Kategoria: kulttuuri

Setä tykkää työstään

· 2 kommenttia ·

En tiedä, miten paljon nimi Bruce Swedien sanoo ns. tavallisille musiikinkuluttajille. Meille äänittämisen kanssa tekemisissä olleille ja (amerikkalaisiakin) muusikko- ja äänitysteknikkalehtiä lukeneille herra on kyllä perin tuttu. Hän aloitti äänittäjänuransa viisikymmentäluvulla – ennen moniraitatekniikan yleistymistä – ja on edelleenkin mukana kuvioissa. Diskografiaan kuuluu klassista musiikkia, big bandeja, Duke Ellingtonin kaltaisia legendoja, paljon monenlaista pop- ja rockmusiikkia – ja tunnetuimpana, tietysti, yhdessä tuottaja Quincy Jonesin kanssa toteutetut Michael Jacksonin levyt Off the Wallista aina loppuun saakka. Swedien on toiminut myös suosittuna ja arvostettuna luennoijana lukuisissa musiikkitekniikan oppilaitoksissa.

Alkuaan vuonna 2003 julkaistu Make Mine Music (Hal Leonard) ei ole suoranaisesti omaelämäkerta, mutta ei suoranaisesti mikään oppikirjakaan. Swedien kertoo urastaan, työtovereistaan, äänitysmenetelmistään, musiikkifilosofiastaan, oikeastaan vähän kaikesta mitä hänen mieleensä on ilmeisesti juolahtanut kirjaa tehdessään. Mukana on leppoisaa muistelua klassikkolevyjen sessioiden tapahtumista, minkä lisäksi opimme mitkä ovat Swedienin mielimikrofonit (kaksi Neumannin valmistamaa Telefunken U47 -mallia, jotka hän osti uutena vuonna 1954 ja joista toinen varastettiin Thrillerin sessioiden aikana, ynnä RCA 44bx ynnä muut nauhamikrofonit). Kirjassa kuvataan paljon ja moneen otteeseen Swedienin mieltymystä äänittää oikeastaan kaikki mahdollinen luonnollisesti stereona, ja kahdella (ns. kahdeksikkokuvioisella) nauhamikrofonilla toteutetun Blumlein-stereoparin etuja.

Swedien on äänittänyt suunnilleen kaikkea mahdollista musiikkia klassisesta ja jazzista mainoksiin ja pophitteihin. Mielenkiintoista kyllä, hän pitää nimenomaan popmusiikkia mieleisimpänä äänitettävänä. Klassisessa ja (perinteisessä) jazzissa äänittäjän tehtävä on ”vain” tallentaa mahdollisimman uskollisesti. Popissa äänittäjä on keskeinen lenkki luovassa prosessissa, ja näin ollen mahdollisuuksia ideointiin, kokeiluihin ja radikaaleihin irtiottoihin ”oikeista” äänitystavoista on paljon enemmän.

Michael Jackson -levytykset saavat paljon tilaa. Swedien arvostaa tavattomasti sekä työpariaan, tuottaja Quincy Jonesia että Jacksonia itseään (ja kirja on sentään kirjoitettu monta vuotta ennen Jacksonin viimekesäistä kuolemaa, jolloin kaikki rupesivat yhtäkkiä taas arvostamaan Jacksonia).

Kirjan lopun ”past, present and future” -jaksossa on kaksi Swedienin itsensä tekemää haastattelua Robert A. Moogista ja Roger Linnistä. Jälkimmäisessä on mielenkiintoinen detalji klassisen 80-luvun alun rumpukoneen Linn LM-1:n toteutuksesta. Tuohon aikaan digitaalinen ROM-muistitila oli hyvin kallista, joten laite käytti samplejensa kohdalla nykymitassa hyvin matalaa näytteenottotaajuutta (28 kHz) ja vielä 8 bitin resoluutiolla. Tällöin Nyquistin teoreeman mukaisesti toteutetusta laitteesta olisi pitänyt saada ulos korkeintaan 14 kilohertsin taajuisia ääniä, joten rumpu- ja peltisoundit olisivat kuulostaneet suunnilleen villatumpujen läpi soitetuilta. Linn kuitenkin jätti laitteesta pois tavanomaiset DA-muuntimen jälkeiset antialiasointisuotimet, joten ulostulosignaaliin syntyi erilaisia artefakteja ja vääristymiä niille ylätaajuuksille joita signaalissa ei olisi pitänyt lainkaan olla. Rumpu- ja symbaalisoundeissa ne eivät häirinneet, vain toimivat. Vinkeää.

Swedienillä ei tunnu olleen tekovaiheessa juurikaan aikaa kustannustoimittajan kommenteille (Bea-vaimon hyvää oikolukua lukuun ottamatta), joten kirjasta on tullut poukkoileva, paikoin itseään toistava, vähän sekava ja tyylillisesti vähän hutera sellaisella tavalla jota näkee yleensä enemmän omakustanteissa. Lukijalla on myös syytä olla jonninmoiset perustiedot äänitystekniikasta, koska muuten iso osa jutuista menee ohi. Mutta Swedienin rakkaus musiikkiin ja musiikin äänittämiseen huokuu kyllä läpi.

Liikkumattomia kuvia

·

Viikonloppu on mennyt poikkeuksellisen kuvataiteellisissa merkeissä. Turhan usein kuvataiteen harrastus on jäänyt jokakesäiseen Haihatukseen: Haihatus on parhaimmillan loistava, huikean huumorintajuinen ja nokkelan oivaltava näyttely, mutta ei totisesti kaikki kiinnostava sillä silmänilon saralla.

Syvällä eksoottisessa Espoossa vanhassa WeeGee-painotalossa sijaitseva Espoon Modernin taiteen museo on odottanut vierailua kovin kauan. Nyt kun tie löytyi eikä julkuneuvoyhteyskään ollut kovin mutkikas (jokeribussilla 550 pääsee muutaman sadan metrin päähän), siellä voisi käydä toistekin. Saastamoisen säätiön kokoelmasta muodostuva perusnäyttely on silmittömän hieno. Oikeastaan suurempi yllätys oli Tapio Wirkkala -näyttely. Wirkkalahan tunnetaan enimmäkseen lasista ja ennen kaikkea pahamaineisesta Ultima Thule -lasisarjasta (joka meidän perheessämme tunnetaan lempinimellä ”lasinen oksennus”), mutta tämän näyttelyn töiden valtaosa oli puuta – tai tarkemmin ottaen vaneria. Sisääntulossa ensimmäiseksi silmään osuu seinänkokoinen, Ultima Thule -nimeä kantava teos, joka vanhalle tähtitieteen harrastajalle aiheutti välittömän tuttuuselämyksen: Wirkkala on epäilemättä innoittunut tuonaikaisten Kuu- ja planeettaluotaimien tuottamista maisemista ja kartoista.

Muuten Wirkkalan ja hänen luottopuuseppänsä upea laminointijälki sai leikittelemään ajatuksella tehdä kitara (tai basso) samalla tekniikalla – ehkäpä jotakin Gibson V2:n tyylistä…

WeeGeen katon alla on myös Helinä Rautavaara -museo, vanhalle kulttuuriantropologian harrastajalle tietenkin välttämätön visiitti. Kultturiantropologia on täysin mahdoton tieteenala museossa esitettäväksi, eikä tämäkään kokoelma upeasta esillepanosta huolimatta onnistu olemaan muuta kuin valikoima sekalaista kamaa – vaatteita, rituaaliesineitä ja taideteoksia – eri puolilta maailmaa. Mutta omalla omalaatuisella tavallaan Rautavaara valmisti kohtaamaan sunnuntain kuvataidepläjäystä – ja antamaan sille oivan kontekstin: kyseessä oli Ateneumin komea Pablo Diego José Francisco de Paula Juan Nepomuceno María de los Remedios Cipriano de la Santísima Trinidad Ruiz y Picasso -näyttely.

Picasso-näyttelyä on hehkutettu joka paikassa niin kybällä, ettei sillä oikeastaan ollut mitään edellytyksiä olla hypen mittainen. Julmetun komea näyttely, kyllä – ja yläkerran valikoima suomalaisia Picasso-vaikutteisia töitä täydensi settiä loistavasti. Helinä Rautavaaran kokoelman vilkaisun jälkeen minun silmäni poimivat tietysti eniten Picasson töiden runsaita vaikutteita afrikkalaisesta, aasialaisesta ja eteläamerikkalaisesta taiteesta. Tietysti myös hersyvä huumorintaju ja lämmin, maanläheinen erotiikka vetoavat. Ja kyky poimia tilanteista, asetelmista, maisemista ja näkymistä jokin oleellinen todellisuuden taso, jota ei aina tule huomanneeksi.

Oheinen Picasson grafiikanlehti ei ollut Ateneumissa. Se roikkuu Sörnäisissä sijaitsevan Lääkäriliiton hulppean talon yläkerran kahvilan seinällä Chagall-vedoksen ja toisen Picasson vieressä. Kelpaisi minullekin. Tämä nimenomainen kuva, siis.

Lähdeaineistohankintoja

· 2 kommenttia ·

Kirjaprojektin alkuvaiheisiin kuuluu projetikansion perustamisen lisäksi myös lähdemateriaalin hankinta. Vaikka Muurahaispuun kirjoitustyö on suunnitelmissa vasta yli vuoden päästä, olen pikkuhiljaa alkanut haalia materiaalia niistä asioista joiden arvelen liittyvän tarinaan.

Juha Siltalan Sisällissodan psykohistoria sekä Pertti Haapalan ja Tuomas Hopun Sisällissodan pikkujättiläinen ovat tavallaan itsestäänselvyyksiä joihinkin kirjaan hahmottelemiini asioihin. Kirjamessuilta saadun KirjaIN-lehden muuan juttu mainitsi parilla sanalla erään mielenkiintoisen vuoden 1944 episodin, jota saattaisin hyvinkin hieman revitellä lievästi vaihtoehtohistoriallisessa hengessä. Henrik Meinanderin Suomi 1944 kertoo juuri oikeasta ajasta, ja ainakin sisällisluettelon perusteella myös oikeista asioista. Heather Pringlen Himmlerin suuri suunnitelma on kirjahankkeen kannalta ehkä hieman marginaalisempi, mutta vain hieman. Vaikka itse suhtaudun ihmisrotumyyttiin yhtä epäluuloisesti kuin horoskooppeihin ja jokseenkin samasta syystä – molemmissahan on kyse vaikeasti määriteltävien ja äärimmäisten epämääräisten ominaisuuksien pakottamisesta keinotekoiseen luokitteluun keinolla millä hyvänsä – kirjahanke sivunnee näitä asioita. Ehkä. Kenties.

Pinon muut kirjat on hankittu muista syistä. Acropolis – You can still hear the marble breathing osittain matkamuistoksi ja osittain nostalgiasyistä: rakastin pienenä tuollaisia kirjoja, joiden kuviin saattoi kuvitella itsensä vaeltamaan muinaisaikojen maailmaan. Myöhemmin itse on vain vaihtunut kirjojen roolihahmoiksi. Bruce Swedienin äänitystekninen muistelmateos Make Mine Music ja Karl Coryatin Guerilla Home Recording ovat osittain ihan oman kotistudiotoiminnan tueksi, osittain Oman studion mahdollisten tulevien inkarnaatioiden varalta.

Pinosta puuttuu vielä China Miévillen tuore romaani The City & The City (tai ehkä pikemminkin The City & ytiC ehT), jota aloittelin lentomatkalla Ateenasta Frankfurtin kautta kotiin. Vaikuttaa kiinnostavalta – kuten Miévillen teokset yleensäkin – mutta lisää sitten kun olen päässyt loppuun asti.

Paluu lordi Elginin rikospaikalle

· 2 kommenttia ·

Olen viimeksi käynyt Ateenassa kesällä 1968. Olin kuusivuotias, menossa (vuoden verran alaikäisenä) kouluun ja oppinut lukemaan jonkin verran aikaisemmin, joten ensimmäisiä koskaan lukemiani kirjoja oli Kreikan matkaopas. Erotan yhä edelleen doorilaisen, joonialaisen ja korinttilaisen kapiteelin toisistaan, enkä minä ollut se joka pitkän matikan lukioluokan historiankokeessa puhui pylväiden yhteydessä ”epiteelistä”.

Muistaakseni Akropoliilla oli pyörryttävän kuuma. Muut matkan muistot sekaantuvat helposti äitini (kuvassa pikkusiskoni kanssa) matkasta kertomiin juttuihin, joten en ole aina ihan varma mikä on oikeasti koettua ja mikä äidin mehevöitetty tulkinta asiasta.

Matkan ajankohta oli tietysti nolo: edellisvuotisen raa’an sotilasvallankaappauksen johdosta kaikki selkärankaiset suomalaiset(kin) tietenkin jättivät Kreikan moneksi vuodeksi väliin. Siitä syystä matkoja sai halvemmalla – vaikka kalliita ja harvinaisiahan ne olivat silti. Siihen aikaan ei niin vain piipahdettu kaupunkilomalle pitkän viikonlopun ajaksi, kuten nykyään.

Joka tapauksessa Akropolis oli edelleen vaikuttava paikka, ja Parthenon melkoinen jötkäle raunioksensa. Vanhan arkeologi-wannabe-hasbeenin pakkokäyntikohteisiin kuului tietysti Akropoliin lisäksi upouusi Akropolis-museo ja perinteikäs Ateenan arkeologinen museo.


Toisin kuin Sami Kosken, Mika Rissasen ja Juha Tahvanaisen sinänsä tavattoman ansiokas ja tarpeellinen Hävityksen historiaa väitti, vain vähän vajaa kaksituhatvuotias Parthenon ei ollut mitenkään priimakunnossa vuonna 1687, jolloin venetsian armeijan kaksi mörssäriammusta räjäytti rakennukseen jemmatun turkkilaisten ruutivaraston. Koko temppelin kattava katto oli palanut jo vaivaiset kuutisensataa vuotta rakennuksen valmistumisen jälkeen. Sen jälkeen tuho- ja tihutöitä olivat jatkaneet historian luultavasti ahkerimmat ja säälimättömät kulttuuriperinnön tuhoajat: kristityt. Parthenon palveli monta sataa vuotta kirkkona, ja kaikki pakanajumaluuksien kuvat moukaroitiin irti seinistä ja katoista. Kun kirkko muutettiin sittemmin moskeijaksi, se sai ilmeisesti olla suhteellisen entisellään, lähinnä kait siksi että kaikki Abrahamin lasten uskonto(j)a vastaan julistava oli ehditty tuhota jo kauan sitten. Loisteliaan ulkopylväikön sisäpuolelle pystytetty kirkontorni vain muutettiin minareetiksi.

Akropoliin historia ja jylhän linna- ja temppelikukkulan arkeologia ovat kauniisti esillä aivan lähelle rakennetussa upouudessa Akropolis-museossa. Loistavan sijainnin ja runsaiden lasiseinien vuoksi yksi keskeisiä näyttelyesineitä on itse Akropolis: Kreikan ilmastossa yletön lasiseinäisyys ei ole niin järjetöntä ja epäfunktionaalista täällä arktisessa ilmastossa.

Lasia on käytetty seinien sijaan myös lattioissa.

Idea on saanut alkunsa ilmeisesti siitä, että museon perustuksia kaivettaessa löytyi runsaasti raunioita varhaiskristillisen ajan Ateenasta – missäpä Attikassa voisi taloa tehdä paikkaan jossa ei ole alla entisten talojen kerrostumia! – jotka piti säilyttää tutkimusta varten, ja osaksi museota. Kaivaukset jatkuvat lasikaton alla, ja museokävijät pääsevät katselemaan työn tuloksia lasilattian läpi. En kärsi mitenkään pahasti korkean paikan kammosta, mutta kieltämättä lasilattioilla kävely aiheutti… tuntemuksia. Ideaa on sovellettu museon muissakin sisätiloissa niin että monessa kohtaa voi ylemmän kerroksen näyttelyesineistöön tutustuessaan vilkaista samalla alaspäin mitä alakerrassa on samassa kohtaa. Bonuksena saleihin saadaan runsaasti luonnonvaloa: kun patsaat sun muut on vielä sijoitettu niin että yleisö pääsee kävelemään niiden ympäri, esineistöä on mahdollista nähdä kohtuullisen hyvin sellaisena kuin miten ne on aikanaan tarkoitettukin katsottavaksi. Yhdellä erolla, tietysti: antiikin aikana marmoriveistokset maalattiin kirkkailla väreillä, nyky-yleisö joutuu tyytymään kiven omaan, vuosituhansien kellastuttamaan väriin.

Museon ylin, muuhun museoon nähden hieman vinoon käännetty kerros on varattu Ateenan suojelusjumalan Pallas Athenen temppelille, Parthenonille. Keskeisellä sijalla ovat tietenkin temppelin seinä- ja kattorakenteiden loisteliaat korkokuvat ja friisit. Tai olisivat, ellei pahamaineinen rautakankea heilutellut vandaali lordi Elgin olisi repinyt kaikkea mielestään arvokasta väkivalloin irti seinistä – ja samalla tuhonnut yhtä ja toista mielestään arvottomampaa taidetta – ja rahdannut kotilinnaansa Skotlantiin. (Sittemmin ne päätyivät British Museumiin, missä Lontoon saastunut ilma ja puhdistamisyritykset aiheuttivat lisävahinkoa.) Niinpä Ateenan museossa on lähinnä kipsijäljennöksiä.

Siitä huolimatta uusi Akropolis-museo on ehdottomasti näkemisen arvoinen: kyse on hienosti toteutetusta modernista museosta.

Ateenan arkeologinen museo puolestaan oli loistelias esimerkki erinomaisesta vanhanaikaisesta museosta. Ei multimediahärpäkkeitä (no, oli yhdessä salissa varovaisia kokeiluja), vain paljon tavaraa vitriineissä ja kaksikieliset selostukset vieressä.  Toisaalta harvassa maailman museossa on niin paljon niin kuuluisia esineitä. Emme luultavasti käyneet täällä vuoden 1968 matkalla, luultavasti kyllä muistaisin muuten ainakin Heinrich Schliemannin Mykenestä löytämän ns. Agamemnonin kuolinnaamion. Antikytheran laitteesta kiinnostuin vasta myöhemmin, ja sen asteikko on yksi elementeistä 391:n kannen kuvayhdistelmästä. Kirjassa on kyse aikamatkustuksesta, ja mitä ihmettä Antikytheran laite sitten alkuaan tekikin, niin ainakin sillä oli tekemistä ajan kanssa.

Livenä vekotin – tai sen kaksituhatta vuotta meressä maanneet jäännökset – on vielä odotettuakin vaikuttavampi siksi, että se on niin pieni: isoimman kappaleen ison rattaan halkaisija ei ole edes vaaksaa. Siihen nähden hienomekaanisen laitteen pikkutarkka mekaniikka on aivan mielettömän hienoa työtä. Ei ihme, että joissakin huippuyksilöuskovaisissa piireissä laitetta on epäilty legendaarisen Arkhimedeen tekoseksi.

Lisäksi Ateenasta löytyi hieno M. C. Escherin taiteen näyttely, ja bysanttilaisen museon kellarista toinen, jossa pyrittiin (vähän kömpelösti) linkittämään Andy Warholin teoksia hänen itäeurooppalaiseen taustaansa ja ikonimaalausperinteeseen. Ajatus on tietysti aivan pätevä, ja yhtäläisyyksiä on helppo nähdä. Minulle näyttelyn ahaa-elämys tapahtui kuitenkin pienten Mao-kuvien sarjan äärellä (se ei ollut tämä, mutta samantapainen). Sali oli tyhjä, joten kehtasin työntää nenäni lähelle kuvaa ja kokeilla katsoa sitä stereokuville tarkoitetulla kierosilmätekniikalla. Näkymä oli hurmaavan moniulotteinen ja kiehtova. Täytyy kokeilla toistekin.

Pikkuvirkamiehen… öh… kasvukertomus

· Yksi kommentti ·

Minun piti mennä jo tuoreeltaan katsomaan eteläafrikkalais-uusiseelantilainen tieteiselokuva District 9, joka selvästikin pelailee vähän samanlaisella asenneilmastolla kuin minkä ansiosta Karstan henkilöt ovat päätyneet siihen jamaan kuin ovat päätyneet. Alkusyksyyn kertyi kuitenkin erinäisiä iltoja vieviä aktiviteetteja – kuten äidin asunnon tyhjennys – joten tilaisuus koitti vasta nyt.

Elokuvan lähtökohta on herkullinen: valtava muukalaisten avaruusalus on haaksirikkoutunut Maahan, ja aluksen miljoonaväestö on tilapäisesti asutettu Johannesburgin slummiin. Muukalaiset tykkäävät autonrenkaiden pureskelusta ja kissanruoan syömisestä, näyttävät jonkinlaisilta kaksimetrisiltä ja kaksijalkaisilta äyriäisiltä, ovat enimmäkseen suhteellisen harmittomia – ja kiistämättömän vastenmielisen näköisiä ja oloisia. Tämä antaa tietysti mahdollisuuden tarkastella Etelä-Afrikan kipeää lähimenneisyyttä ja sen irvokkaita puolia scifimäisen tyylikkäästi vääristyneessä peilissä – joskin ymmärtääkseni tällä kertaa pikemminkin vähätellen kuin liioitellen.

(Enkä itse asiassa lainkaan hämmästele, sivumennen sanoen, että nigerialaiset ovat hermostuneet elokuvasta.)

Elokuvan päähenkilöksi kohoaa aluksi perin montypythonmainen virkamies, joka tyytyväisenä hoitaa hieman sottaista mutta pitkällä tähtäimellä kaikkien parhaaksi tarkoitettua muukalaisväestön lisääntymisen hillitsemistehtäväänsä onnellisena ja asiastaan vakuuttuneena. Valitettavan pian hän kuitenkin kompastuu yhteen tieteiselokuvien latteimmista kliseistä ja koko homma alkaa mennä vauhdilla alamäkeä. Seuraavaksi käsikirjoitusosasto alittaa itsensä marssittamalla valkokankaalle Absoluuttisen Pahan yhtenä  kolmesta kaikkein kuluneimmista Hollywood-scifi-inkarnaatoistaan.

Loppupuolella työryhmän ideattomuutta ja aivottomuutta korostetaankin näyttävästi paiskomalla verta ja suolenpätkiä pitkin valkokangasta ja paljastetaan, ettei scifielokuvien maailmoissa kannata yrittää tehdä bisnestä suinkaan geeni- tai asetekniikan kaltaisilla ääliöaloilla: ei, todella suuret rahat odottavat ottajaansa ”Valitettavasti meidän on kerrottava, että poikanne on menehtynyt työtehtävissä suojellessaan Absoluuttisen Pahan loukkaamattomia etuja” -kukkavihkojen ja -suruadressien tuotannossa ja jakelussa.

Sääli. Alun perusteella työryhmällä oli käsissään helmi, ja ovela uutiskatsaus/dokumenttielokuva -kerrontatyylikin toimi oikeastaan aika hyvin loppuun saakka. Kesällä, kun elokuvasta alkoi tulla ensimmäisiä ennakkotietoja, ehdin jo vähän toivoa että tässä tulisi lääkettä pinttyneeseen epäluulooni sf-elokuvia kohtaan, mutta eipä niin onnellisesti käynyt. Ehkäpä on odotettava niin kauan että ison budjetin sf-leffoja alkavat rahoittaa muutkin kuin amerikkalaiset, joiden Absoluuttinen Paha -fiksaatioon ei tunnu auttavan mikään muu kuin tukevat betoniaidat ja syntyvyyden pakkosäännöstely, jos nekään.

Kertoma

·

Luin Ursula K. LeGuinin The Tellingin (2000) suhteellisen tuoreeltaan. Koitimme ystäväni Evan kanssa saada kirjaa siihen aikaan Liken alamerkkinä toimineen Kääntöpiirin kustannusohjelmaan, mutta korkeammat tahot katsoivat, että LeGuin on WSOY:n kirjailija. Sittemmin on tietenkin käynyt selväksi, että Södikaa kiinnostavat vain LeGuinin fantasiakirjat. The Telling on ”scifiä”, osa LeGuinin loisteliasta ”hainilaista sykliä”, johon ovat kuuluneet myös hänen läpimurtoteoksensa Pimeyden vasen käsi, minulle hyvin tärkeä kirja Osattomien planeetta ja varhainen ekoscifiteos Maailma, vihreä metsä. Tänä vuonna The Telling ilmestyi lopulta suomeksi BTJ:n kustantamana.

Kirjan nimestä käytiin laajaa keskustelua Risingshadow.netin sivuilla kirjan ollessa vielä käännösvaiheessa. ”The Telling” on teoksessa erittäin keskeinen käsite, jolle ei löydy helposti kovinkaan itsestäänselvää suomennosta. Minun ehdotukseni olisi ollut Kertoma – matematiikasta tuttu termi vähän uudessa merkityksessä. Itse kirjassa ”The Tellingin” käännös on ”Suuri Tarina” enkä ole ihan vakuuttunut siitä että termi on onnistunut. Kyse ei ole yhdestä tarinasta, vaan pikemminkin monien pienien tarinoiden kertomisen, välittämisen, oppimisen ja säilyttämisen perinteestä. Jyrki Iivosen suomennoksen nimi Kahdesti haarautuva puu viittaa kirjassa usein esiintyvään symboliin ja on siinä mielessä kohtuullisen onnistunut.

LeGuin on tunnetusti koulutukseltaan sosiaaliantropologi ja se näkyy tässä kirjassa vieläkin selvemmin kuin hainilaissyklin muissa teoksissa. Tämän tieteisromaanin tiede on nimenomaan kulttuuriantropologia. ”Ekumeenin tarkkailijan” tittelillä Aka-nimisellä syrjäisellä planeetalla toimiva päähenkilö Sutty on oikeastaan hyvin puhtaasti tekemässä etnografista kenttätutkimusta. Työssään hän joutuu pohtimaan myös oikeuttaan sekaantua tutkimuskohteensa toimiin silloin, kun hän kokee todistavansa hirvittävää vääryyttä. Siltä osalta kirjan tematiikka tuo mieleen Strutgatskin veljesten klassikon Hankalaa olla jumala.

Sutty on elänyt nuoruutensa yksijumalaisen uskonnollisen despotismin keskellä, ja hän näkee Akan vallanneessa ateistisessa järjenpalvonnassa aivan liikaa samoja piirteitä. Asia on hänelle hyvin henkilökohtainen, monestakin syystä, ja puolueettomana tarkkailijana pysyminen osoittautuu jotakuinkin mahdottomaksi. Hänen ratkaisunsa on yrittää auttaa säilyttämään uuden hallinnon vainoamaa tarinankerrontaperinnettä, vanhoja kirjoituksia ja vanhoja kirjoja, jotka ”järkevät” modernistit yrittävät tuhota taantumuksellisena uskonnollisena roskana.

LeGuinin Aka-planeetta on tulkittu usein Kiinaksi, ja tähän suuntaan tietysti viittaavat myös vanhojen teosten ”käsitemerkki”-kirjoitus sekä se, että se vanhakaan uskonto (tai vanhat uskonnot) ei sisältänyt mitään mitä voisi (Maan, ts. länsimaisen kulttuurin näkökulmasta) pitää jumaluutena. LeGuin on liian fiksu rakentamaan täydellistä maailmaa tai täydellistä teologiaa. Suttyn hahmon kannalta on paljon parempi kirjallinen(kin) ratkaisu laittaa hänetä ihmettelemään uskontoa (tai ”uskomusjärjestelmää”, tai ”perinnettä”) josta hän erottaa vain irrallisia, sekavia palasia, jotka eivät suostu asettumaan kovinkaan hyvin hänen terralaisiin käsityksiinsä uskonnon aineksista.

Tieteisromaaniksi Kahdesti haarautuva puu on rytmiltään harvinaisen verkkainen. Mitään suurta ei tapahdu, ja suurin osa pienistäkin asioista tapahtuu rivien välissä – ja muuttuu suureksi, jostakin näkökulmasta katsoen. Jotkut ongelmat löytävät ratkaisunsa, jotkut ratkaisut muodostavat uusia ongelmia. Moni asia jää auki, kuten todellisessakin elämässä. Tämä on hiljaisessa rytmissään hieno, kaunis ja monessa suhteessa myös viisas kirja.

Tarinoiden synty

· 3 kommenttia ·

Tarinoiden – sekä faktan että fiktion – kertominen, ja taide ylipäänsä, on osa kaikkia tunnettuja ihmiskulttuureja, ja mahdollisesti ainutlaatuista juuri ihmisille. Tämä tosiasia on antanut aiheen uusiseelantilaiselle Nabokov-tutkijalle Brian Boydille kehitellä ajatusta evolutionäärisestä kirjallisuudentutkimuksesta. Tuloksena on teos On the Origin of Stories (Belknap/Harvard 2009).

Kirjan nimi viittaa tietenkin Darwiniin, ja Boyd lähteekin kehittelemään ajatuksiaan kertaamalla evoluutioteorian perusteita (sellaisena kuin ne tätä nykyä ymmärretään) ja sovittamaan fiktion kehittymisen ajatusta ihmislajin pärjäilykamppailuun viimeisten satojen tuhansien vuosien aikana. Boyd on liian fiksu ja tietää evoluutiosta aivan tarpeeksi ollakseen menemättä halvimpaan evoluutiohalpaan: ”Hyvä tarinankertoja saa enemmän pesää, ts. enemmän jälkeläisiä.” Ei homma niin yksinkertaisesti mene tällaisella eläinlajilla, jonka yhteisöllisyys lähentelee muurahaispesän tiiviyttä ja jonka elämässä ja hengissäselviämisessä altruismi on aivan oleellinen piirre. Boyd liittää fiktion kehityspsykologien suosimaan ”mielen teorian” käsitteeseen: siihen, kun lapsi tajuaaa että muillakin ihmisillä on samantapainen mieli kuin hänellä itsellään.

Jos tarinoiden kertominen parantaa mielen teorian tajuamista yhteisön jäsenissä, myös yhteisön kyky selviytyä paranee: ruoanetsintä on koordinoidumpaa, puolustautuminen petoja ja muita luonnonvoimia kohtaan tehokkaampaa. Boyd ei taida missään vaiheessa kirjaa mainita sanaa ”meemi” (vaikka viittaakin kyllä Dawkinsiin useita kertoja), mutta hieman samanlaista ideaa on ilmassa.

Boydin tavoite ei ole kuitenkaan pelkästään esitellä teoriaa tarinoiden synnystä, vaan hän rakentelee evoluutioteoriaansa nimenomaan kirjallisuudentutkimuksen ja -kritiikin tarpeisiin. En tunne näiden alojen keskustelua tai perinnettä kovin hyvin, joten kirjan loppupään lukeminen meni aika kursoriseksi. Sitä ennen Boyd kuitenkin pohtii evoluutiokirjallisuusteoriansa pohjilta Homeroksen Odysseiaa ja Dr. Seussin lastenkirjaa Horton hears a Who!, ja herätti minussa melkoisen kiinnostuksen poimia niistä ainakin edellinen hyllystä ja lukea, lopultakin, läpi.

*  *  *

Mitä taustatyön tekemiseen tulee, Helsingin Sanomien tiedetoimittaja Timo Paukku esitti tämänaamuisen lehden Tiede & Luonto -osion tiedehenkistä musiikkia käsittelevän pääjutun tapauksessa äärimmäisen huonoa esimerkkiä olemalla vaivautumatta tarkistamaan ennen kaikkea lauluntekijänä tunnetun matematiikan lehtorin Tom Lehrerin (1928-) kohdalla edes hänen nimensä oikeinkirjoitusta. Hyi olkoon! Ja kyllä Lehrerillä on muitakin hienoja lauluja kuin tuo Gilbert & Sullivan -melodiaan perustuva kertakäyttövitsi ”The Elements” (jonka alkuaineista osa on sitä paitsi keksittyjä), jopa muita tiedehenkisiä lauluja. Oma suosikkini on aina ollut kaunis kevätballadi ”Poisoning Pigeons in the Park”, mutta koska nyt on syksy, niin laitettakoon tähän valitettavasti edelleenkin ajankohtainen ”Pollution”:

Kieli on (yhä edelleen) virus ulkoavaruudesta

· 2 kommenttia ·

En voi väittää olevani mikään erityisen antaumuksellinen Laurie Anderson -fani, mutta vuonna 1988 julkaistu konserttielokuva Home of the Brave teki kyllä vaikutuksen. (Saisivat lopultakin julkaista jutun dvd:llä.) Andersonin tausta on klassisessa musiikissa ja lyhytelokuvissa, mutta hänen ilmaisunsa kehittyi vähitellen kohti kokeellista elektronista musiikkia ja performanssitaidetta. Home of the Brave oli huikean huumorintajuinen synteesi tästä kaikesta.

Soittamisen harrastajalle leffasta jäi mieleen myös joukko hulvattomia soitinteknisiä innovaatioita: Maailman kolein analoginen samplensoittaja, eli kieletön viulu jossa tallan paikalla oli nauhurin äänipää ja jousenjouhien tilalla pätkä ääninauhaa. Puku, jonka eri kohtiin oli kiinnitetty rumpukoneen padeja, jolloin rumpujensoittamisesta tuli tanssi. Aurinkolasit, joiden kehyksissä oli kontaktimikit vahvistamassa pään ääniä, kuten leukojen loksauttamista kiinni. Niin, ja elokuvan lopun paritanssi William S. Burroughsin kanssa.

Elokuvan jälkeen kontaktit Andersonin ilmaisuun ovat olleet lähinnä sattumanvaraisia, joten tilaisuus nähdä hänet livenä Juhlaviikkojen Huvilateltassa oli toki käytettävä hyväksi. Visuaaliset elementit oli karsittu minimiin – lavallahan oli Andersonin lisäksi soittamassa vain kosketinsoittaja Serth Calhoun ja Andersonin elämänkumppani Lou Reed kitaristina, joten kaikkien oli keskityttävä ensisijaisesti äänimaiseman tuottamiseen. Silti homma toimi hienosti ja kuulosti miltei välittömästi vanhoilta levyiltä ja elokuvasta tutulta Andersonilta. Käytössä oli myös vanha temppu muuntaa puheääni elektronisesti miehen ääneksi – tekniikka on kehittynyt sen verran, että nyt puheesta sai paljon paremmin selvää.

Ja, ennen kaikkea, ne tarinat. Yllättävät näkökulmat, omalaatuiset muistot, keskustelujen katkelmat. Eräänlainen nykytodellisuuden lausuttu tieteiskirjallisuus, vaihtoehtohistoria joka on sittenkin täysin totta tänään ja kaikille tuttua. Dystopiat jotka ovat niin tosia ja arkisia että ovat hulvattoman hauskoja.

Lou Reed pääsi soittamaan välillä muutaman omankin sävelmänsä. Hänen ilmaisunsa on paljon hiomattomampaa ja karumpaa, mikä lomitti loppujen lopuksi varsin tyylikkäästi Andersonin hiotumpaa ilmaisua. Myös sanoitusten vahingossa kuultujen kahvilakeskustelujen henki toimi kokonaisuudessa, joka hyvin pitkälti (edelleen) käsitteli kommunikaatiota. ”Pale Blue Eyes” on monille minun laillani suomalaisessa uudessa aallossa marinoituneille tutumpi Se-yhtyeen lauluna ”Mitä me tehdään?”, Reedin oma versio pelaili hyvin samanlaisissa tunnelmissa.

S totesi keikan jälkeen menneensä katsomaan Lou Reediä, mutta tykänneensä Laurie Andersonista. Kuten, epäilemättä, moni muukin.

Pistetäänpä loppuun kahdeksankötlukuinen versio Andersonin kenties toiseksi tunnetuimmasta kappaleesta ”Language Is a Virus”. (Tunnetuin on tietysti yllättävä ensihitti ”O Superman”.) Klippi väittää olevansa Home of the Bravesta, mutta tämä on kyllä minusta eri versio (ja ainakin eri versio kuin leffan soundtracklevyllä). Kokoonpanokin on eri, mutta olin tunnistavinani kyllä leffassakin mukana olleet kosketinsoittaja Joy Askew’n ja kitaristi Adrian Belew’n.

Anderson on tänäkin iltana Huvilassa, tosin keikka lienee loppuunmyydyhkö.