytty osoittamaan puoleen tai toiseen), niillä ei voi olla myöskään moraalia.*

Silti ainakin minusta tuntuisi äärimmäisen epäuskottavalta, että jokin niin mutkikas ja yhteisöjen selviytymisen kannalta hyödyllinen ilmiö olisi kehittynyt vain kerran, vain yhdelle eläinlajille, ja niin lyhyessä ajassa simpansseista ja bonoboista erkaantumisen jälkeen. Bekoff ja Pierce ovat pitkälti samaa mieltä, omista lähtökohdistaan käsin. Reilusti alle kaksisataasivuinen Wild Justice onkin pitkälti tarkoitettu avoimen keskustelun avaukseksi: ”Meillä on runsaasti havaintotuloksia, joita on hyvin vaikeaa selittää muilla teorioilla kuin eläinten oikeudentunnolla. Nyt tutkimaan ja analysoimaan, arvon kollegat!”

___

* Lisäongelmana on eläinten ”luonnollisen” käyttäytymisen tutkimuksen tavaton vaikeus. Eläintarhoissa ja labroissa tehtävä käyttäytymis- ja moraalitutkimus on epäilemättä täsmälleen yhtä luotettavaa kuin sellainen ihmisten käyttäytymisen ja filosofian tutkimus, jonka ainoana aineistona ovat rangaistusvangit.

Ei-me

· 3 kommenttia ·

Hesari arvioi Toiset näyttävästi kulttuuriosaston etusivulla. Mainiota.* Vesa Sisättö tulkitsee Miévillen Besźel/Ul Qoman kahtiajakoa samalla tavoin kuin minäkin niin usein: kerjäläiset, narkkarit, syrjäytyneet,…

Juttelin Toisista taannoin tuttavien kanssa ja mieleeni palautui odottamatta muistikuvia Lontoosta. Viimeisestä reissusta sinne päin taitaa olla jo yli kaksikymmentäviisi vuotta. Tykkäsin paikasta, mutta viimeisellä reissulla olimme lähdössä junamatkalle Skotlantiin ja tuli nähtyä Charing Crossin rautatiaseman ympäristön kaduilla nukkuvia kodittomia. Lontoon vapaamielisyys, rentous ja suvaitsevaisuus näytti toisen puolensa: välinpitämättömyyden ja – näkemätöntämisen.

Kyse ei ole Lontoossakaan pelkästään syrjäytyneistä. Brittiläinen luokkayhteiskunta osaa olla näkemättä kaikkea muutakin, joka ei liity omaan elin- ja tuttavapiiriin, vaikka tämä väärää murretta** murretta vääntävä toiseus asuisi naapurikorttelissa. Heidät on näkemätönnetty ainakin niin kauan, kuin heidän toimintansa ei häiritse meidän normaalia elämää. Brittiläisessä vasemmistopolitiikassa mukana toimineelle Miévillelle tämä on epäilemättä perin tuttu ja tutkiskelun arvoinen ilmiö.

Sama toistuu tietysti – ehkä vähemmän irvokkaassa  muodossa*** – myös Suomessa. Viimeistään kevään eduskuntavaalien jälkeen on tuntunut, että perussuomalainen vähemmistö ja me muut suomalaiset suhtaudumme toisiimme kuin vieraisiin kansakuntiin, joilla on toisenlaiset tavat, toisenlainen kieli, toisenlainen uskonto, toiset arvot. Tai vähäisemmällä, pinnallisemmalla tasolla: Tulin viikonloppuna linkittäneeksi Naamattuun Saku Tuomisen firmatyökulttuuria arvostelevan Kodin Kuvalehden kolumnin. Tuomisen teesit sopivat oikeastaan aika hyvin siihen miten minä teen työtäni, miten minun on mahdollista tehdä työtäni. Mutta kuten muutamakin linkkiini kommantoinut tuttava huomautti, meidän kummankaan ei pidä näkemätöntää, että meidän omakin elämämme pyörii perin vahvasti niiden varassa, joille emme itsekään soisi samanlaista työkulttuuria. Jos oikein kuluneen klišeen kautta asian ilmaisisi: Tuominen saisi luultavasti raivokohtauksen, jos hänen aamiaiscroissanttiensa leipoja noudattaisi hänen työkulttuuriteesejään.

___

* Suomennoksesta ei sanottu sanaakaan, taaskaan, mutta onhan tässä tottunut jo suhtautumaan kääntäjän työhön kuin basisti omaansa: jos siihen ei kiinnitetä huomiota, ei ole tullut mokattuakaan.
** Ei välttämättä edes väärää kieltä puhuva: murre erottelee englantilaisjuurisetkin toistensa lomissa eläviin erillisiin, kohtaamattomiin kansakuntiin.
*** <dramaattisella äänellä ukkospilvien säestämänä:> Ainakin toistaiseksi.