Kategoria: kulttuuri

Kirjallisuushistoriallista tieteiskirjallisuutta

A S Byatt: Riivaus (Possession. A Romance.)

Suomentanut Marja Alopaeus. Runojen suomennokset Leevi Lehto.

On brittiläisen kirjallisuuden suurmiehiin kuulunut viktoriaaninen runoilija Randolph Henry Ash, ja hänen aikanaan paljon vähemmälle huomiolle jäänyt aikalaisensa Christabel LaMotte. 1980-luvun loppupuolelle tultaessa Ash nähdään vähän pölyisenä aikansa kirjallisena suurmiehenä – sellaisena, jonka tekstejä ja merkitystä opitaan koulussa ja unohdetaan sen jälkeen. LaMotte on taas saanut enemmän huomiota kuin eläessään, kun feministinen kirjallisuudentutkimus on nostanut hänet varhaiseksi naisen aseman ja mahdollisuuksien allegoriseksi tulkiksi. Asiaan on vaikuttanut myös LaMotten ilmeisesti lesbolainen suhde pitkäaikaiseen ystävättäreensä ja asuinkumppaniinsa.

Nuori Ash-tutkija Roland Mitchell löytää sattumalta Ashin kirjeluonnoksen, joka viittaa tapaamiseen LaMotten kanssa. Selvittelyt johtavat hänet tekemisiin LaMotte-tutkija Maud Baileyn kanssa, ja vähitellen alkaa paljastua, että Ashin ja LaMotten välillä on ollut lyhyt, mutta kiihkeä romanssi. Kirjallisuuhdenhistorian tutkijoiden piirissä kysymys on todella isosta sensaatiosta, ja nuorten tutkijoiden esiin kaivamista asiakirjoista kiinnostuneet tahot onnistuvat sotkemaan Rolandin ja Maudin elämän aivan raiteiltaan.

Kuten moni arvio on todennut, Byatt leikittelee romanttisen kertomuksen kaavamaisuuksilla ja myös seksuaalisuutta koskevilla asenteilla. Useinmiten on rinnastettu LaMotten ja Ashin suhteen kiihkeys Maudin ja Rolandin suhteen ”estoisuuteen” – mutta toisaalta: Maudin ja Rolandin harkittu pidättäytyminen vähitellen läheisemmäksi käyvän suhteen viemisestä ihostelutasolle on aivan yhtä radikaalia kuin viktoriaanisen ajan runoilijoiden holtiton heittäytyminen toistensa käsivarsille ja yhteiseen vuoteeseen.

Byatt upottaa kertomukseensa melkoisen määrän Ashin ja LaMotten (kuviteltua) tuotantoa – ynnä (yhtä kuviteltujen) tutkijoiden analyyseja heidän tuotannostaan. Näitä täydentävät pitkät sitaatit runoilijoiden lähipiirin (myös kuvitelluista) päiväkirjoista. Byattille tämä tarjoaa tietysti herkullisen tilaisuuden leikitellä tyyleillä ja valottaa tapahtumia eri reittejä pitkin. Kirjan lukijalle sivujen ja lukujen mittaiset sitaatit tekevät tekstistä osin raskaampaa, mutta toisaalta valaisevat tarinan eri kerrostumia paljon useammalla tasolla kuin peruskerronnassa pysytteleminen olisi mahdollistanut. Byatt on sen verran taitava kirjoittaja (ja Alopaeus ja Lehto riittävän taitavia kääntäjiä) että kokonaisuus toimii ja pysyy kasassa.

Toisinaan tulee pohdittua, miten mielekästä on kirjoittaa romaaneja, jotka käsittelevät kirjailijoita tai kirjallisuutta. Tällainen aihevalinta tietysti on monien arvostelijoiden mieleen. Steven Hallin Haiteksti on epäilemättä saanut paljon enemmän kritiikin suitsutusta kuin keskinkertainen ja kaavamainen fantasiaromaani olisi ehkä ansainnutkaan. Myös Riivaus on ollut kritiikin lemmikki, mutta minun mielestäni suitsutukseen on tämän kirjan kohdalla paljon enemmän aihettakin.

No, ehkä tämän kirjan voi ottaa rohkaisuna käyttää Neduista lopulta raakattua kerronnallista ideaa tulevissa hankkeissa, vaikkapa siinä seuraavaksi suunnittelupöydällä olevassa ei-tieteisromaanissa Muurahaispuussa. Mutta nyt on aika siirtyä taas kirjallisuuden suomentajan ammattiin. Siinä lajissa minua nähtäneen livenä Finnconissa, sillä työn alle on näköjään päätymässä scifi-klassikko.

Kunhan saan lopultakin kaiken softan asennettua tähän itse koottuun, uudistettuun lattiatietokoneeseeni… hommaa on joutunut vaihteeksi tekemään moneen kertaan, Adoben Creative Suite 2:n aktivointiongelmien vuoksi. No, softien asentuessa on aikaa vaikkapa lukea tai kuunnella musiikkia.

Reipas puhuri

Oman kirjallisen uran kannalta antoisa päivä oli oivaa päättää nauttimalla ensin erinomainen ateria parhaassa mahdollisessa seurassa ja perehtymällä sitten klassikon uuteen ja nuoreen tulkintaan.

Teatteri Hetken tiivistelmätulkinta Shakespearen Myrskystä Aleksanterin teatterissa (jota minä ajattelen yhä edelleenkin ”vanhana oopperana”) toimi parhaimmillaan kauniisti, rehevästi ja eloisasti. Myrskyyn on pitänyt tutustumani jo hyvän aikaa, eikä pelkästään siksi, että jokunen vuosi sitten mahdollisena käännösprojektina pyörinyt Dan Simmonsin Ilium/Olympos -kirjapari viittailee näytelmään melkoisesti. Olen huono lukemaan näytelmiä, joten oli ilahduttavaa nähdä teos sellaisessa muodossa johon se on tarkoitettu.

Hetken tulkinnan vahvoja elementtejä olivat äänimaisema ja ennen kaikkea visuaalisuus – kaikkein näyttävimpänä ja näkyvimpänä Ida Heimosen Ariel-hahmon akrobatiasuoritukset. Joidenkin hahmojen kohdalla tökki ilmeinen ristiriita näytelmähahmon iäkkyyden ja näyttelijän puheilmaisun ilmeisen nuoruuden välillä. Ääni kavalsi sen minkä kehonkieli onnistui peittämään. Mutta ehkäpä dialogin vähän kesäteatterihenkinen esitystyyli toisaalta sopii tällaiselle arvostetulle fantasiaklassikolle? Minua esitys jaksoi kyllä viihdyttää vallan mainiosti koko kestonsa ajan.

Torstai-iltana kerkiää vielä katsomaan.

”Substanssia, saatana.”

Kuva: Miska Reimaluoto/US

Suomalaisen teatteritaiteen tämänhetkisen kultapojun Kristian Smedsin uudelleen Kansallisteatterin lavalle tuoma tulkinta Paavo Rintalan romaanista Jumala on kauneus pelaa osin samoilla korteilla kuin upea Tuntematon sotilas -toteutus samalla näyttämöllä. Rajun ja meluisan reuhtomisen tauottaminen pitkillä, hyvin hiljaisilla ja näennäisen tapahtumattomilla jaksoilla toimii… useinmiten.

Ekspressiivisen liminkalaisen maalarin Vilho Lammen (1898-1936) näyttämökuva ei edes yritä olla elämäkerrallinen kertomus. Kerronta viittaa elämänvaiheisiin siellä täällä, mutta enemmän näytelmä kuvittaa yritystä ymmärtää Lammen sielunmaisemaa ja taidetta. Lampea esittää viisi eri näyttelijää, oikeastaan aika samassa hengessä kuin erinomaisen I’m Not There -elokuvan Dylan-kuvauksessa. Kononaisuus on sarja tunnelmiltaan hyvin erilaisia episodeja aina pohjalaisen rempseästä itsevarmuudesta ahdistuneisiin epäuskon ja epäilysten synkkiin hetkiin asti. Osa kohtauksista toimii upeasti, hersyvästi ja koskettavasti – osa ei. Ja etenkin ensimmäisessä näytöksessä pari viimeistä kohtausta ovat aivan liikaa sekä katsojien perslihasten että näytelmän kokonaisuuden kannalta. Jämäkän alun jälkeen näytelmä alkaa pahan kerran laahata, Homma ei kerta kaikkiaan kanna niin ylipitkänä. Onneksi toinen näytös on jämäkkä, napakka, tehokas ja oikean mittainen.

Visuaalisesti kokonaisuus on kaikessa minimalismissaan upea, samoin äänellisesti: kolmen muusikon ryhmä tekee taustalle oivaa äänimaisemaa – mutta vain silloin kun se palvelee kokonaisuutta. He osaavat myös olla hiljaa.

Kaiken kaikkiaan näkemisen arvoinen teos. En silti suosittele Kansallisteatterin permannon taaimpia, ahtaita rivejä. Enkä paria etummaista riviä, ellei ole varustautunut sadekamppeilla ja suojalaseilla. Smedsin teoksissa tuntuu aina lentelevän kaikenlaista, tällä kertaa lähinnä vettä, jäätä ja lastuja.

Käsityötä

Etelä-Saksasta on löydetty maailman vanhin pornokuva, kertoo päivän nettihesari. Kuusisenttinen, mammutinluinen patsas on tutkijoiden arvion mukaan yli 35 000 vuotta vanha. Se on nimetty löytöpaikkansa ja erään viimeviikkoisen kreikkalais- roomalaisen jumaluuden  mukaan Hohler Felsin Venukseksi.

Kuvasta päätellen hahmolla on luonnottoman suuret blosat ja paljaaksi raakattu reva. Eikä päällä ole ollut niin väliä. Yläpäällä, siis. Selvä tapaus.

Karnak

Viime vuoden helmikuisen hienon Luxorin matkan viimeisenä iltana käväisimme hieman (nykyaikaisen) kaupungin ulkopuolella Karnakin temppelissä kokemassa ääni- ja valoshow’n. Ajatus kuulostaa kornilta ja tosi turistilta, mutta homma toimi itse asiassa melkoisen komeasti suurimman osan aikaa. Loppu pyhän lammen rannalla tosin oli hidas ja laahaava – minkä lisäksi silloin alkoi kaupungilta kuulua iloista älämölöä. Egypti oli juuri voittanut jalkapallon Afrikan mestaruuden, ja torilla tavattiin.

Egyptin uuden valtakunnan pääkaupungin keskeisiin temppelialueisiin – ja siten myös Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen keskeisiin paikkoihin – kuuluneeseen Karnakiin voi nyt tutustua myös virtuaalisesti. Digital Karnak on Kalifornian yliopiston tutkimusprojektin hanke, josta löytyy videoita, tietoa ja kaikenlaista muuta kivaa. Ainakin pikavilkaisten vallan kiinnostava sivusto.

And so it began

Olenko muuten koskaan tullut maininneeksi olevani melkoinen Babylon 5 -fani? Sarja sattui alkamaan juuri sopivasti vähän sen jälkeen kun tulin hankkineeksi television kymmenen vuoden televisiottomuuteen tyytyväisen kauden jälkeen (koska vastikään oli alkanut varsin loistokas kiinalainen Viimeinen keisari -sarja).

Televisiosarjaksi huomattavan romaaninomainen Babylon 5 on vaikuttanut melkoisesti omiin kirjoihini – ei ole mikään sattuma, että Alshainissa on nimenomaan juuri viisi kertojaa ja viisi osaa. Enkä voi kieltää leikitelleeni joskus ajatuksella kirjoittaa jotakin J. Michael Straczynskin luomaan maailmaan: tosin omassa tekstissäni tuskin nähtäisiin Ivanovaa, Garibaldia tai muita tuttuja hahmoja kuin ohimennen vilahtamassa ohi käytävällä: ”Hei, katsokaa, tuolla on julkkis!” Omat ”sankarini” olisivat todennäköisemmin siivoamassa sotkuja asemalla tapahtuneen terrori-iskun jälkeen kuin jahtaamassa terroristia. Tai suremassa uhreja. Tai pohtimassa järkyttyneenä, miten omasta pojasta tai kiltistä, hiljaisesta koulukaverista on voinut tulla terroristi. Ehkä.

Ei minulla oikeasti ollut muuta sanottavaa kuin kertoa törmänneeni uutisryhmän kautta sivuun, jossa on teksti  JMS:n alkuperäisestä luonnoksesta sarjalle – luonnoksesta, jonka hän ainakin oman kertomansa mukaan kirjoitti muistiin keksittyään suihkussa, että kaksi hänen aikaisemmin kehittelemäänsä sarjaideaa toimisivat yhdistettynä. Kateeksi käy: en minä pysty tuottamaan noin valmista pakettia tuollaisella vauhdilla. Puhumattakaan paketista, josta oikeastaan kaikki oli sittemmin osa lopullisen sarjan kaarta.

No, syntyihän Karstankin perusasetelma oikeastaan kahdesta perusajatuksesta. Toinen oli Liken kirjailijaesittelyyn kirjoittamani virke, toinen apurahahakemus, johon piti luonnostella seuraavaa kirjahanketta.

Vielä on toivoa

Päivän uutisten mukaan Renny Harlinin Mannerheim-elokuva on rahoitusvaikeuksissa eikä ole ollenkaan varmaa, että kuvauksia päästään aloittamaan suunnitellusti. En ole varmaankaan ainoa, joka on uutisesta lähinnä ilahtunut.

Carl Gustav Emil Mannerheim on kiinnostava hahmo, jonka elämässä on kosolti aineksia elokuvaan: esimerkiksi yhdistetty tiedusteluretki ja etnografinen tutkimusmatka Keski-Aasiaan aina Kiinan rajamaille asti. Mannerheim mainitaan edelleenkin antropologian kirjoissa merkittävänä kenttätyön tekijänä ja tarkkana havaitsijana. Tai kevät 1918, jolloin Mannerheim oli ainoa, joka olisi voinut pysäyttää punaisten holtittomat, summittaiset moraalittomat ja laittomat teloitukset, mutta hän ei sormeaan nostanut – miksi?

Mutta että koko helkkarin elämä yhteen kolmituntiseen elokuvaan – haloo?! Sellaiset elokuvat ovat lähestulkoon järjestään pelkkää hajanaista peetä. Ja kyseessä on vielä juuri se ihminen, johon Suomessa on täysin mahdotonta suhtautua neutraalisti. Minun on vaikeaa kuvitella, että tämä Mannerheim-elokuva toisi minkäänlaisia kiinnostavia näkökulmia päähenkilöönsä. Epäilen vahvasti, että tuloksena on sarja kuluneita kliseitä Heikinkadun laidalla olevasta ratsastajapatsaasta, ei oikeasta eläneestä ihmisestä.

Joten… mitä jos pistettäisiin homma pakettiin. Palataan asiaan vaikkapa viidenkymmenen vuoden päästä. Tai aikaisemmin, jos Kristian Smedsiä kiinnostaa ohjata. Hän onnistui löytämään uusia, koskettavia näkökulmia jopa niin loppuunkulutettuun (vaikkakin loistavaan) teokseen kuin Tuntematon sotilas,* ehkä hänellä olisi kiinnostavaa kerrottavaa Mannerheimistakin.

* Puhun vuosi sitten näkemästäni näyttämöversiosta: televisiointi odottaa vielä kovalevyllä katsomista.

Pipodisko

Muun muassa Neduissa tavallisesti korvalappustereoiksi kutsutusta laitteesta käyttämäni sana ”pipodisko” on hämmentänyt joitakuita. Todettakoon, ettei se ole omaa, öh, tuotantoani. Poimin sen joltakulta Rumban levyarvostelijalta varmaankin jo 80-luvun lopulla, kauan ennen omia avustaja-aikojani. Sana svengaa minun korvaani paremmin kuin kömpelö ”korvalappustereo”.

Ensimmäisessä julkaistussa suomennoksessani, Christopher Sandfordin Kurt Cobainissa, käytin levykansien kirjoituksista termiä ”hihanuotti”, joka tuntui herättäneen joidenkin lukijoiden pahennusta. Tämä ”sleeve noten” tahallinen väärinsuomennos tuli niin tutuksi Soundin ja vastaavien lehtien vanhan kaartin toimittajien teksteistä, etten oikeastaan edes etukäteen tajunnut, että sanassa on jotakin kummallista.

Itse suhtauduin korvalappustereoihin pitkään hyvin epäluuloisesti. Vaikka siihen aikaan kuuntelinkin kotosalla varsin paljon taustamusiikkia, ajatus pakonomaisesta tarpeesta täyttää myös liikkeelläoloaika taustamusiikilla ympäristön äänien sijaan tuntui… vähän epäterveeltä. Annoin periksi vasta vuonna 1988, jolloin lähdin suorittamaan siviilipalvelusta kuudensadan kilometrin päähän kotoani. Hommasin kohtuullisen asiallisen kasettipipodiskon, joka osoittautuikin vallan miellyttäväksi junaseuralaiseksi. Koko matkaa ei aina jaksanut lukea, etenkin kun käytin usein yöjunia.

Sittemmin opin kuuntelemaan musiikkia myös kävelyretkillä. Korsossa 90-luvulla asuessani minulla oli muutamia vakiokävelyreittejä, joiden ”suorittaminen” kesti noin puolitoista tuntia. C-90-kasetti pipodiskoon ja menoksi: kasetti päättyi sopivasti siinä vaiheessa kun kotitalo alkoi lähestyä. Kun sittemmin rupesin avustamaan Rumbaa, levyarvostelujen tekemisen rutiiniin kuului äänittää arvosteltava levy ensimmäisellä kuuntelukerralla kasetille ja sitten selvittää myös, miten musiikki toimi jaloitellessa tai bussissa istuessa.

Itse laitteiden suhteen olen ollut jokseenkin konservatiivinen. Ensimmäinen kasetti-walkman kesti melkein kymmenen vuotta, ja sen lopulta hajottua hankin saman valmistajan uuden kasettimallin, joka palveli aina 90-luvun loppuun asti. Ensimmäinen omistamani cd-soitin oli sekin tosin kannettavaksi tarkoitettu, mutta ensimmäisen polven cd-laitteena se imaisi kuusi patteriaan tyhjäksi yhden tupla-cd:n kuuntelun kuluessa, joten se pysyi yleensä kiltisti kotosalla stereoihin kytkettynä, ja kesti sekin toistakymmentä vuotta. Vasta sen hajottua joskus vuosituhannen vaihteessa suostuin siirtymään cd-aikakauteen myös liikkuvassa kuuntelussa. Ensimmäinen cd-walkman toimi mainiosti kolmisen vuotta, kunnes putosi hattuhyllyltä kuolemaansa. (Yritin kyllä korjata, mutta murtunut kohta oli täysin toivoton muoviosa.) Seuraajansa on vieläkin toimintakuntoinen.

Mp3-aikakauteen siirtymistä hidasti pinttynyt epäluulo – tai itse asiassa omien korvien kertoma kuulohavainto – tiedostomuodon heikosta äänenlaadusta: kun on kerran oppinut kuulemaan sen missä kohti häviöllinen pakkaus tuo toistoon skröbyä, sitä on vaikeaa olla enää kuulematta. Sen jälkeen symbaalien vääristyneet äänet ja pätkivät kaikujen hännät pomppaavat korvaan aina. Näitä laatuongelmia voi tietenkin vähentää suhteellisen korvinkuulumattomiksi käyttämällä riittävän hyvää laatua: vaikkapa 256 kb/s -tason emppukolmoset ovat jo vallan kuunneltavia. Kun Sippi sai mp3-soittimen sisältävän työpuhelimen, hänen pikkuinen erillinen soittimensa jäi minun käyttööni ja siirtyi sen suuremmitta seremonioitta erinäisten aamuisten uimahallille kävelyretkien seuralaiseksi. Se mahtui taskuun huomattavan paljon sujuvammin kuin cd-soitinmöykky. Vähän myöhemmin vaihdoin itsekin kännykkää, ja yksi keskeinen valintakriteeri oli juuri mp3-soitin. Ynnä erillinen muistikortti.

Parin gigan muistikortin kapasiteetti on kuitenkin varsin vaatimaton silloin, jos äänenlaadun pitää kelvollisena. Valikoima on kuunneltu läpi varsin pian. Kasettien ja cd-levyjen kuuntelu oli tavallaan väistämättä albumikeskeistä, vaikka polttelin kyllä itselleni muutamankin greatest hits -levyllisen eri suosikkiartisteiltani. Mp3-kuuntelu painottuu taas väistämättä yksittäisiin kappaleisiin. Suurimman osan ajasta soittimessa – tai puhelimessa – olikin jonkinlainen yksityinen hittikimarasoittolista: biisejä, jotka tiesin jo valmiiksi mielialaan sopiviksi tai mielialaa sopivalla tavalla kohottaviksi. Mielialan muuttuessa valikoima piti vaihtaa. Lisäksi Nokian kuulokevahvistin oli jokseenkin heikkotehoinen, jolloin eri levytysten masterointien äänenvoimakkuuserot korostuivat turhan paljon: kun vehjettä oli pakko kuunnella täydellä teholla eikä reservejä ollut, vähän vähemmän lyttyyn limitoidut kappaleet kuulostivat selvästi hiljaisemmilta.

Jouluna minun pipodiskokulttuurissani alkoi sitten aivan uusi vaihe, kun kiltti kiltti joulupukki toi 120 gigatavun kovalevyllä varustetun hedelmätehtaan laitteen. Äänenlaatu parani melkoisesti, äänenvoimakkuusongelma ratkesi ja kuuntelutapa on muuttunut. Laitteen häviöttömällä (jee!) pakkaustavallakin levylle mahtuu sen verran musiikkia, että sitä pystyy kuuntelemaan tauotta yhteensä kahdeksisen päivää ennen kuin kaikki on kuultu.

Vehkeen musiikilla täyttämiseen käytetty ohjelma sitä paitsi asennoituu cd-levyiltä kovalevylle ja sieltä pipodiskoon ladattavaan musiikkiin albumin mittaisina kokonaisuuksina. Tämä antaa toisaalta mahdollisuuden kuunnella musiikkia taas samaan tyyliin albumi kerrallaan kuin kasetti- ja cd-pipodiskojen aikana. Toisaalta iso kapasiteetti mahdollistaa myös satunnaiskuuntelun, joka tuo korviin muutakin kuin vain niitä jo ennestään hyväksi havaittuja lauluja. Vaikutelma on vähän kuin kuuntelisi radiota, jossa äänetön, erinomaisen hyvällä musiikkimaulla siunattu* deejii arvuuttelisi: ”tunnistatkos, miltä levyltä tämä biisi on?” (En läheskään aina, mutta vehkeen näyttöä vilkaisemalla se selviää.) Olen cd-soittimien aikakauden alusta asti haaveillut sellaisesta monen levyn cd-laitteesta jolla pystyisi arpomaan yllättäviä kappaleyhdistelmiä peräjälkeen – jolloin olisi mahdollista löytää yllättäviä yhteyksiä tai yllättäviä eroja eri artistien ja musiikkityylien välillä – mutta ne ovat vieläkin turhan hintavia. Uusi pipodisko korvaa myös tämän puutteen.

Uudenlainen pipodiskon käyttötapa on johtanut kiehtoviin löytöretkiin omaan levyhyllyyn. Noiden reilun tuhannenkolmensadan cd:n joukossa on paljon kaikenlaista kivaa, jota ei ole tullut aikoihin kuunneltua: muun muassa kymmeniä Rumba-aikojen arvostelukappaleita, joista aikanaan tykkäsin sen verran, etten vienyt divariin arvion kirjoittamisen jälkeen. Nyt tuttavuus on mahdollista uudistaa.

(Hedelmännimisen yhtiön nettilevykauppaa tulee tuskin kovin kauheasti käytettyä. Vaikka samainen firma on lanseerannut pipodiskoihinsa häviöttömän pakkausformaatin, kaupasta saa vain häviöllisesti pakattua mp3-musiikkia. Ja iso osa näytti olevan vielä laadullisesti surkeaa 128 kb/s -pöperöä. Hyi.)

(* minulla on, kuten varmaan tiedättekin, itsellänikin erinomainen musiikkimaku. 😎 )