Kategoria: tekniikka

Kauniita esineitä

· 3 kommenttia ·

Olen tullut kyllä noteeranneeksi muutamissa lehtipisteissä myydyn Cigar Aficionado -lehden, mutta koska minä poltan keskimäärin yhden sikarin tai piipullisen vuodessa, en ole katsonut kuuluvani kohderyhmään. Mielenkiinto sen sijaan heräsi kun silmään sattui ulkonäöltään hyvin samanlainen lehti nimeltä Guitar Aficionado.

On varmasti jokseenkin väistämätöntä, että tällaisia lehtiä on olemassa. Yksi syy, miksi omat bassoni ja kitarani roikkuvat työhuoneessani seinällä on että niitä on mukava katsella – jopa noita omatekoisia soittimiani, joista tuorein on tuossa kuvassa näkyvä, ”Wizard of Waukesha” -nimen saanut, rakennussarjasta päkelletty Les Paul -kopio. Samasta syystä melkoinen määrä huippukitaroita – ja -viuluja, Stradivariuksista alkaen – pysyy poissa soittajien käsistä keräilijöiden holveissa tai vitriinikaapeissa.

Kitarakeräilijöiden elämäntapalehden selaileminen herättää väistämättömän ristiriitaisia tunteita. Minun tulotasollani ei tietenkään ole mitään mahdollista päästä lehden kohderyhmään, mutta kansikuvapoika John McEnroen musiikilliset saavutukset ovat vastaavasti melkein yhtä vähäiset kuin minulla (no, oli hänellä 90-luvulla sentään keikkaileva bändi). Golf- ja viiniharrastustaan (kitaroiden sijaan) esittelevää Alex Lifesonin ja vakiopalstaa lehdessä pitävää Rick Nielseniä lukuun ottamatta muiden lehden julkkis-kitarakeräilijöiden saavutukset ovat aivan muualla kuin musiikin parissa. Lisäksi lehdessä on jokunen elämäntapajuttu, kuten näissä kuvioissa ilmeisesti pakollinen urheiluautoesittely. Minun on vaikeaa käsittää, miksi kitaraharrastajan pitäisi olla kiinnostunut luiskanokkaisista ääliöautoista, joihin on täysin mahdotonta saada mahtumaan sitä aitoa viisikymmentäluvun tweed-Bassmania, ja sen mint-kuntoisen Hauserinkin mukaanotto tarkoittaa sitä että puoliso on jätettävä kotiin.

Ei, tämä ei ole tosiaankaan minun lehteni.

Samaan aikaan hankittu Jarno Vesan kirja Suomalainen kitara 2000-luvulla (Riffi-julkaisut 2009) aiheutti kieltämättä hieman samanlaisia tunteita – mutta lähinnä siksi että kuvitus on teknisesti komeaa ja niissä esitellyt suomalaisten ammattivalmistajien soittimet ovat loisteliasta tekoa. Olen itsekin ehtinyt tulla tietoiseksi siitä miten laadukkaita soittimia kotinurkilla nykyään tehdään, mutta Vesan kirja kyllä ajaa pointtinsa perille. Sitten kun mukana olisi vielä vaikka dvd-levy kunkin kuvatun kitaran soundinäytteineen…

(Kunpa kirjan kieliasuun olisi vain kiinnitetty yhtä paljon huomiota kuin ulkoasuun. Sorrun itsekin joskus (usein?) anglismeihin, mutta toisen tekstissä ne raastavat kielikorvaa aivan eri tavalla.)

Oma soitinrakennukseni pysyy kyllä jatkossakin lähinnä kotitarvepuuhasteluna, eikä mahdollisuuksia esimerkiksi ruiskulakkaukseen varmasti tule olemaankaan. Silti esimerkiksi juuri viimeistelytaitoja on syytäkin kehittää – ja kasvattaa kärsivällisyyttä niissä asioissa. Ehkäpä tämä kirja auttaa innoittamaan.

* * *

Minulla on ollut tapana tehdä työtietokoneelleni kerran vuodessa suursiivo, mikä merkitsee ennen kaikkea järjestelmälevyn formatointia ja käyttöjärjestelmän ynnä kaikkien ohjelmistojen uutta asennusta. (Kaikki dokumentit ja tiedostot ovat toisella kovalevyllä, joten niihin ei tarvitse kajota.) Koska käytän konetta kirjoittamisen, kääntämisen, taittamisen ja kuvankäsittelyn lisäksi myös äänitysstudion moniraitanauhurina, miksauspöytänä, master-nauhurina ja efektilaiteräkkinä, tulee sen tehoja käytettyä huomattavan paljon äärimmäisemmin kuin lempeässä arkikäytössä, ja siksi tämä määräaikaissiivous tekee ehdottoman hyvää. Toisin kuin monet kuvittelevat, tietokoneet eivät rupea ”takkuilemaan vanhuuttaan”, vaan siivottomuuttaan: normaali käyttö ynnä ohjelmien asennukset ja päivitykset sun muu lisää levylle kaikenlaista sälää ja sotkua. Osan pystyy poistamaan sopivilla apuohjelmilla (kuten EasyCleaner), mutta ei kaikkea. Siksi kausittainen uudelleenasennus. Windows XP:llä vuosi on osoittautunut sopivaksi huoltoväliksi, vanhalla Windows 98:lla huoltoväli oli puolisen vuotta.

Tämä liittyy tietysti myös siihen, että minä en ole ostanut uutta työkonetta sitten vuoden 1990. Olen ainoastaan vaihtanut osia siitä aina silloin, kun tarve on vaatinut. Yhtään komponenttia tuosta alkuperäisestä, muistaakseni Acerin valmistamasta ”XT-kloonista” ei ole enää jäljellä, mutta vähittäinen päivittäminen on säästänyt vuosien mittaan melkoisesti rahaa. Samalla olen oppinut näistä laitteista yhtä ja toista – ja saanut aikaiseksi melkoisen tehokkaan, mutta lähestulkoon äänettömän tietokoneen.

Vähittäinen päivittäminen on tietysti lisännyt käyttöjärjestelmään kertyneen sälän määrää, kun osa edellisessä huoltoasennuksessa mukana olleita komponentteja on kadonnut uusien tieltä: esimerkiksi silloinen äänikortti. Sikälikin uusi, puhdas asennus tekee hyvää. XP:n Explorer-tiedostojärjestelmän suhteellisen harmiton, mutta ärsyttävä satunnaiskaatuilu on ilmoitellut jo toista kuukautta, että nyt voisi olla oikea aika ryhtyä siivoamaan (hivenen etuajassa), ja koska nyt minulla on töiden kannalta jotakuinkin kiireetöntä aikaa, ryhdyin hommaan.Tällä kertaa alustus ja asennus on ollut tavallista jännittävämpää, koska päätin vaihtaa vanhan 32-bittisen XP:n uuteen, 64-bittiseen Windows 7:ään. Vielä uusi käyttöjärjestelmä ei ole päässyt näyttämään mistä kissimirri pissii, mutta jahka pääsen taas työstämään musiikkia, nähdään josko se osoittautuu melkoisen hyvän maineensa veroiseksi.

Toistaiseksi ainoa ärsyttävä puute on ollut, etten ole saanut uutta suomalaista monikielistä näppäimistöasettelua toimimaan, joten suhuässät ja ajatusviivat ovat palanneet sutjakasti sormen ulottuvilta hankaliin paikkoihin. Ongelma saa luvan ratketa ennen kuin ryhdyn oikeasti töihin.

Vajaat 2/5 elämää

·

Joskus viime kesänä tajusin, että lokakuussa tulee kuluneeksi kaksikymmentä vuotta siitä kun päädyin ensi kertaa tekemisiin internetin kanssa. Syksyn tohinassa unohdin koko jutun. Muistin asian uudelleen vasta äsken.

Periaatteessa olin kyllä käyttänyt nettiä aikaisemminkin: sivaripaikan sähköpostit kulkivat Helsingin ja Muhoksen väliä tietenkin internetin kautta. Mutta vasta astuessani uuteen työpaikkaan erään valtion laitoksen mikrotukihenkilönä minulle alkoi valjeta, että systeemi yltää paljon laajemmalle. Työhöni kuului pysyä selvillä laitteista ja ohjelmistoista sun muusta, joten netin resurssien selailu oli aivan asiallista työajan käyttöä. Ainakin aluksi. Netin sosiaaliset ulottuvuudet alkoivat valjeta kohtuullisen nopeasti, ja hyvä niin. Olin niihin aikoihin jokseenkin käpertynyt pikku hiljaa rapistuvaan avoliittoon ja etääntynyt vanhoista ystävistä ja kavereista. Uusille kontakteille oli tarvetta. Helsingin yliopiston PortaCom-järjestelmä tuli seuraavien vuosien mittaan tutuksi, samoin News-uutisryhmät. Comiporukan mukana tuli tapailtua paljon livenäkin, ja edelleen jatkuvia kaveruus- ja ystävyyssuhteita syntyi pikku hiljaa.

Joskus vuoden 1993 tienoilla muuan kaveri esitteli minulle innostuneena aivan uutta tapaa käyttää internetiä: Mosaic-nimisen ohjelman avulla oli mahdollista käyttää eräänlaista maailman laajuista hypertekstisovellusta nimeltä World Wide Web. Kesti kuitenkin useampia vuosia ennen kuin www nousi sähköpostin rinnalle yleisimmäksi netinkäyttötavaksi. Vielä tehdessäni ensimmäisiä käännöksiä vuonna 1996-97 käytin tiedonhakuun enemmän gopher-hakujärjestelmää kuin www:n vasta aloittelevia hakukoneita.

Kaikki tämä tapahtui tietenkin modeemien välityksellä. Helsinkiläisen oli helppoa, sillä iltapäiväviiden ja aamuseitsemän välillä paikallispuheluista maksettiin vain kertahinta – aikaveloitus toimi päiväsaikaan, mutta kunhan kello kilahti 17, monissa kodeissa sormet naputtelivat ”attd <puhelinnumero>” -komennon, jolloin modeemit alkoivat päästellä tuttua surinaansa. Samalla viisikymmenpennisellä (muistaakseni) pystyi roikkumaan linjalla vaikka koko yön. Minua oli vähän vaikeaa tavoittaa puhelimella iltaisin…

Hitaat modeemiyhteydet olivat nekin syy, miksi www:n käyttö yleistyi vain hitaasti. Kaikenlainen grafiikka oli hidasta ladattavaa. Jos halusin tallettaa koneelle isokokoisia kuvia tai muuta sellaista, piti jättää kone lataamaan yön ajaksi ja painua itse nukkumaan. Kello soi viittä vaille seitsemän, jolloin yhteyden ehti katkaista ennen aikaveloituksen alkua.  Oli toki myös tekstipohjainen www-selain Lynx, jota käytettiin tarvittaessa yliopiston unix-koneilla VT102-pääte-emulaatio-ohjelman kautta. Kuten kaikkea muutakin.

(Tuolla Tetriksen alla näkyy, miltä bassotabulatuurin lukeminen unix-koneen sähköpostista pääte-emulaattoriohjelman kautta näytti vuonna 1992. Tähän aikaan Windows 3.1 oli jo yleistynyt, kun hienot ja moniväriset VGA-näytöt alkoivat olla puolityöllistetyn asuntovelkaisenkin ostettavissa, ainakin käytettynä.)

Iltapuheluihinkin tuli aikaveloitus 1990-luvun loppupuolella, mutta se ei tarkoittanut sitä että modeeminkäyttö olisi juurikaan vähentynyt: puhelinlaskut vain kasvoivat tolkuttomiksi. Yksi kaverini sattui asumaan Liisankadulla kommuunissa (nykyisen Liken konttorin yläkerrassa), johon oli vedetty kiinteät linjat läheisestä ATK-firmasta. Moinen oli niin tavatonta, että kommuunista julkaistiin kokosivun juttu sunnuntai-Hesarissa.

Halutessaan erilaisista internet-arkistoista voi tarkistella helposti, mitä on tullut kirjoiteltua news-ryhmiin toistakymmentä vuotta sitten. Onneksi (julkiset) arkistot alkavat enimmäkseen vasta noin vuoden 1995 tienoilta, joten minun netiketin opetteluvuoteni jäävät pölyisille nauhakeloille jonnekin arkiston nurkkaan: myönnän itsekin toisinaan sortuneeni älyttömyyksiin – myöhemminkin. Tosin en muista sentään natsikortin käyttämisen kaltaiseen lapsellisuuteen sortuneeni… ööh… melkein pariinkymmeneen vuoteen. Mutta tuli sekin tehtyä aikanaan. Onneksi pienemmälle yleisölle. Noloa silti.

Nykyään ADSL- ja kaapelimodeemit ovat tehneet jatkuvasti päällä olevista nettiyhteyksistä jokseenkin itsestäänselvyyksiä. PortaCom lopetettiin 90-luvun lopulla, Sonera lopetti news-palvelun tarjoamisen viime kesänä. WWW porskuttaa edelleenkin. Niin minäkin. Facebookissa on monissa suhteissa tavallaan jotakin samaa kuin PortaComissa muinoin, tosin paljon kaoottisemmassa ja monipuolisemmassa muodossa. Sosiaalinen nettikin on kehittynyt. Moniin vanhoihin comituttuihin olen törmännyt toisaalla – esimerkiksi Vihreiden nykyisissä helsinkiläisaktiiveissa on mukana monia alkuaan sieltä tuttuja. Jotkut heistä ovat edelleen yhtä mukavia, jotkut heistä ovat (tai olivat) edelleen yhtä raivostuttavia. En tiedä, johtuuko se minun keskustelukulttuuristani vai heidän. Luultavasti molemmista.

Uusi aalto

·

Vanhan viisauden mukaan kesken projektia ei pidä muuttaa työvälineitä, etenkään jos kyse tietokoneistetuista työvälineistä: ei päivityksiä, ei laitteistomuutoksia, ei mitään sellaista mikä voisi aiheuttaa työnteon jämähtämisen paikalleen siksi, että jokin ei toimikaan kuten ennen.

Itse olen keskellä jokseenkin kiireistä käännöstä, joten aina yhtä haluttomana toimimaan järkevästi hommasin viime viikolla uuden, erilaisen näppäimistön.

Olen käyttänyt jo pitkään langatonta näppäimistöä: alkuperäinen syy oli johtojen vetämisen hankaluus ison, vanhan Billnäs-kirjoituspöydän reunojen yli, mutta langattomuus mahdollistaa näppiksen ja hiiren siirtämisen kepeästi syrjään silloin kun pöytäpintaa on tarve vapauttaa esimerkiksi lukemiseen. Langaton näppis on osoittautunut näppäräksi myös äänitysprojekteissa: olen toisinaan virittänyt pitkillä johdoilla mikrofonit ja soittopelit esimerkiksi olohuoneeseen, pistänyt kuulokkeet korville, asettunut mukavasti istumaan, ottanut kitaran syliin ja liipaissut sitten äänityksen käyntiin olohuoneeseen kannetulta näppikseltä.

Vanhaa Logitechin näppis-hiiriyhdistelmää tuntui kuitenkin ikä painavan. Graafisemmissa asioissa kaipasin hiireltä vähän parempaa erotuskykyä, ja sen liikkeet tuntuivat muuttuneen hitaammiksi. Systeemin vastaanotin oli ollut aina vähän hankala – välillä sen paikkaa oli muutettava yhteyden pätkimisen poistamiseksi. Sitä paitsi paljon kirjoittavana minua kiinnosti siirtyä jonkinlaiseen ergonomisempaan systeemiin tavanomaisesta peruslättänäppäimistöstä. Testailtuani pari tuntia suurehkon tietokonekaupan esillä olevaa valikoimaa valitsin suosikikseni Microsoftin Natural Ergonomic Desktop 7000 -setin.

Uuden näppis-hiiriyhdistelmän vastaanotin vaati sekin sijoittelua: pikkuruinen usb-palikka ei suostunut keskustelemaan kunnolla ollessaan kiinni tietokoneen takapaneelissa tai edes tietokoneen etupaneelin alareunassa, lattiantasossa. Nyt se on jatkojohdon päässä aivan tuon vasemmanpuoleisen näytön takana. Ilmeisesti näppiksen ja hiiren lähettimet suuntaavat signaalinsa suhteellisen kapeasti kohti tietokoneen käyttäjän edessä olevan seinän suuntaan, joten alaviisto ei käynyt laatuun.

Myös sormitekniikka tuntui aluksi varsin hankalalta. En käytä kovinkaan puhdasta kymmensormijärjestelmää, vaikka opettelin sellaista konekirjoituskurssilla joskus 1970-luvun puolivälissä: enimmäkseen kirjoitan keskisormillani, painan shiftiä ja Controlia pikkusormilla ja välilyöntiä peukalonsyrjällä kuin mikäkin funk-basisti.

Joskus aikaisemmin saatuani ranteeni kipeäksi ja kirjoittaessani idealside kädessä huomasin että käteni pomppivat normaalisti melkoista tanssia näppäimistön päällä. Uusi mutkanäppis tuntuu vähentävän tätä taipumusta, ja huomaan että kämmenteni alareunat saattavat jopa nojata näppiksen alareunan stailiin kumipintaiseen rannetukeen. Mielenkiintoinen ja aikaisemmin havaitsematon ilmiö on, että olen näköjään käyttänyt järjestelmällisesti b-näppäintä oikealla kädelläni, mikä on vaikeaa nyt kun b jää vasemmalle puolelle aallonharjaa. Siitä syystä joudun olemaan jatkuvasti tarkkana kirjoittaessani b- tai v-kirjaimia sisältäviä sanoja: niihin tulee eniten lyöntivirheitä, sen lisäksi että kovin usein lainausmerkkien tilalle ilmestyy huutomerkki. Vasen käsi tuntuu siis vielä olevan hiukan pielessä, mutta niin se oli ennenkin: uudella näppäimistöllä tulen harvemmin painaneeksi capslockin päälle silloin kun tähtään a:han.

Kirjoitusnopeus ja -tarkkuus on kuitenkin palautunut yllättävänkin nopeasti entiselle tasolleen. Hyppääminen suoraan syvään päähän ja dediksen häämöttäessä tiiviiden työpäivien naputtelu saattoi olla sittenkin juuri oikea hetki kirjoitusrajapinnan muutokseen.

Paketin hiiri on sellainen, jota en välttämättä olisi ottanut ellei se olisi tullut parhaan tuntuisen näppiksen kylkiäisenä. Miltei pallomainen klöntti on tarkoitettu pideltäväksi niin, että käsi on puoliksi sen oikealla sivulla ja kämmensyrjä lepää hiirimatolla. Käytännössä perunanmuotoinen hiiri tuntuu kuitenkin vallan käyttökelpoiselta kapineelta: sitä on helpompi käsitellä parin sormen kevyellä otteella niin, että kämmen tosiaan lepää pöydällä liikkumatta hiiren mukana. Monien suosittelema hiirikäden (kausittainen) vaihto oikealta vasemmalle on kuitenkin tällä pallerolla käytännössä mahdotonta. Ehkä Microsoft valmistaa myös vasuriversiota?

Paluu lordi Elginin rikospaikalle

· 2 kommenttia ·

Olen viimeksi käynyt Ateenassa kesällä 1968. Olin kuusivuotias, menossa (vuoden verran alaikäisenä) kouluun ja oppinut lukemaan jonkin verran aikaisemmin, joten ensimmäisiä koskaan lukemiani kirjoja oli Kreikan matkaopas. Erotan yhä edelleen doorilaisen, joonialaisen ja korinttilaisen kapiteelin toisistaan, enkä minä ollut se joka pitkän matikan lukioluokan historiankokeessa puhui pylväiden yhteydessä ”epiteelistä”.

Muistaakseni Akropoliilla oli pyörryttävän kuuma. Muut matkan muistot sekaantuvat helposti äitini (kuvassa pikkusiskoni kanssa) matkasta kertomiin juttuihin, joten en ole aina ihan varma mikä on oikeasti koettua ja mikä äidin mehevöitetty tulkinta asiasta.

Matkan ajankohta oli tietysti nolo: edellisvuotisen raa’an sotilasvallankaappauksen johdosta kaikki selkärankaiset suomalaiset(kin) tietenkin jättivät Kreikan moneksi vuodeksi väliin. Siitä syystä matkoja sai halvemmalla – vaikka kalliita ja harvinaisiahan ne olivat silti. Siihen aikaan ei niin vain piipahdettu kaupunkilomalle pitkän viikonlopun ajaksi, kuten nykyään.

Joka tapauksessa Akropolis oli edelleen vaikuttava paikka, ja Parthenon melkoinen jötkäle raunioksensa. Vanhan arkeologi-wannabe-hasbeenin pakkokäyntikohteisiin kuului tietysti Akropoliin lisäksi upouusi Akropolis-museo ja perinteikäs Ateenan arkeologinen museo.


Toisin kuin Sami Kosken, Mika Rissasen ja Juha Tahvanaisen sinänsä tavattoman ansiokas ja tarpeellinen Hävityksen historiaa väitti, vain vähän vajaa kaksituhatvuotias Parthenon ei ollut mitenkään priimakunnossa vuonna 1687, jolloin venetsian armeijan kaksi mörssäriammusta räjäytti rakennukseen jemmatun turkkilaisten ruutivaraston. Koko temppelin kattava katto oli palanut jo vaivaiset kuutisensataa vuotta rakennuksen valmistumisen jälkeen. Sen jälkeen tuho- ja tihutöitä olivat jatkaneet historian luultavasti ahkerimmat ja säälimättömät kulttuuriperinnön tuhoajat: kristityt. Parthenon palveli monta sataa vuotta kirkkona, ja kaikki pakanajumaluuksien kuvat moukaroitiin irti seinistä ja katoista. Kun kirkko muutettiin sittemmin moskeijaksi, se sai ilmeisesti olla suhteellisen entisellään, lähinnä kait siksi että kaikki Abrahamin lasten uskonto(j)a vastaan julistava oli ehditty tuhota jo kauan sitten. Loisteliaan ulkopylväikön sisäpuolelle pystytetty kirkontorni vain muutettiin minareetiksi.

Akropoliin historia ja jylhän linna- ja temppelikukkulan arkeologia ovat kauniisti esillä aivan lähelle rakennetussa upouudessa Akropolis-museossa. Loistavan sijainnin ja runsaiden lasiseinien vuoksi yksi keskeisiä näyttelyesineitä on itse Akropolis: Kreikan ilmastossa yletön lasiseinäisyys ei ole niin järjetöntä ja epäfunktionaalista täällä arktisessa ilmastossa.

Lasia on käytetty seinien sijaan myös lattioissa.

Idea on saanut alkunsa ilmeisesti siitä, että museon perustuksia kaivettaessa löytyi runsaasti raunioita varhaiskristillisen ajan Ateenasta – missäpä Attikassa voisi taloa tehdä paikkaan jossa ei ole alla entisten talojen kerrostumia! – jotka piti säilyttää tutkimusta varten, ja osaksi museota. Kaivaukset jatkuvat lasikaton alla, ja museokävijät pääsevät katselemaan työn tuloksia lasilattian läpi. En kärsi mitenkään pahasti korkean paikan kammosta, mutta kieltämättä lasilattioilla kävely aiheutti… tuntemuksia. Ideaa on sovellettu museon muissakin sisätiloissa niin että monessa kohtaa voi ylemmän kerroksen näyttelyesineistöön tutustuessaan vilkaista samalla alaspäin mitä alakerrassa on samassa kohtaa. Bonuksena saleihin saadaan runsaasti luonnonvaloa: kun patsaat sun muut on vielä sijoitettu niin että yleisö pääsee kävelemään niiden ympäri, esineistöä on mahdollista nähdä kohtuullisen hyvin sellaisena kuin miten ne on aikanaan tarkoitettukin katsottavaksi. Yhdellä erolla, tietysti: antiikin aikana marmoriveistokset maalattiin kirkkailla väreillä, nyky-yleisö joutuu tyytymään kiven omaan, vuosituhansien kellastuttamaan väriin.

Museon ylin, muuhun museoon nähden hieman vinoon käännetty kerros on varattu Ateenan suojelusjumalan Pallas Athenen temppelille, Parthenonille. Keskeisellä sijalla ovat tietenkin temppelin seinä- ja kattorakenteiden loisteliaat korkokuvat ja friisit. Tai olisivat, ellei pahamaineinen rautakankea heilutellut vandaali lordi Elgin olisi repinyt kaikkea mielestään arvokasta väkivalloin irti seinistä – ja samalla tuhonnut yhtä ja toista mielestään arvottomampaa taidetta – ja rahdannut kotilinnaansa Skotlantiin. (Sittemmin ne päätyivät British Museumiin, missä Lontoon saastunut ilma ja puhdistamisyritykset aiheuttivat lisävahinkoa.) Niinpä Ateenan museossa on lähinnä kipsijäljennöksiä.

Siitä huolimatta uusi Akropolis-museo on ehdottomasti näkemisen arvoinen: kyse on hienosti toteutetusta modernista museosta.

Ateenan arkeologinen museo puolestaan oli loistelias esimerkki erinomaisesta vanhanaikaisesta museosta. Ei multimediahärpäkkeitä (no, oli yhdessä salissa varovaisia kokeiluja), vain paljon tavaraa vitriineissä ja kaksikieliset selostukset vieressä.  Toisaalta harvassa maailman museossa on niin paljon niin kuuluisia esineitä. Emme luultavasti käyneet täällä vuoden 1968 matkalla, luultavasti kyllä muistaisin muuten ainakin Heinrich Schliemannin Mykenestä löytämän ns. Agamemnonin kuolinnaamion. Antikytheran laitteesta kiinnostuin vasta myöhemmin, ja sen asteikko on yksi elementeistä 391:n kannen kuvayhdistelmästä. Kirjassa on kyse aikamatkustuksesta, ja mitä ihmettä Antikytheran laite sitten alkuaan tekikin, niin ainakin sillä oli tekemistä ajan kanssa.

Livenä vekotin – tai sen kaksituhatta vuotta meressä maanneet jäännökset – on vielä odotettuakin vaikuttavampi siksi, että se on niin pieni: isoimman kappaleen ison rattaan halkaisija ei ole edes vaaksaa. Siihen nähden hienomekaanisen laitteen pikkutarkka mekaniikka on aivan mielettömän hienoa työtä. Ei ihme, että joissakin huippuyksilöuskovaisissa piireissä laitetta on epäilty legendaarisen Arkhimedeen tekoseksi.

Lisäksi Ateenasta löytyi hieno M. C. Escherin taiteen näyttely, ja bysanttilaisen museon kellarista toinen, jossa pyrittiin (vähän kömpelösti) linkittämään Andy Warholin teoksia hänen itäeurooppalaiseen taustaansa ja ikonimaalausperinteeseen. Ajatus on tietysti aivan pätevä, ja yhtäläisyyksiä on helppo nähdä. Minulle näyttelyn ahaa-elämys tapahtui kuitenkin pienten Mao-kuvien sarjan äärellä (se ei ollut tämä, mutta samantapainen). Sali oli tyhjä, joten kehtasin työntää nenäni lähelle kuvaa ja kokeilla katsoa sitä stereokuville tarkoitetulla kierosilmätekniikalla. Näkymä oli hurmaavan moniulotteinen ja kiehtova. Täytyy kokeilla toistekin.

Raatajat rahanalaiset, syytetyt sysimustat

· 2 kommenttia ·

Science Daily -verkkotiedelehti uutisoi saman asian, josta New Scientist kirjoitti jo tovi sitten: ihmiskunta on saattanut hyvinkin vaikuttaa Maapallon ilmastoon jo tuhansien vuosien ajan.

Tällä kertaa kysymys on ennen kaikkea Suomessakin perinteisestä kaskiviljelystä. Sitä harjoitetaan nykyään onneksi suhteellisen vähän, mutta harjoitetaan silti (mm. Amazonasin alueella). Ideanahan on polttaa metsäalue niin että palon tuottamat ravinteet saavat tilalle kylvetyn viljan kasvamaan ilman muita lannotteita kohtuullisen hyvin – muutamia vuosia. Sitten on raivattava ja poltettava uusi kaskipelto. Ymmärrettävästi tämä tuottaa aika jumalattomasti kaikenlaisia kasvihuonekaasuja – itse asiassa melkoisen paljon enemmän per syöjä kuin modernimmat ruoankasvatusmenetelmät.

Aikaisemmin on uskottu, että ihmiskunnan väkiluku olisi ollut menneinä aikoina liian pieni, että tällaisenkaan ilmastoterrorin vaikutus olisi mitenkään voinut näkyä koko planeetan mittakaavassa. Nyttemmin tutkijat eivät ole enää niin varmoja.

Vaikuttaa siis siltä, että ne meistä jotka elävät vielä edes muutamia vuosikymmeniä, joutuvat siivoamaan paitsi isiensä ja isoisiensä sukupolvien tyhmyys- ja ahneuspäissään aiheuttamia sotkuja, myös paljon kaukaisempien esivanhempiensa tihutöitä. Ties kuinka monenteenkymmenenteen polveen asti.

Kirjoituksiani – ja kirjojani – pidempään lueskelleet saattavat arvella, että minun mielestäni ihmiskunnan kaikkien ongelmien juuri ja alkusyy on maanviljelyn keksiminen noin kuutisentuhatta vuotta sitten. Vaikuttaa yhä ilmeisemmältä, että kyllä se jokseenkin ainutlaatuisen lyhytnäköinen ja harkitsematon keksintö olikin. Silloisissa muuttuvissa ilmasto-olosuhteissa se tosin oli ilmeisesti ainoa tapa, jolla päättymässä olleen vehreänkostean paratiisikauden jälkeen kasvaneet ihmispopulaatiot saatiin pidettyä hengissä. Mutta maanviljelyksen keksimiseen pätee aivan sama kuin muihinkin hätäratkaisuihin: pitkän aikavälin seurauksia ei pahemmin fundeerattu.

Rauhallisuuden (meren) tukikohta

· 6 kommenttia ·

(Apollo 11:n laskeutumispaikka Lunar Reconnaissance Orbiterin kuvaamana 17. heinäkuuta 2009. Elokuussa LRO:n pitäisi siirtyä matalammalle radalle ja saada tarkempia kuvia.)

Tasan neljäkymmentä vuotta sitten isä ja äiti herättivät minut katsomaan televisiota. Muistini mukaan mustavalkoisessa lähetyksessä näkyi suurimman osan aikaa studion pöytä, jonka ääressä joukko nimikyltitettyjä asiantuntijoita keskusteli tapahtumista vajaan neljänsadantuhannen kilometrin päässä, Kuun Rauhallisuuden meressä. Välillä nähtiin lyhyitä, suhruisia katkelmia suorasta televisiolähetyksestä Kuun pinnalta. Ilman studioväen selostusta en olisi luultavasti erottanut, mitä ruudulla oikein tapahtuu. Joka tapauksessa olin seitsemänvuotias, menossa kansakoulun toiselle luokalle ja näin suorana lähetyksenä, kun ihminen käveli ensi kertaa toisen taivaankappaleen pinnalla.*

Seuraavan vuoden mittaan ilmestyi montakin kauniskuvaista kirjaa, jonka nimessä, alaotsikossa tai viimeistään takakannessa mainittiin sanat ”avaruuden valloitus”. Taisin kyllä tajuta jo hyvin pian, että avaruus oli yhtä valloitettu kuin Amerikka olisi ollut valloitettu jo silloin, kun maahanmuuttajataustainen espanjalaiskapteeni Cristobal de Colon koetti isovarpaallaan Atlantin vettä seistessään tukevasti espanjalaisella rannalla.

Silti: jostakinhan se oli aloitettava.

Sittemmin aurinkokunnan tutkimus on siirtynyt huomattavasti parantuneiden automaattilaitteiden tehtäväksi. Tässä neukut olivat pioneereja: heillä ilmeisesti oli miehitettyjen kuulentojen projekti, joka kuitenkin lakkautettiin heti kun jenkit olivat onnistuneet ensimmäisinä. Neukut onnistuivat kuitenkin ensimmäisen kauko-ohjatun kuukulkijan lähettämisessä. Lunahodeja on seurannut monien amerikkalaisten, venäläisten, eurooppalaisten ja muunmaalaisten luotainten ja kulkijoiden joukko. Miehitettyjä avaruuslentoja ei ole tehty matalia Maan kiertoratoja korkeammalle sitten 1970-luvun alkupuoliskon. Nyt on taas uho päällä: kiinalaiset ja intialaiset aikovat Kuuhun, jenkkien on tietysti pakko pistää paremmaksi ja julistaa menevänsä aina Marsiin asti.

Onnea matkaan.

Ei, ihan vilpittömästi. Minä haluan, että edes pieni osa tämän planeetan populasta käväisee muuallakin kuin aivan kotikulmilla ja välittää kokemuksensa meille lopuille kuudelle miljardille. Vaikka avaruustutkimus yleensä ja miehitetyt avaruuslennot erityisesti nielevät suunnattomia määriä rahaa ja resursseja, summat ovat kyllä vallan vaatimattomia verrattuna paljon pahempiin turhakkeisiin, kuten puolustustekniikkaan. Hyötyjäkin on saatu. Ilman Apollo-ohjelmaa käytössäni olisi luultavasti paljon vaatimattomampi mikrotietokone: NASA:n tarve saada parin jääkaappi-pakastinyhdistelmän kokoinen tietokone pienennetyksi tiiliskiven kokoon antoi melkoisen potkun integroitujen piirien kehitystyölle.

Mutta tärkeimmät hyödyt ovat toisaalla.

Kuulennot olivat – kaikesta kylmän sodan ja propagandan taustastaan huolimatta – melkoisen yhdistävä kokemus. Astronautteja saattoi kunnioittaa ja kuulentojen kaltaisen operaation onnistumista ihailla vaikkei nyt niin olisikaan perustanut rasistisesta ja sotaisasta suorittajavaltiosta – aivan samoin kuin Juri Gagarinia saattoi hyvin ihailla huolimatta hänen NKP:n jäsenkirjastaan.

Moni astro- ja kosmonautti on sitä paitsi kertonut valaistumisen kokemuksestaan tuolla ylhäällä, kuinka rajoja oli mahdotonta nähdä, kuinka Maa näytti yhtenäiseltä, kauniilta – ja hauraalta. Tässä oli sentään kyse nationalismilla aivopestyistä entisistä taistelulentäjistä. Soisin, että kaiken maailman Halla-Ahot, Ahmadinejadit, Wildersit ja Mugabet pääsisivät samanlaisen valaistumisen äärelle.

Astronauttien ajatukset ja mukanaan tuomat kuvat yhtenäisestä, pienestä ja hauraasta planeetastamme olivat omalta osaltaan tönimässä eteenpäin ympäristöliikettä, tuomassa esiin ajatusta ettei ole olemassa paikkaa nimeltä ”pois”: kaikki vaikuttaa kaikkeen, jätteet eivät katoa minnekään silloin kun ne työnnetään taloyhtiön roska-astiaan. Ilmaa sai siipiensä alle myös Gaia-hypoteesi, ajatus Maan biosfääristä jonkinlaisena symbioottisena, mahdollisesti jopa jollakin tapaa tietoisena kokonaisuutena.

Mutta ei siinäkään vielä kaikki.

Ihmisen luontoon kuuluu ottaa kavereita mukaan ja lähteä katsomaan, mitä noiden kukkuloiden takana on. Siksi me kaikki emme enää asu Olduvain rotkon kulmilla. Arkeologia ja paleontologia alkavat näköjään osoittaa yhä kiistattomammin, että moni ihmiskuntaa riivaava ongelma sai alkunsa silloin, kun aloimme asettua paikoillemme, kun vaihdoimme luonnollisen keräilijä/metsästäjäelämäntavan paratiisin maanviljelyksen ja karjankasvatuksen kaltaiseen raskaaseen työhön ja yksipuoliseen ravintoon. Paikalleen asettumisen myötä alkoi myös sodankäynti: vanhemmalta ajalta on erittäin vähän merkkejä järjestelmällisestä väkivallasta kanssaihmisiä kohtaan. Ei ihme, että ihmiset tuntevat niin paljon vetoa poislähtemisen ajatukseen – merille, toiseen maahan, avaruuteen. Ei se ole hölmöä romantiikkaa, vaan tervettä paluuta ihmisen arvoiseen elämään.

Meitä on nykyään niin paljon, meidän yhteisömme ovat niin monimutkaisia ettei lähteminen onnistu kaikilta, metsästäminen ja keräileminen eivät elätä kaikkia. Siksi on hyvä, että voimme matkustaa edustajiemme välityksellä, tutkia kaverien avulla, mitä noiden vuorten takana olevassa laaksossa on, millaista seutua on tuon meren takana. Sillä toinen ihmisyyden oleellinen osa on, ettei kaikkea tarvitse tehdä itse. Kaverit voivat mennä ja kaverit voivat kertoa, ja kokemus on miltei yhtä upea ja aito kuin jos olisi käynyt itse. Joskus aidompikin.

Avaruusmatkailu on siis, jossakin mielessä, juuri sitä mitä ihminen tekee ollakseen ihminen. Sitä mitä ihmisen pitääkin tehdä.

* Tämä suora lähetys nähtiin uusintana sunnuntain vastaisena yönä – ja se tulee uusintana tänään tiistaina päivällä – ja huomasin muistikuvieni olleen osin vääriä: kaksi- ja puolituntisen kuukävelyn ajan kuva pysyi koko ajan laskeutumismoduulin videokamerassa, studion paperimassakulisseihin palattiin vasta sen jälkeen kun astronautit olivat palanneet kuumoduuliin. Mukana oli jonkin verran värikuvaakin Houstonin lennonjohdosta. Uskomatonta, miten jännää kuukävelyä oli seurata ”suorana” vielä neljäkymmentä vuotta myöhemminkin! Minä en nykyään juuri jaksa katsella telkkaria ja istuin tiiviisti ruudun ääressä nelisen tuntia.

Studiossa asiantuntijoina oli mm. Pertti Jotunin, Martti Tiurin ja Birger Wiikin kaltaisia, myöhemminkin tuttuja nimiä. Muistin äsken, että kävin vanhempieni kanssa katsomassa, kun yleisölle esiteltiin Wiikin yhdysvaltalaisilta saamia kuukivinäytteitä. En muista, missä näyttely oli, mutta muistan pitkän jonon, lasivitriinin ja suurennuslasin, jonka alla näkyi suunnilleen lapsen peukalonpään kokoinen, sinertävänharmaa kivenmurena.

Kokoa kotona, pura matkan varrella

· Yksi kommentti ·

Olen maininnutkin, että olen elämässäni omistanut yhden ainoan auton, silloin kolmetoista vuotta vanhan ja parisataatuhatta kilometriä ajetun Saab 99:n. Käytetyn auton vähävaraisena omistajana varustauduin tietenkin ongelmien varalle hommaamalla käsiini kyseisen automallin korjausoppaan – itse asiassa kaksikin. Korjausoppaat ovat näitä nerokkaita opuksia, joita mainostetaan sillä että kirjaa tehtäessä ko. auto on purettu kokonaan osiin ja koottu. Sitä en epäile lainkaan, mutta huonolaatuisehkot valokuvat tahrattoman siisteistä, upouusista autonosista studio-olosuhteissa kuvattuina eivät juurikaan muistuttaneet mitään sellaista öljyistä, kuraista ja jäistä, mitä meidän Saabimme konepellin alla näkyi tammikuisena pakkasiltana parkkipaikan katulampun valossa. Eikä korjausopas sisältänyt juurikaan neuvoja siihen, mikä osa moottoria pitäisi purkaa ja korjata oireen X ilmaantuessa.

(Vanhemmillanikaan ei ollut autoa: isä ajoi kortin vasta yli viisikymppisenä, kymmenkunta vuotta sen jälkeen kun hän oli muuttanut pois kotoa ja kuutisen vuotta sen jälkeen kun minäkin muutin pois kotoa. Äidillä ei ole korttia vieläkään. Eikä minulla ollut koskaan mopoakaan. Meillä oli kyllä moottoriveneitä, joiden moottorit rupesivat yleensä ennemmin tai myöhemmin oikkuilemaan – yleensä ennemmin. Polttomoottorit eivät kerta kaikkiaan kuulu kulttuuriperimääni, joten minulta puuttuu täydellisesti luontainen kyky ymmärtää niiden sielunelämää. Niinpä suhtaudun niihin edelleenkin kuin jonkinlaisiin villieläimiin.  Sähkölaitteet ovat minusta paljon helpompia, turvallisempia ja helpommin lähestyttäviä.)

Tämän kuun 20. päivänä tulee kuluneeksi neljäkymmentä vuotta Apollo 11:n laskeutumisesta Kuun kamaralle – ensimmäisestä kerrasta, jolloin ihminen pääsi Maapallolta toiselle taivaankappaleelle. Edellä kuvatuista syistä ei ole mikään ihme, että vuosipäivää juhlistavista kirjauutuuksista minun sydämeni lumosi jo pelkällä kansikuvallaan tämä:

Totta puhuen kansi on lievää huijausta. Christopher Rileyn ja Phil Dollingin Apollo 11: Owner’s Workshop Manual (Haynes 2009) ei sisällä yksityiskohtaisia kaavioita ja ohjeita siihen, kuinka Saturn V -kantoraketti, SM-107 -huoltomoduuli, CM-107 -komentomoduuli tai LM-5 -kuumoduuli puretaan osiin ja kootaan taas toimivaksi avaruusalukseksi: ottaen huomioon systeemin osien määrän sellainen kirja olisikin varsinainen tiiliskivipakka.

Yhtä kaikki kyseessä on antoisa ja monipuolinen, hyvin kirjoitettu yleiskatsaus niihin monenlaisiin laitteistoihin joita tarvittiin Apollo-retkikuntien lennättämiseen tuohon aivan silmänkantaman päähän, naapuriplaneetalle. Kirja keskittyy järkevästi nimenomaan tekniseen puoleen ja jättää kiertoratadynamiikan, Apollo-ohjelman poliittiset motiivit, astronauttien ja heidän perheidensä henkilöhistoriat, lentojen tieteelliset saavutukset sun muut lähinnä ohimenevien mainintojen varaan. Kuten kirja mainitsee useamman kerran, Apollo-ohjelma toteutettiin aikana jolloin ei itse asiassa ollut vielä tekniikkaa toteuttaa mitään sellaista. Omalta osaltaan tämä jättiläishanke edisti esimerkiksi puolijohteiden ja integroitujen piirien yleistymistä: aluksen tarvitsema tietokonejärjestelmä sai viedä tilaa vain parin tiiliskiven verran, kun sen maanpäällisellä vastineella oli kokoa kolmen jääkaappi/pakastinyhdistelmän verran. (Myös energiankulutus piti saada murto-osaan silloisten mainframe-koneiden vaatimista kilowattimääristä.)

Tieteiskirjoittajalle tällainen teos on tietenkin kullan arvoinen. Minähän olen juuri kirjoittanut Karstan, joka tapahtuu jokseenkin kokonaan avaruusaluksessa. Vaikka en teekään missää nimessä ns. kovaa scifiä eikä minun tarvitse olla niin tarkka yksityiskohtien suhteen, perusasioiden on silti oltava kunnossa. Siinä mielessä lukukokemus oli lohdullinen: en ilmeisesti ole unohtanut mitään oleellista omasta tarinastani. Tämä kirja pysynee jatkossakin käden ulottuvilla olevassa hyllyssä: yleiskatsausmaisuudestaan huolimatta se on näppärä hakuteos. Parempi hakuteos se tosin olisi, jos mittayksiköt olisi ilmoitettu tuumien ja mailien lisäksi myös SI-järjestelmässä: mutta keskiaikainen mittajärjestelmä on tietysti sikäli perusteltua, että sitä käytettiin myös Apollo-ohjelmassa.

Julkaisisikohan Alfamer tämän suomeksi? Minä voin kyllä mielihyvin suomentaa, kunhan hinnasta ja aikatauluista päästään sopuun…

Pipodiskon nimipäivä

·

Japanilainen elektroniikkajätti Sony julkisti tasan kolmekymmentä vuotta sitten, 1. heinäkuuta 1979, ensimmäisen kannettavan C-kasettisoittimensa, ensimmäisen Walkmanin. Kyse oli vain vähän C-kasettia isommasta, ainakin isoon taskuun mahtuvasta kasettisoittimen ja kuulokkeiden yhdistelmästä, joka muutti melkoisesti musiikin kuuntelemisen tapaa. Pitkän aikaa pipodiskokuulokkeista vuotavat diskantit olivat melkoinen riesa kaikissa julkuneuvoissa, ennenkuin kuuloketekniikan kehittyminen teki musiikin kuuntelusta oikeasti henkilökohtaista.

Itse taistelin vastaan pitkään. Kaveripiirissä pipodiskoja alkoi näkyä jo 80-luvun puolivälissä (kun hintataso oli laskenut opiskelijaystävälliseksi), mutta ajatus ympäristön äänien häivyttämisestä ja tällaisesta yksin kaikkien näkyvillä olemisesta kiusasi. Annoin periksi vasta aivan vuosikymmenen lopulla, kun sivaripaikakseni varmistui Muhos ja tiesin matkustavani seuraavan vuoden mittaan monta yhdeksäntuntista junamatkaa. Sen jälkeen pipodisko on ollut seurana myös lukemattomilla kävelyretkillä. Siihen oli helppo tottua. Kävellessä on mahdollista myös kuunnella musiikkia suhteellisen keskittyneesti (kunhan katsoo mihin kävelee), vastapainona yhä pahemmin inhoamalleni taustamusiikille.

Mutta tästä kaikesta huomaan kirjoittaneeni aiemminkin. Pipodiskoken yleisterminä ”ipod” on korvannut ”walkmanin”, mutta kyse on silti samasta, kolmekymmentä vuotta sitten alkaneesta jatkumosta.