Kategoria: kulttuuri

Koko elämä katseessa

· 2 kommenttia ·

Joskus kouluaikoina kävimme luokan kanssa taidenäyttelyssä, muistaakseni Ateneumissa. Siinä ei ole mitään ihmeellistä. Ihmeellisempää on, että näyttely teki minuun niin suuren vaikutuksen että kävin siellä itse uudelleen, omilla rahoilla. Toisaalta siinä ei ole mitään ihmeellistä, koska kerran kyseessä oli niin ihmeellinen taiteilija kuin Juhani Linnovaara.

Tuohon aikaan Linnovaara teki paljon teknisesti tavattoman huoliteltuja töitä, enimmäkseen muotokuvia, joissa poseerasi… jokin. Niitä joitakin on sanottu sammakoiksi, monet niistä voisivat olla tuntemattomia metsäneläimiä – vaikkapa Johanna Sinisalon peikkoja – jotkut voisivat olla jonkinlaisia avaruusolentoja. Esimerkiksi tuo vieressä oleva pianisti teoksessa ”Kuutamosonaatti II”, joka toimi myös sen vuoden Helsingin Juhlaviikkojen julistetähtenä.

Monet näistä hahmoista asettuivat tauluun kuin valtiaat, monarkit, mestarit, huippuyksilöt, mutta heidän katseensa paljasti heistä muuta. Heidän katseensa paljasti, että monarkki, valtias, mestari, huippuyksilö pelkäsi tavattomasti, ettei hänestä pidettäisikään. Että joku olisi hänelle ilkeä.

Työt vetosivat, ja tulin itsekin leikitelleeksi sittemmin Kuutamosonaatin ideoilla toimiessani yhden numeron verran Kulttuuri-Sykloidin päätoimittajana ja kannentekijänä.

En ole vuosikymmeniin ollut Linnovaaran töiden kanssa missään tekemisissä, mutta nimi sattui taannoin lehdestä silmiin: Didrichsenin taidemuseossa on parhaillaan Juhani Linnovaaran retrospektiivinen näyttely. Ja näiden omituisten, surullisten, haikeiden ja epävarmojen alieneiden lumo on edelleen tallella. En välttämättä ole niin hirveän innoissani Linnovaaran muusta tuotannosta, mutta tämä 1970-luvun aineisto on edelleen mieletöntä.

Tosin nyttemmin on eräs pieni assosiaatio-ongelma: eräässä George Lucasin elokuvassa esiintyvä hessuhopomainen avaruusolento, jonka nimeä en suostu sanomaan, näyttää kiusallisen paljon Linnovaaran alieneiden maailmasta karanneelta.

* * *

Mainio kulttuurilauantai jatkui Kuusisaaresta Le Havreen.

Entinen Radio Cityn ja nykyinen Radio Helsingin dj Norppa oli kuulemma saanut kuulijoiden kiukkua niskaansa vertaamalla Aki Kaurismäen uuden elokuvan tarinaa Disney-elokuviin. Itse pidin Norppaa vastenmielisenä (joskin aika hyviä levyjä soittavana) ääliönä jo Cityn kulta-aikoina, eikä hänen ohjelmansa satunnaiskuuntelu ole antanut aihetta uudelleenarviointiin. Tässä tapauksessa täytyy kuitenkin myöntää, että väitteessä on vinha perä. Piirrettynä, puhuvien eläinten maailmaan siirrettynä, elokuvan tarina olisi silkka Disney-pastissi. Jean-Pierre Daroussinin näyttelemä rikoskomisario Monet sopisi olemuksensa viime piirrettä myöten Disney-elokuvaan.

Mutta Kaurismäen elokuvien katsomiseen – ja niiden rakastamiseen – on muitakin syitä kuin tarina. Myös Le Havre on visuaalisesti mielettömän upea: kuvat ja värit on rakennettu kauniisti kuin taulut. Sekin sijoittuu satumaailmaan, jossa yhdistyy luontevaksi kokonaisuudeksi piirteitä ja ilmiöitä nykyajasta siirrettynä 1950-lukua lähentelevään miljööseen. Ranskankielinen dialogi kärsii siitä, että kielitaidoton katsoja joutuu turvautumaan tekstitykseen, niukkasanaiset vähätelmät ja absurdia lähentelevät tokaisut menettävät tehoaan Suomeen sijoittuviin elokuviin verrattuna. Mutta silti oleelliset teemat ovat tallella: pienten ja syrjäytyneidenkin ihmisten yhteisön voima joka on valmis auttamaan apua tarvitsevaa muukalaista. Ja katseet. Katseet ovat Kaurismäen elokuvissa aivan oleellinen asia. Ne kertovat kaiken sen minkä dialogi jättää tarkoituksellisesti kertomatta.

Itselleni Le Havre ei ollut yhtä vahva kokemus kuin vaikkapa Mies vailla menneisyyttä, mutta hieno, näkemisen arvoinen elokuva yhtä kaikki.

Tiibettiläisessä kaivossa

·

Vesan kirjoitus kirjoittamisestaan kertoi juuri siitä, miksi minä yritän tehdä ennen kirjan kirjoittamista mahdollisimman yksityiskohtaisen plarin siitä, mitä kirjoitettavassa kirjassa tapahtuu, luku luvulta. Ennen tämän metodin käyttöönottoa en yleensä onnistunut saamaan sankareitani edes pahaan pulaan: useinmiten sankari totesi viimeistään toisen luvun alussa, ettei hänen tarinaansa itse asiassa kannata kertoa, ihan tyhmä juttu, antaa olla.

Mutta voi olla, että jossakin mielen perukoilla on kummitellut myös tarina, jota olen usein kertonut. Olen kuullut sen isältäni, joka puolestaan on sen kuullut joltakin vanhalta toimittajakollegaltaan, joka on saattanut olla jopa tekemisissä asianosaisten kanssa, joten tarina on epäilemättä tosi. Vanhana Punavyö-lukijana minua viehättää myös, että tarina kertoo Uuno Hirvosesta, joka tunnetaan paremmin kirjailijanimellään Simo Penttilä.

Hirvonen kirjoitti viikkolehteen seikkailukertomusta, jonka Tiibetissä seikkailevat päähenkilöt olivat joutuneet retkillään todelliseen liemeen: he olivat paenneet vihaisia munkkeja vanhaan, kuivuneeseen kaivoon, missä he yrittivät väistellä munkkien kaivon reunalta heittelemiä kivenlohkareita.
Tässä kohtaa jakso päättyi. Tuotuaan tekstin toimitukseen Hirvonen katosi. Se ei ollut mitenkään harvinaista – hänellä oli taipumusta toisinaan kadota moneksi viikoksi ja palata sitten töihin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Seuraavan viikon lehteen jouduttiin painamaan pieni anteeksipyyntö: ”Valitettavasti emme teknisistä syistä johtuen onnistuneet saamaan seuraavaa jaksoa tähän numeroon, se julkaistaan ensi viikolla…”
Hirvonen pysyi edelleen kateissa, ja toimitukseen tulvi kiukkuisia kirjeitä puuttuvasta seikkailukertomuksesta. Hirvonen pysyi edelleen kateissa, joten päätoimittaja ilmoitti: ”Sinä ja sinä, te kirjoitatte seuraavan jakson.”
Mikäs siinä sitten auttoi. Toimittajaparat asettuivat illalla tyhjenneen toimituksen pöydän ääreen, sytyttivät nortit ja alkoivat pohtia tarinalle jatkoa. Ja pohtivat. Ja pohtivat. Ja pohtivat. Kuinka kauan he sitten pohtivatkin, he eivät millään keksineet, miten Simo Penttilä olisi voinut pelastaa sankarit siitä pulasta, johon nämä olivat joutuneet. Tekstin oli kuitenkin oltava valmiina painoon seuraavana aamuna, muuten ei hyvä heiluisi. He pohtivat. He pohtivat. Kunnes toisella heistä välähti.
Seikkailukertomuksen seuraava osa ilmestyi seuraavassa numerossa. Se alkoi: ”Selvittyään kuin ihmeen kaupalla tiibettiläisestä kaivosta…”

Ei, tuohon en halua joutua. Enkä myöskään ota sitä riskiä, että jos minä katoan tai kuukahdan, joku rassukka joutuu tuollaiseen liemeen, kun kustantaja (hah!) vaatii häntä viimeistelemään kesken jääneen mestariteoksen kiihkeästi odottaville lukijoille. Siksi minulla on lukusuunnitelmaplarit.

Plarin ansiosta Muurahaispuun kirjoittaminen on mukavasti kallistumassa loppuaan kohti. Ei plari siinä mielessä raamattu ole ettenkö uskaltaisi tehdä siihen poistoja, täydennyksiä ja muutoksia. Itse asiassa lisäsin väliin yhden ylimääräisen luvun ja olen pari muuta lukua yhdistänyt yhdeksi, kun se on tuntunut rytmin ja tarinan kuljetuksen kannalta mielekkäämmiltä. Muutamien henkilöiden motiivit toimia niin kuin he toimivat ovat muuttuneet ja uskoakseni muuttuneet paremmin perustelluiksi. Useimmat ”miten minä tästä kohtauksesta taiteilen jutun seuraavaan kohtaukseen?” -ongelmat tuntuvat ratkeavan viimeistään yöunien tai aamuisen uintiretken mittaan. Ja kirjoitusnopeus on ollut viime viikot vallan reipas.

Joten ei tässä bloggauksessa sitten puututtukaan päivänpolitiikkaan muuten kuin kiittämällä lopussa Pekka Haavistolla, jolla oli rohkeutta tavata Helsingissä vieraileva ihmisoikeusaktivisti, joka ei (enää) ole poliittinen toimija ja josta ei sellaista koskaan pidä tullakaan: teokratioiden aika on ohi. Niin, ja toteamalla että Björn Wahlroosilla on ilmiselvästi aivan liikaa vapaa-aikaa. Menisi vaikka mäkkärin kassalle tekemään rehellistä työtä, niin hänestäkin olisi hyötyä ihmiskunnalle.

Etelä-Afrikan ääni

·

Mika Kaurismäen dokumenttielokuva Mama Africa (2011) toimi, noin periaatteessa, ihan hyvin, mutta jotenkin jäi vähän sellainen fiilis että olisi se tällä(kin) materiaalilla toimia vielä paremminkin.

Aihehan on mitä oivin, ja elokuvansa ansainnut. En koskaan nähnyt Mirian Makebaa (1932–2008) livenä, mikä nyt kaduttaa: hän oli ilmeisen vahva, karismaattinen esiintyjä, jonka tyylikirjo ylsi silkasta jazzista ja eteläafrikkalaisista perinnelauluista vahvaan, moderniin, monikulttuuriseen afrikkalaisfunkiin. Sen lisäksi hän oli demokratian esitaistelija, joka joutui elämään kolmekymmentä vuotta maanpakolaisena Yhdysvalloissa, Guineassa ja Belgiassa ennen kuin pääsi palaamaan kotimaahansa Etelä-Afrikkaan maan demokratisoitumiskehityksen päästyä alkuun.

Kuten monet tietävätkin, Makeban itsensä oli tarkoitus olla mukana dokumentissa, mutta hän menehtyi sydänkohtaukseen Italiassa konsertin jälkeen ennen kuin kuvauksia ehdittiin aloittaa. Kaurismäkin on saanut kuitenkin kuvattua monia Makeban omaisia,  läheisiä ja työtovereita eri puolilta maailmaa, ja melkoisen määrän dokumentti- ja konserttimateriaalia 1950-luvulta viimeiseen konserttiin asti. Tästä aineistosta on koottu rakenteeltaan suhteellisen perinteinen elämäntarinadokumentti, joka kattaa aihettaan niin monipuolisesti ja yksityiskohtaisesti kuin puolitoistatuntinen elokuva voi.

Mutta minun silmälleni ja korvalleni elokuvassa on yksi vakava vika, ja vaikka se on tällaisissa dokkareissa perin yleinen vika, se on silti katastrofaalisen vakava ongelma: Mirian Makeba oli huikea laulaja, hieno lauluntekijä ja loistava esiintyjä. Miksi hänen ei anneta laulaa elokuvassa kuin pieniä pätkiä kerrallaan? Joka ikinen loistava (ja vanhempien televisiotallenteiden tapauksessa hyvin huolellisesti ja laadukkaasti restauroitu) konsertti- ja studioesiintyminen on pätkitty älyttömäksi ADHD-silpuksi kun on pitänyt saada taas uusi puhuva pää puhumaan. Kyllä teatterissa olisi mielihyvin istunut vielä puolikin tuntia pidempään, jos olisi saanut katsella kokonaisia esityksiä. Mitä Kaurismäki tykkäisi siitä, jos hänen elokuvansa silputtaisiin puolen minuutin pätkiksi, ja niiden väleissä hänen tuttavansa kertoisivat muistojaan kuvauksista?

En suojele teitä taiteelta (tänäkään kesänä)

· 2 kommenttia ·

Viime päivinä on tullut altistuttua kuvataiteelle oikein urakalla. Torstaina kierros alkoi Muu-gallerian No Tricks -näyttelyn avajaisista ja jatkui parin korttelin päähän Tila-gallerian Tässä iässä -näyttelyn avajaisiin. Olen itsekin Muu ry:n (jokseenkin passiivinen) jäsen, mutta syy avajaiskierrokseen oli hyvän ystävämme (ja yhdentoista vuoden takaisten häittemme kaason) osallistuminen näyttelyistä jälkimmäiseen. Ensimmäisessä mukana olevan Hypnopatia-ryhmän kaksikkoon tuli tutustuttua edellisenä iltana biljardipöydän ääressä, joten avajaisissa oli mukava piipahtaa.

Molempia näyttelyitä voi varauksetta suositella, vaikkeivät avajaiset olekaan totisesti mitenkään ihanteellinen aika tutustua kuvataiteeseen. Muun galleriasta poistuessa tuntui suorastaan helpottavalta astua kaupungin kadun hiljaisuuteen avajaisyleisön desibelejä tulvivasta hälystä. Mutta kannattaa käydä katsomassa hiljaisempana päivänä. Molempien näyttelyjen kuvissa on tilaisuuksia uppoutumiseen, ajatuksiin ja oivalluksiin.

Joutsan perinteisen Haihatuksen osalta pitää kyllä pitää kiirettä: näyttely on auki enää tämän viikon. Alkuaan pitkälti ITE-henkiseestä taiteesta ponnistaneessa Haihatuksessa on mukana yhä enemmän ammattimaisempia tekijöitä ja kuvataideopiskelijoita. Mikäs siinä, kun oivaltavuuden laatu ja tietty riemukas karnevalistisuus kerran säilyvät näin hurmaavalla tasolla.

Tämän kesän paketti tarjosi kunnon pläjäyksen hienoja oivalluksia. Liisa Hietasen neulottu ja virkattu realismi (Siwan kassi elintarvikkeineen, lämpöpatteri ja ilmeisen mieleenjääneen vanhan opettajattaren täyskokoinen neulepatsas!) ovat saaneet ansaittua huomiota, mutta itselleni vaikuttavin työ oli Mauri Korhosen ”Ne lähtevät”: ensi silmäyksellä kauniilta, mutta ehkä hieman tavanomaiselta vaikuttanut lintuparvi-installaatio sai aivan uusia tasoja läheltä katsottuna:

”Linnut” ovatkin leipäpussien pussinsulkijoita, päivämääriä.

Edelleenkin riemukkaan räjähtäneeltä ja kotitekoiseltakin näyttävä Haihatus on joka tapauksessa jokakesäinen ilonaihe. Toivon mukaan Joutsan päättäjätkin tajuavat vähitellen, että kovin monelle ei-paikkakuntalaiselle Haihatus on jotakuinkin ainoa syy käydä tuomassa rahaa Joutsan keskustan (muulle) liiketoiminnalle.

Toinen, kulinaristisempi syy käydä seudulla on tietenkin Karoliinan Kahvimylly huikeine kakkuineen ja suolaisine piirakoineen, paikka josta on jotakuinkin mahdotonta poistua muuten kuin vierimällä.

Kiitoksia jälleen kerran ehtoisalle emännällemme Maaritille mökkikutsusta!

 

Maailmakylässässä

· 3 kommenttia ·

Muutamia muisti- ja valokuvia viikonlopun Maailma kylässä -festivaaleilta Helsingin Kaisaniemessä. Mukavaa oli, erinomaista musiikkia ja loistavaa ruokaa: vietnamilaiset kevätkääryleet olivat isoja, meheviä, maukkaita ja täyttäviä, varsinkin reilun viiden kappaleen täytenä lautasellisena.

Mutta siihen musiikkiin.

Oli hauskaa nähdä Tuomari Nurmio pitkästä aikaa bändin kanssa. Dumari & Spuget teki Handen vanhoista(kin) biiseistä eräänlaista Captain Beefheart -filtterin läpi kierrätettyä rujohkoa rockabillyä, joka toimi pääosin vallan mainiosti. ”Lasten mehuhetki” tosin kärsi noin suoraviivaisesta ja keveällä treenillä vedetystä tulkinnasta. Muuten ei valittamista.

Pentti Kurikan nimipäivät tuo mieleen noin vuoden 1979 punkbändit sekä hyvässä että pahassa: soitto pysyy koossa juuri ja juuri, biisit ovat (lievästi sanoen) yksinkertaisia, mutta asennetta on vähintään kahdellatoista. Tällä kertaa vieraana oli myös Pelle Miljoona, ja tällä yhdistelmällä ”Mua valvotaan” kyllä hajosi käsiin vähän turhankin tehokkaasti. Mutta ajatushan on tärkein.

Festivaalin kenties hämmentävin esiintyjä oli vietnamilaiskvartetti Mat Troi Moi. Lava oli täynnä vaikuttavannäköisiä kaakkoisaasialaisia perinneinstrumentteja, joita yhtyeen nuoret neidit soittivat ilmeisen osaavasti taitavan yhteislaulunsa ohessa. Hämmentävä osuus olivat läppäriltä soitetut syntsateknopoppisdance-taustat – ja ehkä myös laulujen tekstit, jotka ainakin yhden laulajattaren puolikielisten välispiikkien perusteella kertoivat lähinnä rakkaudesta isänmaa Vietnamiin.

Mutta ainakin hieman juopunut vierustoveri, tuntematon minua muutaman vuoden nuorempi mies, oli erittäin otettu: ”Mä en pese mun silmiä ainakaan viikkoon.”

Ukrainalais-eestiläinen Svjata Vatra pisti tomerasti tanssiksi sunnunta-iltapäivällä. Bändin laulaja Ruslan Trochynskyi soitti vetopasuunan ohella myös viikatteenterää. Katselin suuren osan keikkaa lavan sivusta, ja etsiydyin sitten keskemmälle nähdäkseni bändistä myös heidän mainiosti komppaavan basistinsa. Mutta ei lavalla ketään basistia ollut. Hanuristi Kulno Malva soitti bassokuviot (kirjaimellisesti) vasemmalla kädellään.

Newyorkilainen Hazmat Modine oli mainio tuttavuus. Ensinnäkin tietysti bändi, jonka basisti soittaa sousafonia, ei voi mitenkään olla huono. Toisekseen oli hauska nähdä bändi, jonka tyypit näyttävät itärannikon keski-ikäisiltä juutalaisperheenisiltä eivätkä miltään tähtimuusikoilta. Paitsi trumpetisti, joka näytti hyväntekeväisyysiltamiin tulleelta kotirouvalta (ja soitti vallan loistavasti).

Hazmat Modine oli myös musiikillisesti minun korvaani miellyttävää kamaa. Vahvaa, vanhanaikaista rhythm and blues -henkistä juurimusiikkia, joka heittäytyi aina välillä vaikkapa tanakaksi tangoksi tai… joksikin aivan muuksi.

Ja ei, eteläafrikkalainen Vusi Mahlasela ei soittanut sitä soitinta, joka hänen nimestään ehkä voisi tulla mieleen. Sen sijaan tämä apartheidinvastaisen rauhanomaisen taistelun veteraani lauloi mielettömän hienolla äänellä ja soitti vielä riivatun rikasta kitarakomppaustakin. Bändi säesti tyylikkään hillityllä svengillä. Olisin ostanut festarien infotiskiltä Mahlaselan levyjä, elleivät kaikki käteiset rahat olisi ehtineet jo aikaisemmin mennä Svajta Vatran ja Hazmat Modinen albumeihin.

Kun me olimme me, ja me olimme oikeassa

· 2 kommenttia ·

Olen vuosien mittaan lukenut melkoisen liudan erilaisia kuvauksia lapsuudesta ja nuoruudesta Kiinan kohtalonvuosina, Suuren Harppauksen aiheuttaman nälänhädän ja Kulttuurivallankumouksen monessa suhteessa lähinnä anarkismia lähennelleen kaaoksen aikana. Useimpien kirjoittajat ovat olleet taustaltaan ylimys- tai porvarissuvusta, juuri niistä pienistä yhteiskuntaryhmistä jotka menestyivät loistavasti keisarikunnan loppuaikoina ja pystyivät repimään kaiken hyödyn ”tasavallan” vuosien kaaoksesta ja sisällissodasta. Eräänlaisena vastamielipiteenä ovat toimineet edesmennyt kummitätini ja hänen lähetyssaarnaajakaverinsa, jotka ehtivät nähdä millaista elämä maaseudulla oli ”tasavallan” aikaan ja mihin suuntaan se oli muuttunut sittemmin. He eivät olisi missään nimessä äänestäneet ketään vasemmistolaista Suomen vaaleissa, mutta olivat vilpittömästi sitä mieltä että on epätodennäköistä että Kiina olisi kyennyt nousemaan 30–40-lukujen syövereistään minkään muun kuin kommunismin avulla. Ehkä. Ehkä ei.

Li Kunwulla on toisenlainen näkökulma. Pikkuvirkamiesperhetaustastaan huolimatta hän heittäytyi täysillä mukaan 1960-luvun Kulttuurivallankumouksen punakaarteihin, oli mukana joukossa joka hävitti korvaamattoman arvokasta vuosituhantista perinnettä taantumuksellisena, porvarillisena, vastavallankumouksellisena, epäisänmaallisena. Sittemmin hän työskenteli vuosikymmeniä propagandapiirtäjänä. Ranskalaissyntyisen käsikirjoittajan P. Ôtién kanssa laaditun omaelämäkerrallisen Minun Kiinani -sarjakuvatrilogian 254-sivuinen ensimmäinen osa Isän aika (suom. Saara Pääkkönen, WSOY 2011) luotaa Lin elämää hänen vanhempiensa tapaamisesta aina järkytyksen hetkeen: kun Li kuulee Kansan Vapautusarmeijan taistelutovereidensa kanssa Suuren Ruorimiehen, puhemies Mao Zedongin kuolemasta.

Jossakin mielessä tarina tuo mieleen juuri sellaiset ”itsekritiikit”, joita Li punakaartilaistovereineen pakotti opettajansa ja muut porvarien hännystelijät kirjoittamaan. Li ei erityisemmin sääli itseään tai puolustele valintojaan. Jälkiviisaana hän myöntää erehtyneensä itse, tehneensä ratkaisunsa itse, eikä vain menneensä ajopuuna virran mukana.

Toisaalta piirrokset ja teksti välittävät myös erinomaisen hyvin punakaartilaisuuden lumon. Oli upea tunne olla osa joukkoa, oli mielettömän upea tunne olla osa joukkoa, joka tiesi olevansa oikeassa. Tämän päivän Suomesta on helppo löytää vastaavia (onneksi ainakin vielä paljon lievempiä ja pienimuotoisempia) versioita aiheesta: lätkähuuma, Perussuomalaiset, Suomen Sisu. Yhtä lailla pieniä häivähdyksiä oikeassa olevan joukon mukana kulkemisen silmittömän upeasta tunteesta pystyi kokemaan 1980-luvun isoilla rauhanmarsseilla. Joskus rockkonserteissakin.

Kiinassa vain tapahtui samoin kuin Suomessa vuonna 1918: oikeassa oleminen muuttui terroriksi, rakentaminen repimiseksi, järjen puhuminen silmittömäksi väkivallaksi. Suomessa (sekä valkoisesta että punaisesta) terrorista joutui luultavasti kärsimään suurempi prosenttiosuus väestöstä kuin Kiinassa, mutta Kiinassa absoluuttinen uhrimäärä on tietenkin monimiljoonakertainen. Toipuminen kestää kauan, eikä Kiinan tuloerojen viime vuosikymmenien karkaaminen käsistä ainakaan helpota asiaa.

Lin kuvaamassa Mao-kultissa on myös paljon Kekkos-kultin piirteitä, aina vanhan miehen urheilusuoritusten ylistämiseen ja heikkenevän (fyysisen ja henkisen) terveyden sinnikkääseen salailuun asti. Epäilemättä Kiinasta löytyy yhtä lailla Mao-nostalgiaa kuin Suomesta Kekkosen ajan nostalgiaa: kaipuuta aikaan, jolloin elämä oli selkeää, johtajat arvostelun yläpuolella, maailma jaettavissa selkeästi hyviin ja pahoihin.

Kaiken kaikkiaan Minun Kiinani on erinomaisen valaiseva kertomus, eikä sen kuvaama aika ja ajattelu ole valitettavasti kadonnut mihinkään, vaikka punalippujen tilalla saattaakin näinä päivinä olla esimerkiksi siniristilippuja.

Hiljaisuus hälyn keskellä

·

Kun tilaisuus tuli, tutustuin rakennukseen jonka jossakin vaiheessa puolittain päätin kiertää kaukaa, aina. Tutustumisen jälkeen olen oikeastaan aika vaikuttunut.

Tämä ei tarkoita sitä, että olisin muuttanut mieltäni: Makasiinien elävää, monipuolista kulttuuritilaa ei olisi pitänyt purkaa Musiikkitalon tieltä. Se oli parhaina hetkinään juuri sellainen kaupunkilaisten olohuone jollaista Kiasman ja Musiikkitalon välisestä nurmikosta tuskin koskaan tulee.

Ulkoa Musiikkitalo on jokseenkin vaatimaton, aivan tarkoituksella, eikä se ole itse asiassa lainkaan huono asia Sanomatalon kaltaisen suttupytyn tai Finlandiatalon kaltaisen paikkaansa ja ilmastoon kelvottoman töherryksen naapurustossa. Sisäpuolelta rakennus osoittautui suorastaan uteloittavaksi löytöretkipaikaksi, vähän samalla tapaa kuin Kiasma.

Tärkein kohde on tietysti suuri sali konserttilavan ympärille kiertyvine katsomolohkoineen ja aulaan avautuvine lasipintoineen. Tumma, hillitty väriskaala on kuulemma saanut innoituksensa savusaunasta, epäsymmetrisesti ja epäsuoriksi sijoitellut katsomorakenteet tukkisumasta. Tilan näkemisen jälkeen rupesi kieltämättä kiinnostamaan konsertin kuuleminen siellä, vaikka en tunnetusti olekaan mikään klassisen musiikin ylin ystävä. Barokkimusiikki, ns. vanha musiikki ja jotkut ns. modernit säveltäjät jostain Stravinskystä eteenpäin ovat eri asia: iso sali ei sellaiselle musiikille ole kyllä varmaankaan kovin omiaan, jälkikaiunta-aika tuntui ainakin oppaamme puhetta kuunnellen olevan turhan pitkä millekään nopealle, rytmiselle tai perkussiiviselle musiikille.

Talossa on kyllä ainakin yksi sali, joka on alun alkaenkin suunniteltu sähkömusiikille: ”Black Box” oli selkeästi akustiikaltaan kuivempi. Päältäpäin pienenpuoleiseen rakennukseen – ja sen viereisen nurmikon alle – oli itse asiassa onnistuttu jemmaamaan melkoinen valikoima erilaisia, eri käyttötarkoituksiin suunniteltuja, eri tavalla akustoituja saleja. Muutenkin paikka tuntui kutsuvan löytöretkeilemään. Paljon kiinnostavia käytäviä, auloja, koloja… valitettavasti kulkukortit sun muut tulevat rajoittamaan vaeltelua.

Saimme pienen tilaisuuden tutustua Camerata-salin akustiikkaan ns. tositoimissa, kun seurueemme mukana ollut tenori (jonka nimen valitettavasti ehdin jo unohtaa) esitti kolme yksinlaulua.

Kaikkein eniten talossa herätti kuitenkin huomiota se mitä siellä ei ollut: taustahäly. Sen verran hyvää työtä on tehty, että Mannerheimintien liikenne jää täysin kuulumattomiin myös aulatiloissa. Myös talon oma ilmastointi ja muu laitteisto oli ilahduttavan äänetöntä. Yksi mahdollinen käyttötarkoitus talolle varmaan tuleekin olemaan hiljaisen paikan etsiminen silloin kun joutuu roikkumaan keskustassa mutta ei halua enää hetkeäkään kuunnella autoilijoiden ääniä. Taloon on tulossa kahvila ja ravintola, joiden voisi kuvitella hyötyvän tästä melkoisesti – siitä huolimatta että Musiikkitalo on jalankulkijalle ja joukkoliikenteen käyttäjälle oikeastaan aika hankalassa ja syrjäisessä paikassa, etäällä pysäkeistä ja muista kiinnostavista paikoista (etenkin nyt kun pihatyöt ovat kesken ja puistoisempi kävelyreitti Kiasman tai Sanomatalon suunnasta on poikki).

Komea on talo, hienot ovat tilat, mutta aika saa näyttää, missä määrin siellä sitten oikeasti soi myös mielenkiintoinen musiikki eikä pelkästään klassinen tai muu kankea rituaalimusiikki. Ja miten hintaviksi salien vuokrat kiinnostavien hankkeiden järjestäjille muodostuvat.

Meri museossa

·

Eräs ikääntymisen merkki kai sekin, kun astuu aivan tutunnäköiseen autolauttahyttiin tai katselee aivan tutunnäköistä laivaravintolan kalustusta – museossa.

Kotkan Merikeskus Vellamo on kuulunut ”tuonne pitää päästä ensi tilassa” -kohteisiin avaamisestaan alkaen. Rakennuskin on näyttänyt kertakaikkisen komealta, harvinaisen hienolta ja oivaltavalta nykyajan wau-arkkitehtuuriksi. Hienolta se näytti vieressäkin seisten, vaikka katolle johtava autio luiska ja sen päästä löytyvä, laulujuhlat mieleen tuova portaikko/katsomo toikin mieleen vanhan ajan itäeurooppalaiset autiot monumentit.

Itse museo oli kyllä sitten hieno ja tyylikäs. Viime vuosikymmenten Saksan ja Ruotsin lauttaliikenteen mukaan ottaminen sopii mainiosti henkeen. Huviveneily saa paljon tilaa – osaltaan vaikutelma tietysti syntyy siitä, että veneitä on paljon helpompi saada mahtumaan museoon kuin vaikkapa nelimastoparkkeja.

(22 m² saaristoristeilijä -luokan vanha kilpapursi, lievästi sanoen namu purjeveneeksensä. Taustalla näkyvässä perämoottorikokoelmassa oli montakin, jotka toivat mieleen muistoja meidän perheemme veneilyajoilta 1970-luvun alusta.)

Merenkäynnin laajempaa historiaa oli toki myös mukana pienoismalleina, kuvina ja esineinä. Videoklipeistä minulle jäivät parhaiten mieleen nelimastoparkki Herzogin Cecilien haaksirikkoa käsittelevät uutisfilmit. British Pathén sivujen videopätkät eivät pyörinyt museossa, mutta samasta suomalaislaivasta on kyse.

Suomalaisen purjemerenkulun kenties legendaarisin aika maailmansotien välillä olisi tietysti voinut olla paremminkin esillä, mutta ehkäpä Vellamon suunnittelijat olivat halunneet jättää sillä hehkuttamisen Gustav Eriksonin kotikaupungin Maarianhaminan mainiolle merimuseolle? Joka tapauksessa Merikeskus Vellamo on vaivan arvoinen paikka. Kesemmällä laiturissa eläkepäiviään viettävä jäänmurtajakin on auki.