Kategoria: maailmankaikkeus

Sir Patrick Moore 1923 – 2012

·

Kävin lukion ensimmäistä luokkaa, kun jotakuinkin tasan 34 vuotta sitten äiti ilmoitti, että minun osuuteni perheen joulusiivouksesta käsitti kirjahyllyjen siivoamisen ja järjestämisen. Homma eteni hitaasti, minulla oli taipumusta juuttua lukemaan kaikenlaista kiinnostavaa, mitä runsaiden ja täysien hyllystöjen kätköistä paljastui. Yksi kirjoista oli Patrick Mooren Tähtitaivas.

Sen luin monta kertaa joululoman aikana, ja useita kertoja sen jälkeenkin. Alkuaan vuonna 1960 ilmestynyt ja neljä vuotta myöhemmin suomennettu (Martti P. Raudas) The Sky at Night oli vuonna 1978 jo vanhentuneen puoleinen, mutta synnytti nuoreen mieleen edelleenkin jatkuvan kiinnostuksen tähtitiedettä ja maailmankaikkeutta kohtaan. Olin valinnut lukiossa pitkän matematiikan hetken mielijohteesta, mutta nyt minulla oli motiivi lukea niin matikkaa kuin fysiikkaakin, ja konteksti johon koulussa opittua soveltaa. Molempien aineiden arvosanat kohosivat vähitellen usealla numerolla. Kävin kesäyliopistossa kuuntelemassa tähtitieteen peruskurssia ja pari vuotta myöhemmin pyrin ja pääsin yliopistoon lukemaan fysiikkaa.

Vaikkei minusta koskaan tullutkaan tähtitieteilijää, fyysikkoa tai mitään muutakaan akateemista, merkittävä osa siitä mitä olen elämässäni tehnyt sai alkunsa pölyisestä vanhasta pokkarista, joka sattui käteen tuona, hah, kohtalokkaana joulukuun iltana. Sir Patrick Moore, tähtitieteilijä ja eksentrinen televisiopersoona, on vastuussa paljosta.

Uutiset ovat kertoneet tänään, että Patrick Moore on kuollut 89-vuotiaana monien pitkäaikaisten sairauksien uuvuttamana. Niinpä on vain kohotettava katse korkealle ja sanottava kylmään yöilmaan ”Kiitos”.

Tursaan puutarhassa

· 2 kommenttia ·

Mustekalojen, etenkin tursaiden älykkyydestä on tiedetty jo pitkään. Parin viikon takainen New Scientistin artikkeli (olen vähän myöhässä lukemisteni suhteen) löi lisää löylyä kiukaalle: ainakin joidenkin tutkimusten perusteella mustekaloilla saattaisi olla alkeellinen tietoisuus, ne ovat oppivaisia ja kykenevät oppimaan myös seuraamalla lajitovereidensa toimia. Kuten ihmiset ja vain pari muuta lähisukulaisselkärankaistamme. Joissakin suhteissa (joitakin) mustekaloja on pidetty jopa älykkäämpinä kuin kaikkein lähimpiä (eläviä) sukulaisiamme simpansseja ja bonoboja. Parhaillaan yritetään keksiä keinoja tutkia, olisiko niillä jopa samantapaisia ”peilineuroneja” kuin ihmisillä.

Homma ei ole lainkaan niin helppoa kuin lähisukulaistemme – vaikkapa hiirien – kohdalla. Mustekalojen äly, sikäli kuin sitä on, on todellakin vierasta älyä jotakuinkin kaikissa niissä merkityksissä, mitä englanninkielen hauskalle pikkusanalle alien voidaan kuvitella. Ei yhdelläkään nisäkkäällä tai linnulla ole osaa aivoista hajasijoitettuna raajoihin, eikä yhdenkään nisäkkään tai linnun ruoansulatuskanava kulje aivojen läpi.

Eihän yhdelläkään nisäkkäällä tai linnulla ole kahdeksaa (tai kymmentä) tavattoman herkkää ja taitavaa raajaa.

Äly on vain yksi niistä syistä, miksi mustekalat ovat aina kiehtoneet minua. Tuota artikkelia lukiessani tulin tosin, kiusallisesti, tajunneeksi että kaikki jo nytkin suhteellisen hyvin varmistettu tieto mustekalojen älykkyydestä horjuttaa pahan kerran erästä mieliteoriaani.

Minulla on nimittäin ollut jo kauan yksi (mielestäni hyvin) perusteltu suosikkiratkaisuehdotus Fermin paradoksiin (”Missä kaikki muut ovat?”). Ajatelkaapas nyt: Maan elämästä olemme oppineet ainakin sen, että evoluution myötä kehittyy samankaltaisia piirteitä ja ominaisuuksia kehittyy kohtuullisen kaukana toisistaan oleville eliöille, koska kyseiset ominaisuudet toimivat hyvin niissä olosuhteissa missä ko. eliöt elävät. Esimerkiksi valaat ja kalat muistuttavat melkoisesti toisiaan, koska sukkulamainen muoto ja raajojen sijainti sopivat erinomaisesti vedessä uimiseen. Tai linnut ja lepakot.

Entäs äly sitten? Delfiinit ja jotkut muut valaat ovat melkoisen älykkäitä, mutta eivät juurikaan manipuloi ympäristöään tai käytä lainkaan työkaluja. Simpanssit ja bonobot käyttävät työkaluja, mutta siihen se suunnilleen jääkin. Suurimman osan nykyihmisen esihistoriaa planeetalla on ollut muitakin ihmislajeja, jotka ovat kyenneet suunnilleen samaan kuin me (siihen aikaan), mutta muut lajit ovat kuolleet kauan sitten sukupuuttoon. Ja voisi perustellusti sanoa, ettei meilläkään mene niin suunnattoman hyvin. Voi hyvin olla, että kohtapuoleen – sanotaan vaikka, no, miljoonan vuoden kuluttua – tämäkin laji on sukupuutossa.

Tällä perusteella voisi väittää, että vaikka evoluutio näyttää kykenevän kehittämään mitä merkillisempiin ekologisiin lokeroihin sopivia eliöitä, ihmistyyppinen äly ei ole kovinkaan erinomainen keino pärjätä… yhtään missään.

Mutta sitten ovat nämä mustekalat. Ne käyttävät työkaluja. Ne manipuloivat ympäristöään. Ne kommunikoivat toistensa kanssa ja näyttäisivät oppivan toisiltaan. Eihän niillä ole ihan yhtä näyttävää ja tilaa vievää kulttuuria kuin meillä – no, emmehän me tiedä oikeastaan mitään mitä tapahtuu meressä jossakin kilometrin–parin syvyydessä, missä mustekalat ovat kuin kotonaan – mutta silti. Mustekaloilla on kaikki tarvittavat palikat, vaikka niistä ei olekaan rakennettu kovin korkeaa tornia. Ainakaan vielä. Joten vähän meikäläisiä muistuttavaa älyä on kehittynyt muillekin kuin lähisukulaisillemme nisäkkäille, eikä se ole mitenkään hirveästi haitannut mustekalojen olemassaoloa: niitä on elellyt Maapallolla paljon kauemmin kuin nisäkkäitä.

Joten pikku teoriani perustelu vaikuttaa perin horjuvalta. Tässä vaiheessa mieleen tuleekin vain yksi kysymys: Missä kaikki muut ovat?

Avaruuden valloitus

· 2 kommenttia ·

Tänään tulee kuluneeksi viisikymmentä vuotta siitä, kun Juri Aleksejevitš Gagarin kiersi Maapallon, kerran, Vostok 1 -avaruusaluksella.

Sanapari avaruuden valloitus ilmaantui etenkin nuorille (pojille) tarkoitettuun populaarikirjallisuuteen pariksikymmeneksi vuodeksi, kunnes siitä joskus 1980-luvun alussa luovuttiin. Eihän ”Amerikan valloituskaan” käynyt niin, että Kolumbus kastoi espanjalaisella rantahietikolla isovarpaansa Atlanttiin. Avaruus on yhä valloittamatta, ja luultavasti pysyykin. Saatetaanhan siellä käydä, joskus, ehkä asua ja elääkin, mutta ”valloittaminen” on iso sana, liian iso.

Gagarinin muisto – ja Neuvostoliiton avaruustutkimusohjelma – ovat selvinneet monia muita elämänaloja paremmin Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisestä historian uusiksi kirjoittamisesta. Mutta monen niin suoma- kuin ulkomaalaisenkin (hah!) mielestä on ollut kiusallista myöntää, että ensimmäinen avaruuslentäjä oli… neukku. Veli venäläinen. Ryssä. Slobo. Iivana. Vaikka 1960-luvulla kohtuullisen paljon ns. länsimaissa kiertänyt Gagarin oli ilmeisesti ihan joviaali esiintyjä ja siltojen rakentaja. Vastahankaisuus on näkynyt myös omassa elämässäni. Ensimmäinen etunimeni on Jyri, vuotta ja vajaata kuukautta syntymääni ennen matkansa tehneen Juri Gagarinin mukaan. Vanhemmat sukulaiset kuitenkin tiesivät nimeni alkuperän ja ryhtyivät jääräpäisesti kutsumaan minua Pekaksi, joka sitten vakiintui käyttönimeksi.

Mutta ehkäpä planeettamme ensimmäisen avaruuslentäjän nimen saaminen on silti vaikuttanut elämääni. Ainakin äidin mukaan ensimmäinen sanani oli nimittäin ”tähti”.

(Kuvan kello ei ole minun, vaan Sipin.)

Viisi uutta Maata… ehkä?

·

Tänään tuli jotenkin sellainen fiilis, että NASA on muutamalla isosti rummuttamallaan mediatapauksella halunnut karkottaa asiantuntemattomammat journalistit kimpustaan. Joulukuun alun uutinen arseenia käyttävästä elämästä Maassa oli kyllä biologisesti – ja astrobiologisesti – iso juttu, mutta iltapäivälehtien sun muiden ennakkokohuun verrattuna melkoinen antikliimaksi. Heidän kannaltaan.

Niinpä eilinen ilmoitus myöhemmin julkistettavasta uutisesta, joka liittyy muiden planeettakuntien etsintään, näyttää menneen ainakin suomalaisilta tiedotusvälineiltä enimmäkseen aikalailla ohi. Siitäkin huolimatta, että ennakkotiedoissa mainittiin vuonna 2009 planeettajahtiin lähetetty Kepler-luotain.

Joka tapauksessa: tällä kertaa kyseessä oli oikeasti iso uutinen.

Kepler etsii planeettoja yhdeltä pieneltä alalta tähtitaivasta. Nyt valmiiksi analysoitu tieto on peräisin touko–syyskuulta 2009. Kuten sekä Science Daily että Universe Today uutisoivat, tänä aikana Kepler havaitsi (riittävällä varmuudella) toistatuhatta uutta (todennäköistä) planeettaa. Näistä yli viisikymmentä on kokonsa puolesta Maan kaltaisia. Näistä viisi kiertää emotähteään sellaisella etäisyydellä, että veden on mahdollista esiintyä kolmessa olomuodossa – jäänä, nesteenä ja vesihöyrynä.

Vesikysymystä on yleensä pidetty ratkaisevan tärkeänä elämän mahdollisuudelle kehittyä. Aikaisemmilla planeetanetsintämenetelmillä on ollut hyvin paljon helpompaa havaita planeettoja, jotka kiertävät tähteään hyvin lyhyillä ja tähteä lähellä olevilla kiertoradoilla, jolloin tähti korventaa planeetan pintaa jonnekin lähemmäs sulien metallien lämpötiloja. Vanhemmilla menetelmillä on löydetty liian isoja (ja todennäköisesti Jupiterin tyyppisiä) planeettoja sopivalla etäisyydellä tai sopivankokoisia planeettoja väärällä etäisyydellä. Yhtään sopivankokoista planeettaa sopivalla etäisyydellä ei tunnettu.

Ja nyt niitä tunnetaan viisi. Kenties.

Tieteellinen tieto on tietoa vasta varsin monenkertaisen varmistelun jälkeen, joten uutiseen on totisesti syytä lisätä liuta ”ehkä”-, ”kenties”- ja ”mahdollisesti”-sanoja. Mutta silti niihin voi ihan aiheesta lisätä myös sanan ”Vau!”

Varsinkin kun ottaa huomioon, että Keplerin tutkima alue on vain noin neljässadasosa koko meitä ympäröivästä tähtitaivaasta. Jos edes yksi havaituista ”mahdollisista maankaltaisista planeetoista” varmistuu, voidaan olettaa, että lähiympäristössämme Linnunradassa on ehkä nelisensataa Maan kaltaista planeettaa.

Eri asia sitten on, onko näillä neljälläsadalla planeetalla syntynyt elämää: emme tiedä vielä mitään todennäköisyyksistä. Emme myöskään tiedä, miten suurella todennäköisyydellä (mahdollinen) elämän synty johtaa mitenkään monen miljardin vuoden kuluessa mihinkään sellaiseen eliömuotoon, jonka olisi, meidän kriteereillämme, ”älyllinen”. Mehän tunnemme vain yhden planeetan, jolla ”älyllistä” elämää on kehittynyt, ja sekin ”älyllinen” elämänmuoto yrittää monin nerokkain keinoin tehdä planeetastaan itselleen elinkelvottoman.

Mennyt maailma

· 2 kommenttia ·

Linkitän tähän kuvan mainiosta Bad Astronomy -blogista. Kyseessä on Hubble-avaruuskaukoputken Hubble Ultra Deep Field -kameralla otettu kuva, joka valotusaika on ollut mukavat 48 tuntia:

Kuvaan merkityn neliön alueelta, ylävasemmalta kolmen kirkkaan galaksin jonon jatkona, löydettiin äskettäin UDFj-39546284-nimen saanut galaksi, jonka etäisyys kamerasta on peräti 13,2 miljardia valovuotta. Se on (tällä hetkellä) kaukaisin tunnettu galaksi, ja samalla vanhin: se näkyisi kuvassa (jos näkyisi, se nimittäin näkyy paremmin infrapunavalossa) sellaisena kuin se oli 13,2 miljardia vuotta sitten. Koko (tunnetun) maailmankaikkeuden iäksi arvioidaan 13,73 miljardia vuotta, joten perin aikaisesta linnusta on kyse.

Kuvaa kannattaa tarkastella lähemmin. (Se klikkautuu vähän isommaksi.) Ne pilkut, joiden ympärillä näkyy (kameratekniikan aiheuttamia) säteitä, ovat oman Linnunratamme tähtiä. Kaikki muut pilkut, läikät, soikiot ja viirut ovat galakseja – toisia linnunratoja, saman kokoisia tai ehkä isompiakin kuin oma Linnunratamme, mutta miljoonien vuosien päässä.

Maailmankaikkeus – edes se maailmankaikkeus tai maailmankaikkeuden osa, jonka pystymme mitenkään näkemään – ei ole ihan pieni paikka. Maailmankaikkeus on jotakuinkin tyhjä paikka, mutta se on niin iso, että mihin kohtaan ikinä katsookin, vastaan tulee lopulta galaksi, kun mennään tarpeeksi pitkälle…

Itse asiassa ei.

Jos näin olisi, kuvan joka ikisessä pisteessä olisi tietenkin pieni kirkas piste (ainakin jollakin valon taajuusalueella), ja yötaivas olisi valoisa kuin päivä. Koska näin ei ole, galakseja ei riitä äärettömiin. Jossakin tulee raja vastaan, ja sitä kauempana galakseja(kaan) ei enää ole.

Tätä niin sanottua Olbersin paradoksia voidaan selittää monin eri tavoin. Yksi varteenotettava teoria on, että maailmankaikkeus tosiaan syntyi joskus 13,73 miljardia vuotta sitten, joten ensimmäiset galaksit ovat syntyneet vasta joskus sen jälkeen.

Mutta kyllä niitä silti on aivan julmetun paljon. Jopa tuossa pienessä kuvassa.

Tyhjän kauneus

· Yksi kommentti ·

Yöllä on pimeää siksi, että maailmankaikkeus on jotakuinkin tyhjä.* Se vähän aine, mitä maailmankaikkeudessa on, on kaiken lisäksi kasautunut tavattoman kaukana toisistaan sijaitseviksi kokkareiksi, esimerkiksi tähdiksi, planeetoiksi ja ruskeiksi kääpiöiksi. Silti tämä lähestulkoon täydellinen tyhjyys voi olla siellä  täällä tavattoman kaunista.

European Southern Observatory eli ESO on koonnut sivuilleen virtuaalinäyttelyn sadasta komeimmasta tähtitieteellisestä valokuvasta. Joukossa on galakseja, tähtijoukkoja ja, ennen kaikkea, monin värein hehkuvia kaasusumuja. Sumut loistavat lähiseudun tähtien säteilyn valaisemina. Itse sumut ovat oikeastaan silkkaa ei-mitään: kyllähän niissä kaasua on, valtavalle alueelle levittäytynyttä kaasua, mutta kaasun tiheys on niin pientä, ettei yhtä hyvää tyhjiötä saada täällä Maapallolla aikaiseksi millään teknisellä ilveellä.

On sumuissa siellä täällä tiheitäkin paikkoja. Niissä sumun aineesta tiivistyy vähitellen uusia tähtiä, planeettoja ja muita kokkareita.

Toisin kuin näyttävistä kaasusumuista avaruusaluskuviensa taustoja tekevät elokuvaohjaajat ja televisiotuottajat kuvittelevat, ei avaruudessa ns. oikeasti näytä tältä. Hillittömän isoilla kaukoputkillakin hienovaraisten värien ja yksityiskohtaisten kielekkeiden kuvaamiseen tarvitaan tuntikausien, joskus yökausienkin valotuksia ja lukemattomia, hyvin valittuja suodattimia. Komean kaasusumun läheiselläkin planeetalla sumu näkyisi vain valjuna, epämääräisenä hohteena. Kuten esimerkiksi Orionin miekan (eli Väinämöisen viikatteen) kuuluisa sumu, jota voimme taas ihailla kirkkaina talviöinä.

___

* Ja siksi, että maailmankaikkeus ei ole ääretön ainakaan perinteisessä mielessä: mikäli maailmankaikkeus olisi ääretön ja ollut olemassa ääretömän kauan, jokaikisestä taivaan kohdasta meitä kohti tulisi tähden valoa – suurimmaksi osaksi hyvin kaukaa, mutta kuitenkin. Silloin jokainen taivaan piste olisi yhtä kirkas kuin tähden pinta. (”Miksi yöllä on pimeää?” -kysymystä kutsutaan usein Olbersin paradoksiksi.)

Ontto olo

· 2 kommenttia ·

Marsia on viime vuosina tutkittu varsin laajaan ja taajaan. Syitä on monia: Mars on Venuksen jälkeen Maata lähin planeetta (ellei oteta huomioon Kuuta, jota usein pidetään Maan kaksoisplaneettana – ”normaaliksi” kuuksi Kuu on aivan liian suuri), ja Venus on kaiken kaikkiaan Jupiterin Io-kuun jälkeen vihamielisin ja viheliäisin paikka koko aurinkokunnassamme. Marsiin voitaisiin ehkä laskeutuakin, ehkä. Sitä paitsi Marsissa saattaa olla elämää, eikä ole täysin mahdotonta, että Maan elämä olisi itse asiassa syntynyt Marsissa ja päätynyt tänne sisemmäs aurinkokuntaa jonkun muinaisen asteroiditörmäyksen irrottaman meteorin kyydissä. Mars tuntuu olleen ennen vanhaan jotakin aivan muuta kuin nykyinen puoli-ilmakehätön autiomaa. Siellä on ollut melkoisen varmasti ainakin yksi valtava valtameri. Vettä siellä saattaa olla vieläkin, ja paljon enemmän kuin se vähä mitä Kuusta* näyttäisi löytyvän. Mars ei ole ihmiselle asuttava planeetta – ja on kyseenalaista saataisiinko sitä asuttavaa edes vuosisatojen ”terraformauksella” – mutta on se asuttavampi ja helpommin tilapäisoleskeltava kuin mikään muu aurinkokuntamme taivaankappale Maata lukuun ottamatta.

Kasvanut Mars-kiinnostus on herättänyt kiinnostusta myös Marsin kahta kuuta kohtaan. Phobos ja Deimos ovat ns. päällisin puolin jotakuinkin yhdentekeviä, pikkuruisia kivenmurikoita. Pitkään niitä on arveltu Marsin painovoimallaan kaappaamiksi asteroideiksi. Mars-lentojen (edes teoreettinen) mahdollisuus on kuitenkin tehnyt myös näistä klönteistä kiinnostavia: on spekuloitu ajatuksella, että kuita voitaisiin käyttää Mars-lentojen tukikohtina: laskeutumisen ja nousemisen kannalta lähes painovoimaton ja täysin ilmakehätön, parinkymmenen kilometrin paksuinen klöntti on paljon näppärämpi kuin täysikokoinen planeetta, jolla on sentään (sisemmän aurinkokunnan mittakaavassa) aikamoisen paksu ilmakehä perin puoleensavetävän gravitaatiokentän lisäksi. Muun muassa Eurooppalainen Mars Express -luotain on tutkinut itse Marsin ohella visusti myös kuita, ja havaintojen mukaan perinteikäs asteroidikaappausteoria alkaa vaikuttaa epätodennäköiseltä. Tällä hetkellä vaikuttaa todennäköisemmältä, että Marsiin on joskus kauan sitten iskeytynyt joku isommanpuoleinen möykky – niitä liikkui täällä paljon aurinkokunnan varhaisvaiheissa – ja täräyksen kiertoradalle lennättämä roju kasautui sittemmin kahdeksi pieneksi kuuksi. Samantapainenhan on nykyään suosituin oman Kuumme syntyselitys, tosin Maahan törmännyt kappale lienee ollut aika paljon isompi: ehkä jopa Marsin kokoinen.

Phobos kuitenkin herättää yhä enemmän hämmennystä, mitä enemmän sitä tutkitaan. Sinänsä vaatimattomaan kokoon nähden sen massa näyttäisi olevan vieläkin vaatimattomampi. Onkin ruvettu arvelemaan, että Phobos saattaisi olla (osittain) ontto. Siellä saattaisi olla monenlaisia onkaloita kuin pesusienessä. Ja vaikuttaisi ihan mahdolliselta, että osa näistä onkaloista saattaisi kyetä säilömään sisällään kaasuja, kuin mikäkin paineilmasäiliö. Tämä taas on saanut jotkut spekuloimaan – kuten Daily Galaxy -verkkolehti kirjoittaa – että Phobos ei olisikaan mikään oikea kuu. Entä jos se onkin jonkinlaisen muinaisen avaruusaluksen hylky?

Ensi vuonna laukaistaan venäläinen robottiluotain Phobos-Grunt, joka kertoo epäilemättä lisää, jahka tavoittaa aikanaan kohteensa. Ja ei, minä en laita tähän loppuun sitä elokuvasitaattia. Uskon, että se raksuttaa mielessäsi jo ilman keinotekoista apuakin.

___

* Kuusta viime vuosina löydetty vesi aiheuttaa muuten ongelman eräälle pitkäaikaiselle suunnitelmalle: kaksoisplaneettamme ei olekaan ihanteellinen paikka pystyttää teleskooppeja, jotka voisivat (Hubble-satelliitin tavoin) havainnoida maailmankaikkeutta ilman että (Maan) ilmakehä häiritsee. Jos Kuussa on vettä, sitä myös haihtuu Kuusta, joten Kuulla on jonkinlainen vesihöyry-kaasukehä ainakin silloin tällöin. Ja ”silloin tällöin” on oikeastaan vielä pahempi vaihtoehto kuin ”aina”, koska satunnaishäiriöitä on vaikeampi ottaa huomioon laitteiden käyttöä suunniteltaessa tai havaintoja tulkitessa.

Orionin oikullinen olkapää

· Yksi kommentti ·

Jos minun pitäisi nimetä suosikkitähdistöni, valinta Härän ja Orionin välillä olisi perin vaikea. Molemmat ovat näyttäviä ja helposti tunnistettavia talvisen etelätaivaan tähdistöjä, molemmissa on paljon kiinnostavaa: Härässä Äyriäissumuna (tai nykyään pikemminkin Rapusumuna) tunnettu vuoden 1054 supernovan jäännös sekä Hyadien ja Plejadien (Seulasten) kauniit avoimet tähtijoukot, Orionissa tietenkin Orionin kaasusumu. Ja Betelgeuze.

Jahka talvipimeät taas koittavat, mene pimeään paikkaan, katsele eteläiselle taivaalle ja etsi silmiisi Orionin tähdistö. Se on kirkkaalla ilmalla helposti havaittava valtava tiimalasikuvio, jonka ”vyötärön” muodostaa kolme miltei suorassa rivissä olevaa tähteä. (Näiden alapuolella roikkuu himmeämpien tähtien jono, jonka keskivaiheilla erottuu paljain silminkin juuri ja juuri jonkinlainen epämääräinen, valjusti valaiseva läikkä. Se on M43 eli Orionin sumu. Vyötärö ja roikkuva osa tunnetaan suomalaisessa perinteessä Väinämöisen viikatteena.)

α Orionis, tiimalasin vasemmassa yläkulmassa, tunnetaan paremmin arabialaisperuisella nimellä Betelgeuze eli ”metsästäjän olkapää” tai ”keskeisen käsi”. (Jokseenkin kaikkien kirkkaiden kiintotähtien erisnimet ovat arabialaisperuisia, koska keskiajan arabikulttuuri loi tukevan tieteellisen perustan tähtitaivaan järjestelmälliselle kartoitukselle.) Betelgeuze on helppo tunnistaa. Se on kirkas ja silminnähden punertava. Se kuuluu niin sanottuihin ”punaisiin ylijättiläisiin”. Sen läpimitta on samaa kokoluokkaa kuin Jupiterin radan halkaisija (jos tähtien kaltaisten kaasupalleroiden kohdalla on mielekästä puhua läpimitasta), sen pintalämpötila on tähdeksi varsin alhainen (kolmisentuhatta astetta) ja se on elämänsä ehtoossa. Itse asiassa se on aivan finaalissa, vetämässä viimeisiä henkäyksiään. Eikä noin iso tähti luovuta millään hitaalla kitinällä, vaan hillittömällä kertarytinällä, jota kutsutaan supernovaksi. Koko tähti kirjaimellisesti räjähtää. Jos koko höskä ei hajoa täysin olemattomiin, sen ytimestä muodostuu musta aukko.

Mainiota Bad Astronomy -blogia pitävä tähtitieteilijä Phil Plait on törmännyt nettijuoruun, jonka mukaan Betelgeuze olisi räjähtämässä aivan näinä päivinä, että viime aikojen havainnot olisivat osoittaneet tähden muuttuneen epästabiiliksi ja epäsymmetriseksi. Samojen juorujen mukaan supernova olisi viikkojen ajan yhtä kirkas kuin oma Aurinkomme, joten tiedossa olisi todella kirkkaita kesäpäiviä (jos iso B posahtaa nyt kesällä) tai yöttömiä öitä syksyllä tai talvella (jos posahdus on myöhässä). Supernovasta tulviva muukin säteily saattaisi aiheuttaa ongelmia planeettamme kasvi- ja eläinkunnalle.

Astronomi-Plait tarjoaa jäitä hattuun. Betelgeuze on kuudensadan valovuoden päässä, melkoisen lähinaapurustossa tähtitieteen kannalta katsottuna, mutta yhtä kaikki niin kaukana, ettei säteilyn määrä oleellisesti lisäänny meidän kulmillamme. Supernova tuskin on täysikuuta kirkkaampi: se näkyy päivällä, mutta ei mitenkään suunnattoman kirkkaana. (Mahdollisista kuutamoöistä tulee kyllä muutamaksi viikoksi tavallista valoisampia.) Ja, ennen kaikkea: kyllähän Betelgeuze räjähtää kaiken tietomme mukaan tuossa tuokiossa, mutta tähtitieteen ”tuossa tuokiossa” voi tarkoittaa yhtä hyvin ensi vuosituhannella kuin ensi viikolla. Tai parinsadantuhannen vuoden päästä. Nettijuorujen väittämä epästabiilius ei ole (luultavasti) sen kummempaa kuin mitä isolta Beeltä on totuttu näkemään viimeisten sadan vuoden aikana: se on tiedetty muuttuvaksi tähdeksi jo pitkään. Epäsymmetrisyys taas on varsin katteetonta epäselvän kuvan tulkintaa.

Silti: Orionin olkapäätä kannattaa tarkkailla. Jonakin päivänä se posahtaa, ja silloin on näkyvillä jotakin, jollaista näillä kulmilla ei nähdä kuin keskimäärin kerran muutamassa sadassa vuodessa.